Hauke paljasti verisen käsivartensa. "Siksi, että se riisti minulta
lintuni."
Vanhus ei vastannut mitään, vaan alkoi taasen kävellä edestakaisin
lattialla. Sitte hän pysähtyi pojan eteen ja katsoi häneen hetkisen
hajamielisesti. "Tuon kissajutun olen jo järjestänyt", virkahti hän
lopulta. "Mutta näetkös, Hauke, tämä mökki on liian pieni. Kaksi
herraa ei voi täällä menestyä -- sinun on aika hankkia itsellesi
jotain työtä."
"Niin, isä", vastasi Hauke, "sitä olen itsekin ajatellut."
"Minkätähden?" kysyi vanhus.
"Sitä voi joutua helposti suunniltaan, kun ei saa käyttää voimiaan
oikeaan työhön."
"Vai niin", sanoi vanhus. "Senkötähden löit angoralaisen kuoliaaksi?
Voisi käydä hullumminkin."
"Olette ehkä oikeassa, isä. Patopäällikkö on ajanut pikkurenkinsä
tiehensä. Ehkä voisin jo niitä töitä toimitella?"
Vanhus alkoi jälleen astua edestakaisin syläisten mustan mehuläikän
lattialle. "Patopäällikkö on tyhmyri, tyhmä kuin pässi! Hän on
patopäällikkö ainoastaan sentähden, että hänen isänsä ja isoisänsäkin
ovat olleet patopäälliköitä ja että hänellä on yhdeksänkolmatta
marskipalstaa hallussaan. Kun Martinpäivä joutuu, jonka jälkeen
pato- ja sulkutilit ovat tehtävät, silloin hän syöttää koulumestarille
hanhenpaistia ja simaa ja vehnärinkilöitä, ja kun tämä kynällään
seuraa tilien numeroriviä, istuu tuo tyhmyri vieressä sanoen: 'Niin
niin, koulumestari; ettehän te, Jumala paratkoon, osaa laskeakkaan.'
Mutta jos koulumestari joskus ei osaa taikka ei tahdo laskea, silloin
täytyy hänen itsensä tarttua asiaan. Ja hän istuu ja istuu, ja
kirjottaa ja pyyhkii, ja hänen suuri tuhma päänsä käy punaiseksi ja
kuumaksi ja silmät pullottavat päässä kuin lasipallot, ikäänkuin tuo
viimeinenkin järkirahtunen pyrkisi niiden kautta ulos."
Poika seisoi suorana, isänsä edessä ja ihmetteli hänen puhettaan.
Noin hän ei ollut koskaan ennen kuullut isänsä puhuvan. "Niin, Jumala
auttakoon", jatkoi ukko, "tyhmä hän on. Mutta hänen tyttärensä Elke
osaa laskea."
Vanhus katsoi terävästi poikaan. "Hohoi, Hauke", huusi hän, "mitä
sinä Elke Volkertsista tiedät?"
"En mitään, isä; koulumestari vaan on jotakin kertonut."
Vanhus ei vastannut siihen mitään, pyöräytti vain mietteissään
tupakkapurun toiselle puolelle. "Ja sinä kaiketi ajattelet voivasi
itsekin laskea mukana."
"Niin, isä, ehkäpä se jo kävisi päinsä", vastasi poika ja hänen
suunsa ympärille ilmestyi totinen piirre.
Vanhus pudisti päätään: "No niin, kyllä kai minun puolestani. Voithan
koetella onneasi!"
"Kiitos, isä!" sanoi Hauke ja nousi makuupaikalleen ylisille.
Täällä hän istuutui sänkynsä reunalle miettien mistä syystä isä oli
kysynyt häneltä Elkestä. Hauke tosin tunsi ulkonäöltä tuon hintelän
kahdeksantoistavuotiaan tytön ruskeahipiäisine kapeine kasvoineen
ja tummine kulmakarvoineen, jotka yhtyivät uhittelevien silmien ja
kapean nenän yläpuolella. Hän ei kuitenkaan ollut vaihtanut tuskin
sanaakaan hänen kanssaan. Mutta nyt, kun hän meni vanhan Tede
Volkertsin luo, tahtoi hän toki paremmin tyttöä tarkastaa. Aivan heti
hän tahtoi mennäkkin, ettei joku toinen riistäisi häneltä paikkaa. Ja
niin pukeutui Hauke sunnuntaitakkiinsa ja parhaimpiin saappaisiinsa
ja lähti reippain mielin asialleen.
Patopäällikön pitkänlainen rakennus näkyi jo kaukaa, se kun oli
tavallista korkeammalla multakummulla ja varsinkin kun kylän
korkein puu, muuan valtava saarni, kasvoi sen vieressä. Nykyisen
isännän isoisä, sukunsa ensimäinen patopäällikkö, oli nuoruudessaan
istuttanut sellaisen puun sisäänkäytävän oikealle puolelle. Kaksi
yritystä meni myttyyn, mutta hääpäivänsä aamuna hän oli kolmannella
kerralla istuttanut tämän nykyisen puun, jonka yhä mahtavammaksi
laajenevassa latvassa tuulet vieläkin suhisivat menneiden aikojen
muistoja.
Kun kookas Hauke jonkun ajan päästä nousi tuolle korkealle kummulle,
jonka rinteeseen oli istutettu kaalia ja lanttua, näki hän siellä
ylhäällä matalan oven edessä talon tyttären seisovan. Tytön toinen
käsivarsi riippui rentona sivulla, toinen käsi näytti tarttuneen
selän takana olevaan rautarenkaaseen, jommoisia oli yksi kummallakin
puolella ovea, jotta taloon tuleva ratsastaja saisi siihen hevosensa
kiinnittää. Tyttö näytti katselevan patojen yli merelle, jossa
aurinko illan tyynessä juuri laski veteen, kullaten viimeisillä
säteillään ruskeahipiäistä tyttöä.
Hauke nousi vähän hitaammin rinnettä ylös ja ajatteli itsekseen:
"Eipä hän ole hullumman näköinen!" Samassa hän oli perillä. "Hyvää
iltaa", virkkoi hän astuen tytön luokse. "Mitä sinä tähystelet?"
"Sitä, mitä täällä tapahtuu joka ilta, mutta jota ei liioin voi nähdä
joka ilta." Hän irrotti kätensä renkaasta, niin että se löi kilahtaen
muuria vasten. "Mitä sinä asioit, Hauke Haien?" kysyi hän.
"Semmoista, jota en toivoisi sinun vastaan panevan", sanoi hän. "Isäsi
on ajanut pikkurenkinsä tiehensä ja minä ajattelin pyrkiä hänen
tilalleen."
Tyttö tarkasteli häntä hetkisen. "Olethan sinä vielä jotensakin
henterä. Mutta meillä tarvitaankin paremminkin kahta vahvaa silmää
kuin kahta vahvaa kättä." Tätä sanoessaan hän katsoi Haukeen miltei
synkästi, mutta poika kesti silmäyksen. "Tule siis", jatkoi tyttö.
"Isäntä on tuvassa, mennään sinne."
* * * * *
Toisena päivänä astui Tede Haien poikineen patopäällikön avaraan
huoneeseen. Seinät olivat kiillotettujen kaakelien peitossa, joihin
oli katsojan huviksi kuvattu minne laiva täysissä purjeissa, minne
rannalla oleva ankkuri, minne talonpoikaistuvan edessä ryömivä lapsi.
