Eräs iltapäivä syyskesällä. Maantien risteys Purimon talon luona.
Keskellä näyttämöä piiskuri-tolppa.
VIRVELI (istuu piiskuri-tolpan juurella vitsoja karsimassa).
Missästä se mylläri?
Ai, ai, ai, mylläri.
Tulis, tiipelis, taapelis, tom, tom, tom!
Tulis, tiipelis, taapelis, tom!
Mitäs sull' on kalua?
Ai, ai, ai, kalua.
Tulis, tiipelis, taapelis, tom, tom, tom!
Tulis, tiipelis, taapelis, tom!
KAISA (tulee oikealta, nojautuen kainalosauvaan). Eikös vaan se ole
Virveli, joka loilottelee täällä?
VIRVELI. Pernales Olkkoseen tuota Kaisa muoria! Eipäs teitä ole näkynyt
liikkeellä herran hepusiin hetkiin. Kas, kun pääsee noin vaan omin
neuvoin juoksentelemaan.
KAISA. Vaivaista pääsemistä! Hoh, hoh! Hyvää päivää sentään, Virveli
vaari!
VIRVELI. Jumal' antakoon hyvää päivää! Minnekäs te nyt oikeastaan
yritätte?
KAISA. Minnekäs minä! Eihän tällä rijalla mitään kuljeta. Tuskin tähän
pääsin, kivenheiton talosta. Näin kesäiseen aikaan on se leini toki
vähän kuurussa. Auttakaas minua tuolle kivelle istumaan.
VIRVELI. Kyllä, kyllä! Odottakaas vaan, jahka ma kerkiän. Pannaan
syrjään tuo kainaloinen. Nyt sitten! -- Pernaleen kauvan siitä kun
viimmeksi olen vaimoväkeä pitänyt kainaloista.
KAISA. Älkää höpiskö vaimoväkinenne! So! Päästäkää irti vaan!
VIRVELI. Muija-pahaistani täytyi aina nostella sängystä lattialle ja
lattialta sänkyyn. Se raukka kun oli halvattu viimmeisinä aikoinaan.
KAISA. Niin aina, niin aina.
VIRVELI. Pernaleen hyvä muija se sentään oli. Ja minä kaipaan toisinaan
sellaista nosteltavaa. Hä, hä, hä! -- Kas siinä te istutte kun kirkon
penkissä ja saatte kurkistaa naamaan jok'ainoata ohikulkijaa.
KAISA (ottaa sukan kutimen taskustaan). Enpä erittäin välitä heitä
kurkistella.
VIRVELI (istuu entiselle paikalleen). On kai siellä Purimossa ollut
pernaleesti humua ja hommaa niiden häitten tähden.
KAISA. Eihän sitä niinkään paljon. Ne ovat sellaiset lyhyet herrasväen
häät. Kestävät vaan tämän illan. Vaikka tapahtuu se vihkiminen sentään
vanhan tavan mukaan.
VIRVELI. On niillä herrasväelläkin konstit. -- Viikko häitä
häijympiäkin, sanoo sananlasku. Niinhän ne ovat kun kerjäläisen
ristiäiset, sellaiset lyhyet pidot. Olisi sitä sentään Purimon
tyttärelle kannattanut pitää paremmatkin. Aina sitä noin häähommissa
koettaa uhertaa köyhemmätkin, saati sitten pitäjän äveriäimmät.
Pernales olkkoseen heidän tapojansa!
KAISA. Tuolla näkyy taas tulevan pitoväkeä. Herrasväkeä koko joukko.
VIRVELI. Sitähän sinne on lapannutkin. Isäntiä ja emäntiä ei ole montaa
näkynyt. Eläis Purimon äijä-vainaaja, niin taitaisi talonpojilla olla
siellä etusija. Herrat saisivat olla siipiänsä myöden. Mutta kun on
kissa kiukaalla, niin hiiret hyppii lattialla. Se on selvä se.
KAISA. Jos Tuomas vainaja eläisikin, niin ei olisi näin paljon
kurjuutta Purimossa tapahtunut.
VIRVELI. Mitäs väkeä ne ovat nuot, kun tulevat jalkapatikassa?
KAISA. Eiköhän ne ole pappilan herskapia. Ovat kai tulleet venheellä
järven poikki.
VIRVELI. Se se näkyy olevankin, tuo uusi kirk'herra, kun tuossa
edimmäisenä kävellä pletkuttelee, syöskummi piippu hampaissa. Ja
perässä konkottaa se pitkä lukkari, joka kuuluu olevan niin hyvää
pratsia sen kirk'herskan kanssa. Onneton kirk'herra, kun on mennyt
leskestä naimisiin ja sattunut saamaan nuoren muijan ja sitten joutunut
papiksi sellaiseen pitäjään, jossa on lukkari. -- Kas nyt taas kuinka
ne virnistelevät toisilleen tuolla. --
KAISA. Älkää lörpöttäkö! -- Se kuuluu olevan kovin herraa pelkääväinen
mies, se uusi kirk'herra.
VIRVELI. Oli hän pernaletta. Ei myy rukiitakaan sillä hinnalla kun muut
ihmiset, vaikka on niin huonot ajat. Kiskoo aina pari markkaa enemmän
tynnyriltä. Tämä kanssa sitten vielä saarnaa lähimmäisen rakkautta.
KAISA. Voi, voi sitä Virveliä, kuinka puhuu sielun paimenesta. Parempi
kun veisaisitte jotain, kun pappi ohi kulkee.
VIRVELI. Voisinhan minä senkin tehdä teidän mieliksenne, jos vaan
muistaisin jotain niistä muija-vainaajani virren värssyistä. Kuinka se
yksi olikaan? Kun kirottu kivun kipinä...