(Pääsiäismaanantai-aamu. Teofilus Grönin kamari Purimossa. Grön istuu
kirjoituspöytänsä ääressä. Miina pyyhkielee tomuja.)
GRÖN. Tyhjennä pesään tuo tuhka astia! Sitten pyyhit tomut kauttaaltaan
ja asetat kaikki entisille paikoilleen. (Ottaa Miinaa uumalta.) Kas
vaan kun se Miina on tänään nätiksi laitettu.
MIINA. Laskekaa nyt irti! Soh! Mitäs tuo nyt on tuommoinen. Rustmestari
-- no! kun ilmankin on kiire.
GRÖN (irroittaa). Ha, ha, ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi.
(Ottaa piippunsa ja menee istumaan keinutuoliin).
MIINA. Tässä nyt vielä olisi aikaa kaarestamiseen, kun pitää ehtimän
kirkkoon ja kaikkeen.
GRÖN. Noo, eipä se kirkko tieltä juokse. Ehtii sinne vähemmälläkin. Ja
jos ei ehdi, niin välikös sillä. Ei siitä suurta vahinkoa taitaisi
olla. Vai mitä?
MIINA. Jos ei suurta, niin pientä ainakin.
GRÖN. Niin kai, niin kai! Pojat kirkonmäellä odottavat. Kyllä ymmärrän.
-- Taitaa olla jo ahven ongessa. No, se on hauskaa että saadaan häitä
taloon.
MIINA. Kohtapa taitaa tullakin. Suottakos ne varpuset niin parittain
olisivat teijanneet pirtin rapuilla pääsiäisaamuna.
GRÖN. Saako tietää, kuka se henttu on?
MIINA. Minunko? Mitäs ne varpuset minusta! Toisaalta se tuuli käy.
Löytyyhän niitä muita, jotka ovat pitemmällä asiassaan.
GRÖN. Hm! Kutka nyt ovat sitten mielestäsi pitemmällä?