Tämän kestävän tapetin katkaisi mahtava seinäsänky, jonka ovi nyt
oli sulettuna, ja seinäkaappi, jonka molemmista lasiovista näkyi
kaikenlaisia hopea- ja posliiniesineitä. Lähellä viereisen huoneen
ovea oli seinällä lasikupukan suojaama hollantilainen lyömäkello.
Roteva, jonkun verran halvattu talon isäntä istui kiiltävän,
valkeaksi pestyn pöydän päässä nojatuolissaan kirjavilla
villapatjoilla. Hänen kätensä olivat ristissä vatsan päällä ja
pyöreät silmänsä tuijottivat tyytyväisinä edessään olevaan lihavan
hanhipaistin luurankoon. Veitsi ja kahveli lepäsivät lautasella.
"Hyvää päivää, patopäällikkö!" sanoi Haien. Puhuteltu kohotti
hitaasti päänsä ja silmänsä häntä kohti. "Vai te se olette, Tede?"
vastasi hän äänellä, joka muistutti äsken syötyä lihavaa hanhea.
"Istukaa! Teiltä on meille hyvä matka."
"Tulen tänne tuon asian vuoksi", sanoi Tede Haen istuutuen
seinävieritse kulkevalle penkille vastapäätä isäntää. "Teillä on
ollut ikävyyksiä pikkurenkinne kanssa ja olette suostunut ottamaan
minun poikani hänen sijaansa."
Patopäällikkö nyökäytti päätään. "Aivan oikein, Tede, mutta -- mitä
te ikävyyksistä puhutte? Meillä marskikansalla on, Jumalan kiitos,
millä korvata semmoiset jutut." Hän otti lautasella olevan veitsen
ja taputti kuin hyväillen hanhiraukan jäännöksiä. "Tämä oli minun
lempilintuni", sanoi hän tyytyväisesti naurahtaen. "Se söi minun
kädestäni."
"Ajattelin", sanoi vanha Haien jättäen omaan arvoonsa puhujan
viimeisen lausunnon, "ajattelin sitä että poikanulikka oli tehnyt
teille vastusta tallissa."
"Vastusta? Niin niin, Tede, vastustapa aivan tarpeeksi asti! Tuo
paksu juoppokutama ei ollut juottanut vasikoita, vaan makasi täynnä
kuin saapas tallin ylisillä, ja karja huusi koko yön janoissaan, niin
että minun piti nukkua päivälliseen saakka. Semmoinen talonpito ei
vetele."
"Ei toki, päällikkö! Mutta sitä ei tarvitse pelätä minun pojastani."
Hauke seisoi kädet takintaskuissa ovipieltä vasten ja tarkasteli pää
taakse taivutettuna vastakkaisen seinän ikkunalautoja.
Patopäällikkö kohotti katseensa häneen ja nyökäytti päätään, ensin
Haukelle ja sitte myöskin Tedelle. "Ei, ei, teidän Haukenne ei tule
häiritsemään yörauhaani. Koulumestari on jo ennenkin sanonut minulle,
että tämä istuu mieluummin kivitaulun kuin viinalasin ääressä."
Hauke ei kuullut tätä lausuntoa, sillä Elke oli astunut tupaan ja
otti keveällä kädellä ruuan jätteet pöydältä, vilkaisten ohimennen
poikaan tummine silmineen. Silloin sattui Haukenkin katse tyttöön.
"Jumalan ja Kristuksen kautta", sanoi hän itsekseen, "tuo ei ole
hullumman näköinen!"
Tyttö meni ulos. "Niinkuin tiedätte, Tede", alkoi patopäällikkö
uudestaan, "ei Jumala ole suonut minulle poikaa."
"Niin, päällikkö, mutta älkää olko siitä pahoillanne", vastasi
toinen. "Sanotaan suvun älyn kuluvan loppuun kolmannessa polvessa.
Isoisänne, senhän kaikki tiedämme, oli mies, joka kykeni palstojamme
suojelemaan."
Patopäällikkö mietti hetkisen ja kävi jokseenkin nolon näköiseksi.
"Mitä sillä tarkotatte, Tede Haien?" kysyi hän ja kohousi suoraksi
nojatuolissaan. "Minähän olen juuri kolmatta polvea!"
"Niinkö! No, älkää pahastuko, päällikkö; on vaan semmoinen
puheenparsi." Ja laiha Tede Haien katsoi vanhaan viranhaltijaan
melkein äkäisesti.
Tämä puheli edelleen huolettomasti: "Älkää antako vanhain ämmien
ladella itsellenne tuhmuuksia, Tede Haien. Jos tuntisitte tyttäreni,
hän laskee minut kolmasti penkin alle. Tahdoin ainoastaan sanoa,
että teidän Haukenne, lukuunottamatta sitä mitä hän tekee ulkona
vainiolla, tulee täällä minun huoneessani tekemään kynällä ja
piirtimellä semmoista, josta hänelle on itselleenkin hyötyä."
"Aivan niin, päällikkö; olette täysin oikeassa!" sanoi vanha Haien
ja alkoi sitte vaatia palkkasopimukseen muutamia lisäyksiä, joita
hänen poikansa ei ollut illalla muistanut. Niinpä piti tämän
liinaisten paitojen lisäksi saada syksyllä kahdeksan paria villaisia
sukkia ja isä tahtoi poikansa keväisin kahdeksaksi päiväksi kotiin
työhön y.m.s. Patopäällikkö suostui kaikkeen. Hauke Haien oli hänen
mielestään paras pikkurenki, minkä hän voi saada.
-- -- "Nyt syytä itseäsi, poika", sanoi vanhus heidän lähdettyään
talosta, "ellei sinun käy hyvin maailmassa."
Mutta Hauke vastasi rauhallisesti: "Olkaa huoletta, isä; kyllä kaikki
hyvin käy!"
* * * * *
Hauke ei ollutkaan niin aivan väärässä. Maailma, tai oikeammin
hänen maailmansa, tuli yhä valoisammaksi mitä kauvemmin hän oli
tuossa talossa, ehkäpä sitä valoisammaksi mitä vähemmin hän voi
luottaa muiden apuun ja mitä enemmän oli pakotettu turvautumaan
omiin voimiinsa. Yksi oli kuitenkin talossa, joka ei suopein silmin
häntä katsellut. Se oli isorenki Ole Peters, aimo työntekijä ja
sukkelasuinen mies. Hänen mielestään oli edellinen, hidas ja tyhmä
mutta voimakas pikkurenki ollut mukavampi, sillä hänelle oli Ole
Peters voinut panna huoletta tynnyrin kauroja selkään ja kaupanpäälle
uskaltanut mukiloida häntä mielensä mukaan. Tuota vielä hiljaisempaa,
mutta itseään henkisesti etevämpää Haukea ei Ole Peters päässyt
niin likelle; Haukella oli oma tapansa kohdella toveriaan. Siitä
huolimatta ymmärsi hän keksiä pojalle töitä, jotka olisivat voineet
olla hänen vielä kehittymättömälle ruumiilleen turmioksi. Kun
isorenki sanoi hänelle: "Olisitpa nähnyt miten Paksu-Nisse tuollaisia
töitä suoritteli, se oli kuin leikkiä vaan", silloin Hauke iski
kiinni koko kuohuvan mielensä voimalla. Hänen onnekseen ymmärsi
Elke joko itse tai isänsä kautta torjua useat tuollaiset yritykset.
Saattaa kysyä, mikä noita kahta toisilleen vierasta ihmistä
kiinnitti toisiinsa. Kuka tietää -- olivathan he molemmat syntyneet
laskijoiksi, ja tyttö ei varmaankaan tahtonut nähdä tärvättävän
toveriaan raskaassa työssä.
Eripuraisuus ison- ja pikkurengin välillä ei ollut lauhtunut talven
kuluessa, kun Martinpäivän jälkeen moninaiset patolaskut alkoivat
saapua tarkastettaviksi.
Oli muuan toukokuun ilta, vaikka oli marraskuun ilma. Huoneeseen
kuului miten myrsky pauhasi ulkona patojen takana. "Hoi", Hauke huusi
talon herra, "tulehan sisään! Nyt saat näyttää osaatko laskea."
"Isäntä", vastasi tämä -- sillä niin puhutellaan täällä haltijaväkeä
-- "minun kai täytynee ensin ruokkia nuortakarjaa."
"Elke!" huusi patopäällikkö. "Missä olet, Elke? -- Mene Olen luo ja
käske hänen ruokkia nuorikarja; Hauken täytyy laskea."
Elke riensi viemään käskyä isollerengille, joka paraikaa ripusteli
tallin seinään hevoskaluja.
Ole Peters läimähytti hihnalla patsaaseen, jonka vieressä seisoi,
ikäänkuin olisi tahtonut lyödä sen sekä poikki että halki: "Hitto
vieköön kirotun kirjurirengin!" -- Tyttö kuuli kyllä sanat ennenkuin
oli sulkenut tallin oven.
"Mitä nyt?" kysyi vanhus hänen astuessaan tupaan.
"Ole kyllä pitää eläimistä huolen", vastasi tytär huultaan purren ja
istuutuen vastapäätä Haukea karkeatekoiselle puutuolille, jommoisia
vielä siihen aikaan täälläpäin tehtiin kotona puhdetöinä. Hän oli
ottanut eräästä laatikosta valkoisen sukan punaisine lintukuvioineen,
jota nyt alkoi neuloa. Pitkäjalkaiset linnut lienevät olleet
haikaroita. Hauke istui vastapäätä laskuihinsa syventyneenä,
patopäällikkö itse lepäsi lepotuolissaan tähystäen unisena Hauken
kynään. Pöydällä paloi, kuten aina päällikkötalossa, kaksi
vahakynttilää, ja molemmat lyijypuitteiset ikkunat olivat ulkoapäin
luukuilla peitetyt ja sisältä kiinniruuvatut -- puhaltakoon sitten
tuuli minkä haluttaa. Aina väliin nosti Hauke päätään katsellen
hetkisen lintusukkaa tai tytön kapeita, rauhallisia kasvoja.
Silloin kuului nojatuolista äkkiä äänekästä kuorsaamista. Molemmat
nuoret vaihtoivat silmäystä ja hymyilivät. Nyt seurasi rauhallisempaa
hengitystä; voitaisiin kai vähän jutellakkin. Hauke vaan ei tiennyt
mistä alottaa. Mutta kun tyttö nosti neuleen ylemmä, jotta linnut
näkyivät koko pituudeltaan, kuiskasi Hauke pöydän yli:
"Mistä olet tuota oppinut, Elke?"
"Mitä oppinut?" kysyi tyttö.
"Noita lintuja neulomaan", sanoi Hauke.
"Niitäkö? Oo, Trine Jans tuolla padolla on minua opettanut. Hän osaa
yhtä ja toista. Trine oli aikoinaan täällä isoisän palveluksessa."
"Silloin sinä kai et vielä ollut syntynytkään?" sanoi Hauke.
"Tuskinpa, mutta Trine käy vieläkin usein meillä."
"Pitääkö hän linnuistakin?" kysyi Hauke. "Luulin hänen välittävän
ainoastaan kissoista."
Elke pudisti päätään: "Hänhän kasvattaa hanhia myötäväksi. Mutta
toissa kevännä, kun sinä olit tappanut angorakissan, alkoivat rotat
tehdä vahinkoa hänen hanhitarhassaan. Nyt hän aikoo rakentaa uuden
tarhan talon etupuolelle."
"Vai niin", sanoi Hauke ja vihelsi hiljalleen. "Sitä vartenko hän on
vedättänyt mantereelta savea ja kiviä! Mutta silloin hänen tarhansa
joutuu sisätielle -- ja onko hänellä siihen lupaa?"
"En tiedä", arveli Elke. Mutta Hauke oli lausunut viimeisen sanan
niin kovalla äänellä, että patopäällikkö heräsi. "Mitä lupaa?" kysyi
hän katsoen miltei rajusti toisesta toiseen. "Mihinkä tarvitaan
lupaa?"
Mutta kun Hauke oli hänelle selittänyt asian, taputti hän nauraen
poikaa olkapäälle: "Eikös mitä, sisätie on kyllin leveä. Pitäisikö
patopäällikkö-paran huolehtia yksin hanhitarhoistakin!"
Hauken mieleen johtui että hän väittelyä jatkamalla vielä voisi
joutua syypääksi Trinen hanhenpoikien kuolemaan ja vaikeni.
"Mutta, isäntä", alotti hän uudestaan, "eiköhän pieni muistutus
tekisi hyvää yhdelle ja toiselle, Ellette itse tahdo siihen
ryhtyä, niin muistuttaisitte valtuusmiehiä, joiden tulee huolehtia
patojärjestyksestä."
"Niin, isäntä", jatkoi Hauke. "Olette jo pitänyt kevättarkastuksenne,
mutta siitä huolimatta Peter Jansen ei ole vielä tähän päivään
mennessä puhdistanut palstaansa rikkaruohoista. Kesällä tulevat
tiklit siellä jälleen iloisesti leikkimään ohdakkeiden ympärillä.
Ja aivan vieressä, en tiedä kenelle se palsta kuuluu, on padon
ulkosyrjään uurtautunut kokonainen kehto. Kauniilla säällä se on
aina täynnä pieniä lapsia, jotka siellä myllertävät. Mutta -- Jumala
varjelkoon meitä tulvavedestä!"
Vanhan patopäällikön silmät suurenivat yhä.
"Ja sitte" -- jatkoi Hauke.
"Mitä vielä, poika?" kysyi patopäällikkö. "Etkö vielä lopettanut?"
Kuului siltä kuin pikkurengin puhe olisi alkanut mennä jo liian
pitkälle.
"Niin sitte, isäntä", jatkoi Hauke, "tunnette tuon paksun Vollinan,
valtuusmies Hardersin tyttären, joka aina tuo isänsä hevoset
marskilta. Kun hän istuu pyöreine pohkeilleen keltaisen valakan
selässä, hui hai, silloin käy padon kaltevuus yhä kaltevammaksi."
Hauke huomasi vasta nyt, että Elke oli katsonut häntä viisailla
silmillään hiljaa päätään pudistaen.
Hän vaikeni, mutta nyt tärähti pöytään vanhuksen nyrkinisku.
"Siitä on alkava myrsky!" huusi hän ja Haukea melkein pelotti se
karhunääni, minkä vanhus näytti omistavan. "Sakotetaan! Pane muistiin
tuo paksu ihminen, Hauke! Tyttö näpisti minulta viime kesänä kolme
nuorta hanhea. Niin niin, pane muistiin vaan!" uudisti hän käskynsä,
kun Hauke vitkasteli. "Luulenpa melkein että niitä oli neljä."
"Mutta, isä", sanoi Elke, "eikö se ollut saukko, joka hanhet vei?"
"Suuri saukkopa tosiaankin!" huusi vanhus ylenkatseellisesti.
"Luulisin voivani erottaa toisistaan paksun Vollinan ja saukon!
Ei, ei; neljä hanhea, Hauke. Mutta siitä muusta, mistä puhuit,
tahdon sanoa että viime kevännä ylipatopäällikkö ja minä, syötyämme
täällä minun talossani yhteisen aamiaisen, kulimme juuri tuon sinun
rikkaruohopalstasi ja kehtosi sivu mitään huomaamatta. Mutta te
kaksi" -- hän nyökäytti pari kertaa miettiväisesti päätään Haukelle
ja tyttärelleen, "kiittäkää Jumalaa, ettette ole patopäälliköitä!
Ihmisellä on vain kaksi silmää ja kuitenkin pitäisi nähdä sadalla.
-- -- Ota nyt esiin urakkatyölaskut ja tarkasta ne; nuo miehet
laskevat usein niin perin kurjasti."
Sitte hän nojautui jälleen taaksepäin tuolissaan, raskas ruumiinsa
vavahti pari kertaa ja vaipui pian huolettomaan uneen.
* * * * *
Samantapaisia näytelmiä uudistui monena iltana. Hauke oli
teräväsilmäinen eikä jättänyt paljastamatta minkäänlaisia
väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä patoa koskevissa asioissa. Ja
kun ukko ei voinut aina hänen huomautuksiaan umpisilmin sivuuttaa,
tuli koko virantoimitukseen huomaamatta virkeämpi henki. Ne, jotka
olivat totuttuun tapaansa yhä jatkaneet vanhoja syntejään ja tunsivat
nyt äkkiä näpäytettävän laiskanpulskeille sormilleen, katsoivat
paheksuen ja hämmästyneinä ympärilleen, ihmetellen mistä nuo lyönnit
olivat lähtöisin. Ja Ole, isorenki, piti kyllä siitä huolen, että
oikea tieto levisi mahdollisimman laajalle, herättäen siten noissa
piireissä vastenmielisyyttä Haukea ja hänen isäänsä kohtaan, joka
myöskin sai osan syyllisyydestä. Mutta ne, joihin ei oltu kosketeltu
tai jotka hyväksyivät itse asian, nauroivat ja tekivät pilaa siitä,
että poikanen kerrankin oli saanut vanhuksen liikkeelle. "Vahinko
vain", sanoivat he, "ettei poikapahalla ole asianmukaista maaosuutta
jalkainsa alla. Muuten saataisiin hänestä vielä kerran patopäällikkö
semmoinen, kuin tämän edellisetkin ovat olleet. Mutta isäukon pari
marskikaistaletta, ne eivät siihen riitä."
Kun ylipatopäällikkö saapui seuraavana syksynä tarkastukseen, katseli
hän vanhaa Tede Volkertsia kiireestä kantapäähän, tämän tarjotessa
hänelle aamiaista. "Tosiaankin, patopäällikkö", virkkoi hän, "minusta
tuntuu kuin te itse asiassa olisitte tullut puolikymmentä vuotta
nuoremmaksi. Olette pitänyt korvani aivan kuumina kaikilla noilla
uusilla ehdotuksillanne. Kunpa vaan saisimme ne kaikki suoritetuiksi."
"Mainiosti, mainiosti, arvoisa herra ylipatopäällikkö", vastasi
vanhus suutaan maiskuttaen. "Tuo hanhenpaisti kyllä voimia lisää.
Niin, olen vielä, Jumalan kiitos, kaikin puolin terve ja reipas." Ja
vilkaistuaan ympärilleen ettei Hauke ollut lähitienoilla, jatkoi hän
arvokkaan rauhallisesti: "Toivon voivani Jumalan avulla vielä pari
vuotta esteettä hoitaa virkaani".
"Sen asian menestykseksi tahdomme, rakas päällikkö, juoda maljan",
vastasi esimiehensä kohoten istualtaan.
Elke, joka oli askaroinut aamiais-puuhissa, puikahti juuri kuin lasit
kilahtivat vastakkain hiljaa nauraen tuvan ovesta ulos. Sitte hän
haki kyökistä lautasellisen ruuanjätteitä ja läksi juoksuttamaan
niitä navetan läpi siipikarjalle. Navetassa seisoi Hauke, nostellen
huonojen säiden tähden jo sisäruokintaan otetuille lehmille tadikolla
heiniä rehuvasuihin. Mutta nähdessään tytön tulevan, työnsi hän
tadikon maahan. "Mitä nyt Elke?" kysyi hän.
Tyttö jäi seisomaan nyökäyttäen hänelle päätään. "Niin, Hauke, sinun
olisi pitänyt olla äsken sisällä!"
"Sisällä? Minkätähden, Elke?"
"Herra ylipäällikkö on kiittänyt isäntää!"
"Isäntää? Mitä se minuun kuuluu?"
"Eipä tietenkään, minähän tarkotinkin että hän on kiittänyt
patopäällikköä!"
Tumma puna lensi nuorukaisen kasvoille. "Tiedän kyllä", sanoi hän,
"mitä tähtäät."
"Älähän nyt punastu, Hauke. Sinuahan se ylipäällikkö oikeastaan
kiitti!"
Hauke katsoi häneen heikosti hymyillen. "Entä sinua, Elke?" sanoi hän.
Mutta tyttö pudisti päätään: "Ei, Hauke; silloin kuin minä yksin olin
auttajana, ei meitä silloin kiitetty. Enhän minä osaa muuta kuin
laskea. Mutta sinä näet siellä ulkona kaikki, mitä patopäällikön
itsensä pitäisi nähdä. Sinä olet työntänyt minut varjoon!"
"Sitä en ole tahtonut tehdä, kaikkein vähimmän sinulle", sanoi Hauke
ujosti, työntäen muutaman lehmän syrjään. "Hoi, Kirjo, älä toki syö
tadikkoa kädestäni, riittää vähempikin!"
"Älä luule että olen siitä millänikään", sanoi tyttö vähän
mietittyään. "Nehän on miesten töitä!"
Silloin ojensi Hauke hänelle kätensä: "Elke, annappas kättä sille
asialle".
Tumma puna kohosi tytön ruskeille kasvoille. "Minkätähden? Enhän
valehtele!" huudahti hän.
Hauke aikoi vastata, mutta tyttö oli jo juossut ulos navetasta ja
seisoi tadikko kädessään eikä kuullut enää muuta kuin hanhien ja
kanojen huutoa ja kaakatusta.
* * * * *
Tammikuu Hauken kolmatta palvelusvuotta oli kulumassa, kun päätettiin
viettää yhteistä talvijuhlaa -- "jääkeilajuhlaksi" sitä sanottiin.
Yhtämittaiset pakkassäät ja tyynet ilmat olivat laskeneet kaikkiin
marskialueen kanaviin lujan, sileän kristallipeitteen. Nämät alueet
tarjosivat siten laajan kentän pienten, lyijyllä täytettyjen
puupallojen maaliin heittämiseksi. Päivän toisensa perään puhalsi
vieno koillistuuli. Kaikki oli jo kunnossa. Manterelaiset marskimaan
itäpuolella olevassa kirkonkylässä, jotka viime vuoden leikissä
olivat päässeet voittajiksi, olivat saaneet ja vastaanottaneet kutsun
kilpailuun. Kummallakin puolella oli valittu yhdeksän heittäjää;
johtaja ja järjestysmiehet olivat niinikään valitut. Viimemainittujen
tehtäviin kuului neuvotella ja sopia epäilyksenalaisista heitoista.
Semmoisiksi valittiin aina henkilöitä, jotka osasivat paraiten pitää
puoliaan, mieluummin nuoria miehiä, joilla paitsi tavallista tervettä
järkeä oli sukkela kieli. Näihin kuului ennen kaikkea Ole Peters,
patopäällikön isorenki. "Heittäkää kuin paholaiset!" sanoi hän.
"Kokkapuheet seuraa itsestään!"
Oli juhlapäivän aattoilta. Kirkonkylän kapakan sivuhuoneeseen oli
kokoontunut joukko heittäjiä päättämään muutamien vielä viime hetkenä
pyrkineiden hyväksymisestä. Hauke Haienkin oli niiden joukossa.
Ensin hän ei ollut tahtonut ottaa osaa, huolimatta siitä että tiesi
olevansa harjaantunut heittäjä. Hän pelkäsi pyyntönsä tulevan
hylätyksi Ole Petersin vaikutuksesta, jolla oli leikissä kunniavirka.
Tätä tappiota Hauke tahtoi välttää. Mutta Elke oli viime hetkenä
kääntänyt hänen mielensä. "Hän ei uskalla sitä tehdä, Hauke", oli
tyttö sanonut. "Ole Peters on päiväläisen poika, sinun isälläsi on
lehmä ja hevonen ja hän on kylän viisain mies."
"Mutta jos hän sen kuitenkin tekee?"
Elke käänsi häneen tummat silmänsä ja vastasi hymyillen: "Silloin hän
pyyhkiköön suutaan, jos tahtoo illalla tanssia isäntänsä tyttären
kanssa!" -- Siitä oli Hauken rohkeus kasvanut.
Nyt seisoivat nuoret miehet, jotka vielä halusivat leikkiin
osanottajiksi, palellen ja jalkojaan tömistellen kirkonkylän
kapakan ulkopuolella ja tähystelivät kivilohkareista rakennetun
kirkon tornia, jonka vieressä kapakka sijaitsi. Pastorin kyyhkyset,
jotka kesäisin elättivät henkensä kylän vainiolla, palasivat nyt
talonpoikien pihoista ja aitoista, joista olivat etsineet jyviä, ja
katosivat tornin koloissa oleviin pesiinsä. Lännessä kultasi merta
hohtava iltarusko.
"Huomenna on hyvä sää", sanoi muuan nuori poika ja alkoi astua
kiivaasti edestakaisin. "Mutta kylmä, kerrassaan kylmä!" Kun ei enää
nähty ainoatakaan kyyhkystä lentävän, meni toinen pojista taloon ja
asettui kuuntelemaan sen oven ulkopuolelle, jonka takaa paraikaa
kuului äänekästä vilkasta väittelyä. Patopäällikön pikkurenki oli
niinikään astunut lähemmäksi. "Kuuleppas, Hauke", sanoi äskeinen
nuorukainen, "nyt he väittelevät sinusta!" Selvästi kuuluikin,
sisästä Ole Petersin rämisevä ääni: "Pikkurengit ja poikanulikat
eivät ole asiaankuuluvia".
"Tule", kuiskasi toinen ja koetti vetää Haukea takinhihasta
tuvanovelle. "Täällä voit kuulla kuinka korkealle sinua taksotetaan."
Mutta Hauke riuhtasihe irti ja meni jälleen ulos. "He eivät ole meitä
sulkeneet pois sitä varten, että kuuntelisimme mitä puhuvat", virkkoi
hän mennessään.
Talon edessä seisoi kolmas ilmottautunut. "Pelkään että minulla on
muuan este", huusi hän Hauken tullessa. "En ole vielä täyttänyt
kahdeksaatoista; kunpa eivät kysyisi kastetodistustani! Sinut,
Hauke, isorenkisi kyllä potkii ulos!"
"Niin, ulos!" mumisi Hauke potkaisten jalallaan kiven tien yli, "vaan
ei sisään!"
Tuvassa kävi melu yhä äänekkäämmäksi. Sitte syntyi jälleen vähitellen
hiljaisuus. Ulkona olevat kuulivat taasen vienon koillistuulen
suhinaa ylhäällä kirkontornin huipussa. Kuuntelija tuli heidän
luokseen. "Kenestä he nyt väittelivät?" kysyi kahdeksantoistavuotias.
"Tuosta", sanoi poika osottaen Haukea. "Ole Peters tahtoi tehdä hänet
poikanulikaksi, mutta kaikki huusivat vastaan. 'Hänen isällänsä on
karjaa ja maata', sanoi Jess Hansen. -- 'Maata tosiaankin', huusi
Ole Peters, 'täsmälleen sen verran, että se sopii kolmeentoista
kärrikuormaan!' Viimeksi puhui Ole Hensen. 'Hiljaa!' huusi hän.
'Tahdon opettaa teille huutia; sanokaahan kuka on kylän ensimäinen
mies?' Silloin he ensin vaikenivat ja näyttivät miettivän, kunnes
joku sanoi: 'Se kai on patopäällikkö!' Ja kaikki toisetkin
huusivat: 'Niin niin, sehän on patopäällikkö!' -- 'Entä kuka
sitte on patopäällikkönä?' huusi Ole Hensen jälleen. 'Ajatelkaa
tarkoin!'--Silloin alkoi joku hiljaa nauraa ja sitte taasen joku
toinen, kunnes lopulta kaikki nauroivat täyttä kurkkua. 'No,
valitkaa siis', sanoi Ole Hensen, 'ettehän toki aijo patopäällikköä
syrjäyttää.' Luulen että nauravat vieläkin. Mutta Ole Petersin ääntä
ei siellä enää kuulu!"
Miltei samana silmänräpäyksenä avattiin tuvan ovi. "Hauke! Hauke
Haien!" kuului selvä ääni kylmässä yössä.
Hauke astui sisään eikä enää kuullut kuka tuo patopäällikkö
oikeastaan oli. Siitä, mitä hänen mielessään silloin liikkui, ei ole
kukaan saanut koskaan tietää.
-- -- Kun Hauke jonkun ajan päästä läheni isäntänsä taloa, näki
hän Elken seisovan alhaalla portin luona. Aava, huurteinen alanko
kimmelsi kuunvalossa. "Sinäkö täällä, Elke?" kysyi hän.
Tyttö vain nyökäytti päätään. "Kuinka on käynyt?" kysyi hän. "Onko se
uskaltanut?"
"Mitäpä se ei uskaltaisi?"
"Entä nyt?"
"Niin, Elke, voinhan ainakin koettaa huomenna!"
"Hyvää yötä, Hauke!" Tyttö juoksi keveästi kummun rinnettä ylös ja
katosi rakennuksen ovesta sisään.
Hauke seurasi häntä hitaasti.
* * * * *
Laajalla tasangolla patoalueen itäkolkassa liikkui seuraavan päivän
iltapuolella sankka ihmisjoukko. Se seisoi aluksi liikkumattomana
paikallaan, mutta sittemmin -- puupallon lennettyä pari kertaa
sen keskuudesta auringon huurasta sulattaman maan yli -- se eteni
vähitellen yhä kauvemmas takana olevien pitkien, matalien rakennusten
luota. Keskellä seisovat kilpailijat kansan ympäröimänä, joka
miehissä, vanhoineen nuorineen oli rientänyt tänne ei ainoastaan
läheisistä taloista, vaan aina ylhäältä mantereelta saakka. Siellä
oli pitkiin takkeihin puettuja vanhoja miehiä, jotka polttelivat
miettiväisinä lyhyitä piippujaan, ja naisia huivit päässä ja lyhyet
päällystakit yllä, monet taluttaen tai käsivarrellaan kantaen lapsia.
Jäätyneissä ojissa, joita myöten vähitellen edettiin, loisti terävien
ruokojen päissä ilta-auringon kelmeä valo. Oli tuima pakkanen. Mutta
leikkiä jatkettiin keskeytymättä ja kaikkien silmät seurasivat
lentäviä palloja, sillä niistä riippui sinä päivänä kylän kunnia.
Marskikylän järjestysmiehellä oli valkoinen, mannerkylän miehellä
musta rautakärkinen sauva. Siihen paikkaan, minne pallo pysähtyi,
lyötiin sauva maahan vastapuolueen joko vaijetessa tai pilkallisesti
nauraessa. Se, jonka pallo saapui ensimäisenä maaliin, se oli
hankkinut voiton omalle puolueelleen.
Paljo ei tuossa suuressa ihmisjoukossa puhuttu. Ainoastaan silloin,
kun tehtiin joku huomattavampi heitto, kuultiin nuorten miesten ja
naisten huudahtavan. Taikka joku vanha mies otti piipun suustaan ja
naputti sillä hyväntahtoisesti heittäjän olkapäätä: "Olipa se heitto,
sanoi Sakari kun eukkonsa luukusta nakkasi". Tahi: "Heitäthän kuin
isävainajas ennen heitti", tai jotain muuta leikkipuhetta.
Hauken ensimäinen heitto ei onnistunut. Juuri kun hän oli taivuttanut
kätensä heittoon, vetäytyi auringon edestä pilvi, joka oli sitä
siihen asti peittänyt, ja valonsäteet hypähtivät suoraan hänen
kasvoilleen. Heitosta tuli aivan lyhyt, pallo osui syrjään ja jäi
jäälle makaamaan.
"Ei hyväksytä! Ei hyväksytä! Hauke heittäköön uudestaan",
huusivat hänen puoluelaisensa.
Mutta mantereen järjestysmies juoksi paikalle: "On pakosta
hyväksyttävä; heitto kuin heitto!"
"Ole, Ole Peters!" huusi marskinuoriso. "Missä on Ole? Minne
järjestysmiehemme on piiloutunut?"
Mutta Ole oli jo paikalla: "Mikä hätänä, kun noin huudatte? Heittikö
se Hauke kätensäkin? Sitähän minäkin."
"Mitä vielä! Hauken täytyy saada heittää uudestaan. Näytä nyt että
kielesi ei ole aivan suun täyteinen."
"Sen olen jo näyttänyt!" huusi Ole ja astui mantereen järjestysmiehen
luo ladellen koko joukon hullunkurisuuksia. Mutta sitä terävyyttä
ja ivaa, jota tavallisesti sinkoili hänen sanoissaan, ei niissä
tällä kertaa ollut. Hänen vieressään seisoi muuan tyttö rypistetyin
kulmakarvoin ja katsoi häneen terävin, säihkyvin silmin. Puhua ei hän
uskaltanut, sillä naisilla ei ollut tässä leikissä mitään sanomista.
"Lörpöttelet tyhmyyksiä, kun ei sulia kerran järkeä ole!" huusi
toinen järjestysmies. "Aurinko, kuu ja tähdet kuuluvat meille
kaikille ja ovat aina taivaalla. Heitto oli huono ja huonotkin heitot
otetaan lukuun."
Näin kiistelivät he vielä hetkisen, mutta lopputulos oli, että
johtaja kielsi Hauken uudistamasta heittoaan.
"Eteenpäin!" huusivat manterelaiset ja heidän järjestysmiehensä
irrotti maasta mustan sauvan. Heittäjä astui numeronsa huudettua
esille ja heitti pallon eteenpäin. Kun patopäällikön isorenki meni
tarkastamaan heiton tulosta, oli hänen pakko astua Elken ohi.
"Kehenkä sinä olet niin rakastunut, että olet tänään unohtanut
järkesi kotiin?" huusi tyttö hänelle.
Silloin katsoi Ole häneen melkein raivostuneena ja leikillisyys
katosi hänen leveiltä kasvoiltaan. "Rakkaudesta sinuun", sanoi hän,
"sillä sinäkin olet unohtanut järkesi."
"Mene sinä vaan, kyllä minä sinun tunnen, Ole Peters!" vastasi tyttö
ja oikaisihe suoraksi. Mutta Ole käänsi päänsä eikä ollut koko
puhetta kuulevinaan.
Kilpailua yhä jatkui, ja musta ja valkea sauva siirtyivät yhä
edemmäs. Hauken toisella vuorolla lensi hänen pallonsa jo niin
kauvas, että maali, suuri valkeaksi kalkittu tynnyri, tuli selvästi
näkyviin. Hauke oli nyt voimakas, nuori mies ja hän oli lapsuudestaan
saakka harjottanut laskutaitoa ja pallonheittämistä. "Ohoi, Hauke!"
huusi joku joukosta. "Sehän oli kuin arkkienkeli Mikaelin heitto!"
Vanha, leivoksia ja paloviinaa myöskentelevä nainen tunkeutui
väkijoukon läpi hänen luokseen. Nainen kaasi lasin kukkuralleen ja
tarjosi sen Haukelle. "Tule", sanoi hän, "sovitaan pois! Äskeinen
heittosi oli parempi kuin silloinen, kun kissani tapoit!" Hauke
katsoi häneen ja huomasi että se olikin Trine Jans. "Kiitän sinua,
vanhus", sanoi hän, "mutta minä en maista tuota juomaa." Hän otti
taskustaan kirkkaan hopearahan ja pisti sen Trinen käteen. "Ota tuo
ja juo itse lasisi, silloin olemme täydellisesti sopineet."
"Oikein, Hauke!" vastasi vanhus seuraten hänen neuvoaan. "Oikein
puhut; se sopiikin paremmin tämmöiselle vanhalle naiselle kuin minä
olen!"
"Kuinka hanhesi voivat?" huusi Hauke Trinelle, kun tämä jo oli
lähtemässä korineen. Mutta vanha nainen pudisti päätään takaisin
kääntymättä ja huitoi ilmaan kurttuisilla käsillään. "Tyhjää,
tyhjää, Hauke! Teidän kaivannoissanne on liian paljo rottia, Jumala
paratkoon; täytyy hankkia elatuksensa toisella tavalla!" Samassa
tunkeutui hän takaisin väkijoukkoon tarjoten jälleen ryyppyjään ja
leivoksiaan.
Aurinko oli vihdoinkin laskenut padon taakse. Sen sijalla punasi
taivasta sinipunerva hohde. Mustat varikset, jotka lensivät
kisakentän yli, loistivat sen hohdossa aivan kullankellerviltä.
Tuli ilta. Mutta marskilla kulki tumma ihmisjoukko yhä edemmäs
taakse jääneistä asumuksista tynnyriä kohti. Oltiin jo niin lähellä,
että se oli erittäin taitavalla heitolla saavutettavissa. Nyt oli
marskilaisten vuoro. Hauken piti heittää.
Valkaistu tynnyri hohti illan varjossa. "Annatte kai meidän voittaa
vielä kerran!" huusi joku manterelainen. Kilpailu oli ankara ja
viimemainitut ainakin kymmentä jalkaa edempänä.
Hauken hoikka vartalo pistäysi samalla esiin väkijoukosta. Noiden
soikeiden friissiläiskasvojen harmaat silmät tähystivät tynnyriä
kohti. Sivulla riippuvassa kädessä oli pallo.
"Tynnyri on kai sinulle liian suuri", kuuli hän samassa Ole Petersin
rämisevän äänen aivan korvansa juuressa. "Vaihdetaanko harmaaseen
ruukkuun?"
Hauke kääntyi, tähdäten häneen terävän silmäyksen. "Heitän marskin
puolesta!" sanoi hän. "Mihin sinä kuulut?"
"Ajattelin minäkin siihen kuuluvani. Sinä kai sentään heität Elke
Volkertsin puolesta?"
"Pois tieltä!" huusi Hauke asettuen heittoasentoon. Mutta Ole työnsi
päänsä vieläkin lähemmäksi. Silloin äkkiä, ennenkuin Hauke vielä
itse oli ennättänyt tehdä mitään, tarttui muuan käsi tunkeilevaan
kiusantekijään ja tempasi hänet taaksekäsin niin voimakkaasti, että
poika pyörähti keränä nauravien toveriensa joukkoon.
Se ei ollut mikään suuri käsi, joka tuon tempasun teki, sillä kun
Hauke käänsi hiukan päätään, näki hän vieressään Elke Volkertsin,
joka veti ylöskohonneita hihojaan alas. Tummat kulmakarvansa olivat
tuimasti rypistetyt ja kasvoilla paloi harmin puna.
Silloin tunsi Hauke oudon voiman jännittävän käsivarttaan. Hän
kyyristyi hiukan ja heilautti pari kertaa palloa kädessään. Sitte
käsi liikahti ja ilma suhahti, kuolon hiljaisuuden vallitessa
molemmin puolin. Kaikkein silmät seurasivat lentävää palloa, kuultiin
kuinka se halkoi suhisten ilmaa. Äkkiä, pallon ollessa jo kaukana
heittopaikasta, varjostivat sitä kalalokin hopeiset siivet, linnun
lentäessä huutaen padolta päin. Mutta samassa kuultiin pallon tuolla
kaukana kumahtavan tynnyrin laitaan. "Eläköön Hauke!" huusivat
marskilaiset ja voimakkaasti vyöryi pitkin sankkaa joukkoa: "Hauke!
Hauke Haien on voittanut!"
Mutta voittaja, jonka ympärillä kaikki tunkeilivat, tavotti sivulta
vain yhtä ainoata kättä. Ja kun he jälleen huusivat: "Mitä siinä
seisot, Hauke; pallohan on tynnyrissä!" -- silloinkin hän vain
nyökäytti päätään paikaltaan liikahtamatta. Vasta kun tunsi erään
pienen käden lujasti omaansa puristetuksi, virkkoi hän: "Taidatte
olla oikeassa, luulenpa itsekin että olen voittanut!"
Silloin alkoi ihmisjoukko liikehtiä takaisinpäin ja Elke ja
Hauke joutuivat toisistaan eroon kulkeutuen väkijoukon kera
kapakkaan vievälle tielle. Se kääntyi patopäällikön talon kohdalla
mantereelle päin ja täällä onnistui molempien irtautua tungoksesta.
Sillaikaa kuin Elke meni huoneeseensa, seisoi Hauke tallin oven
edessä, katsellen miten sankat ihmisjoukot vähitellen vetäytyivät
kirkonkylän kapakkaan päin, missä oli huone tanssijoita varten.
Hämärä kääri vähitellen seudun vaippaansa ja päivän äänet sammuivat,
kuului vain eläinten liikehtimistä hänen takanaan tallissa. Nyt
oli hän erottavinaan huilun ääntä kapakasta. Sitten kuuli Hauke
asuinrakennuksen nurkkauksessa hameiden kahinaa ja lyhyet, varmat
askeleet riensivät alas polkua, joka vei marskipalstojen kautta
mantereelle. Hämärässä erotti hän kulkijan vartalon ja huomasi että
se oli Elke. Hänkin meni siis tansseihin! Veri syöksähti Hauken
päähän. Eikö hänen pitäisi rientää tytön jälessä ja seurata häntä?
Mutta Haukehan ei ollut mikään naisten hauskuuttaja, ja niin hän
tuota miettien jäi seisomaan, kunnes tyttö hävisi pimeään hänen
näkyvistään.
Kun Hauken ei enää tarvinnut pelätä saavuttavansa Elkeä, läksi hänkin
samaa tietä kulkemaan ja saapui kapakan luo, jonka ulkopuolella ja
porstuassa tungeskelevan väkijoukon huudot ja pilapuheet, huilujen
ja pillien äänet huumasivat hänen korviaan. Kenenkään huomaamatta
tunkeutui hän tanssitupaan. Se oli pieni ja niin täyteen ahdattu,
että tuskin voi nähdä askelta eteensä. Vaijeten asettui Hauke
ovipieleen, katsellen levotonta hyörinää. Ihmiset näyttivät hänestä
narrimaisilta. Ei tarvinnut onneksi ajatellakkaan, että kukaan olisi
enää muistellut iltapäivän tapahtumia ja häntä, joka aivan äskettäin
oli leikin voittanut. Jokainen katseli ainoastaan tyttöään ja pyöri
hänen kanssaan piirissä. Hauken silmät hakivat jotakin, sitä yhtä,
ja vihdoin -- siellä hän olikin! Hän tanssi serkkunsa, nuoren
patovaltuusmiehen kanssa. Mutta pian hän katosi Hauken näkyvistä
eikä enää ilmautunut. Siellä pyöri vain toisia tyttöjä, marskin ja
mantereen kassapäitä, joista hän ei välittänyt. Silloin vaikenivat
äkkiä viulut ja huilut ja tanssi taukosi. Mutta samassa se alotettiin
taas uudestaan. Hauken mieleen johtui nyt että pitäisiköhän Elke
hänelle antamansa lupauksen, vai saisiko nähdä hänen karkeloivan Ole
Petersin kanssa tuosta aivan ohitse. Tuo ajatus oli häneltä melkein
huudon pusertaa. Silloin niin, mitä hän silloin tekisikään? Mutta
Elkeä ei näkynyt tällä kertaa lainkaan tanssijain joukossa.
Vihdoin sekin tanssi loppui ja alkoi toinen, muuan kaksiaskeleinen
hyppy, joka aivan äsken oli päässyt paikkakunnalla kuosiin. Kuului
hurja soitto, nuoret miehet syöksähtivät tyttöjen luo, valot seinillä
välkkyivät. Hauke kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin tanssijoita.
Tuolla olikin Ole Peters kolmantena parina, mutta kuka oli hänen
toverinaan? Hauken edessä seisova harteikas marskipoika peitti
häneltä tytön kasvot. Mutta tanssi riehui edelleen ja Ole tyttöineen
vetäytyi pyörteestä. "Vollina! Vollina Harders!" huusi Hauke miltei
ääneen ja rinnasta kohosi helpotuksen huokaus. Mutta missä oli Elke?
Eikö häntä ollut kukaan tanssiin pyytänyt, vai oliko hän kieltäytynyt
kaikille, kun ei ollut tahtonut tanssia Olen kanssa? -- Soitto alkoi
uudestaan ja uusi tanssi, mutta Elkeä hän ei vaan nähnyt. Tuollapa
tanssi Olekin, paksu Vollina jälleen käsipuolessaan. "Kas, kas",
sanoi Hauke, "Jess Harderspa taitaa pian joutua viisinekolmansine
marskipalstoineen eläkkeelle! -- Mutta missä on Elke?"
Hauke jätti paikkansa ovipielessä ja tunkeutui peremmälle salia.
Silloin joutui hän äkkiä Elken eteen, joka istui erään vanhemman
ystävättären kanssa muutamassa nurkassa. "Hauke!" huudahti tyttö
häneen katsahtaen. "Oletko sinäkin täällä? En ole nähnyt sinun
tanssivan!"
"En olekkaan tanssinut", vastasi Hauke.
"Miksikä et?" Ja puoleksi istualta kohoutuen sanoi tyttö: "Tahdotko
tanssia minun kanssani? En ole mennyt Ole Petersin kanssa. Hän ei
tule toista kertaa pyytämään!"
Mutta Hauke ei halunnut tanssia. "Kiitos, Elke", sanoi hän, "en
osaa tuota oikein, he voisivat sinulle nauraa ja silloin..."
Hauke keskeytti puheensa ja katsoi harmaine silmineen häneen niin
sydämellisesti, kuin olisi jättänyt niiden tulkittavaksi lopun
sanottavastaan.
"Mitä tarkotat, Hauke?" kysyi tyttö hiljaa.
"Tarkotan, Elke, ettei tänään voi kuitenkaan minulle tapahtua mitään
sen onnellisempaa, kuin jo on tapahtunut."
"Niin", vastasi tyttö, "sinä olet voittanut kilpailussa."
"Elke!" kuiskasi Hauke tuskin kuuluvasti.
Silloin hulmahti kuuma veri tytön kasvoihin: "Mene!" sanoi hän. "Mitä
tahdot?" Ja hän loi katseensa alas.
Mutta kun muuan poika juuri tuli pyytämään Elken ystävätärtä
tanssiin, sanoi Hauke vähän kovemmalla äänellä: "Luulin, Elke,
voittaneeni jotain parempaakin!"
Vielä pari silmänräpäystä viivähtivät tytön silmät lattiassa. Sitte
hän kohotti ne hitaasti ja loi Haukeen katseen, jossa ilmeni koko
hänen olentonsa hiljainen voima, voima joka väreili Haukea vastaan
kuin kesäillan väkevä lämpimyys. "Tee, niinkuin sydämesi käskee,
Hauke", sanoi hän. "Me ymmärrämme toisiamme!"
Elke ei sinä iltana enää tanssinut, ja kun molemmat menivät kotiin,
kulkivat he käsi kädessä. Ylhäällä taivaalla tuikkivat tähdet ja
katselivat äänetöntä marskimaata. Vieno itätuuli toi mukanaan ankaraa
pakkasta. Tuuli puhalsi ja nuo kaksi ihmislasta kulkivat tietään
ohuissa pukineissaan, mutta kuitenkin tuntui kuin kevät olisi äkkiä
puhjennut heidän ympärilleen.
* * * * *
Hauke aikoi hankkia itselleen erään esineen, jonka varsinainen
tarkotus tosin siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, mutta jonka
omistaminen tuottaisi hänelle hiljaista riemua. Sitä varten meni
hän seuraavana sunnuntaina kaupunkiin vanhan kultasepän Andersenin
luo. "Ojentakaa sormenne, niin mitataan", sanoi vanhus tarttuen
hänen nimettömäänsä. "Tämä teidän ei olekkaan niin paksu, kuin
teidänlaisilla on tavallista!" Mutta Hauke sanoi: "Mitatkaa
mieluummin pikkusormesta!" ja ojensi sen hänelle.
Kultaseppä katsoi häneen vähän hämmästyneenä, mutta mitäpä häntä
liikutti talonpoikaisnuorukaisten päähänpistot. "Sellaisia on meillä
valmiina tyttöjen sormusten joukossa", sanoi hän Hauken punastuessa
korvia myöten. Pieni kultasormus sopi hänen pikkusormeensa, hän
otti sen äkkiä ja maksoi kirkkailla hopearahoilla. Sitte pisti hän
sen tykkivin sydämin liivintaskuunsa. Siellä hän sitä alati kantoi,
levottomana ja kuitenkin ylpeänä, ikäänkuin olisi liivintasku
olemassa ainoastaan sitä varten, että siellä lymyilisi tuommoinen
pieni sormus.
Siellä kantoi hän sitä pitkän aikaa, pitipä sen muuttaa majaa vielä
toisenkin liivin taskuun. Tilaisuutta vangin vapauttamiseen ei ollut
vieläkään ilmaantunut. Kerran oli kyllä hänen mielessään kytenyt
ajatus astua suorinta tietä isäntänsä eteen; olihan hänenkin isänsä
tilallinen! Mutta hiukan tyynnyttyään oli hän täysin selvillä, että
vanha patopäällikkö olisi nauranut pikkurenkiään vasten naamaa.
Ja niin puuhailivat hän ja patopäällikön tytär edelleen vanhaan
totuttuun tapaansa toistensa rinnalla, jälkimäinenkin naisellisen
luontonsa mukaisesti vaijeten ja kuitenkin tuntui kummastakin kuin he
olisivat näinkin ollen kulkeneet käsikkäin.
Vuosi viimemainitun talvijuhlan jälkeen erosi Ole palveluksesta ja
vietti häänsä Vollina Hardersin kanssa. Hauke oli arvannut oikein:
vanhus otti eläkkeen, ja keltaista valakkaa ei enää vienyt laitumelle
hänen paksu tyttärensä, vaan lystikäs vävypoika, jonka kerrottiin
ratsastavan aina takaperin hevosen selässä Haukesta oli tullut
isorenki ja hänen sijaansa oli astunut nuorempi. Patopäällikkö
ei tosin ensin olisi suonut hänen ylenemistään. "Olkoon vaan
pikkurenkinä", jupisi hän, "tarvitsen häntä kirjotusteni ääressä!"
"Mutta silloinpa menee Haukekin tiehensä", sanoi Elke. Tämä vanhusta
pelotti ja Hauke sai isonrengin paikan. Siitä huolimatta hän
kuitenkin entiseen tapaan auttoi isäntäänsä patotoimissa.
Toisena vuotena alkoi hän puhua Elkelle, että hänen isänsä oli käynyt
kivuloiseksi ja että niistä muutamista päivistä, jotka hän sai
kesäisin olla isänsä apuna, ei enää nykyään ollut suurtakaan hyötyä.
Vanhus valitteli, ja hän ei voi sitä kauvemmin sietää.
Oli kesäilta. Molemmat seisoivat tuon suuren saarnin alla lähellä
ovea. Tyttö katseli hetkisen vaijeten ylös puun lehvistöön. Sitte hän
virkkoi: "Minä en ole tahtonut sanoa sinulle, Hauke, tuosta asiasta
mitään; arvelin että voit itse paraiten päättää mitä on tehtävä".
"Minun täytynee siis erota teiltä", vastasi Hauke, "enkä voi tulla
koskaan takaisin."
He olivat hetkisen vaiti ja katselivat iltaruskoa, joka haipui
vähitellen padon taakse mereen.
"Kaipa sinun täytynee", sanoi Elke. "Olin eilen aamuna isääsi
katsomassa ja tapasin hänet nojatuoliinsa nukahtaneena. Hänellä oli
piirrin kädessään ja piirustuslauta keskeneräisille töineen edessään
pöydällä. Ja kun hän havahduttuaan oli haastellut vaivaloisesti
neljännestuntia kanssani ja minä aijoin lähteä, silloin puristi hän
kättäni niin tuskaisesti, kuin olisi pelännyt että näimme toisiamme
viimeisen kerran -- mutta..."
"Mitä, Elke?" kysyi Hauke, kun tyttö keskeytti empien.
Pari kyyneltä vierähti Elken poskelle. "Ajattelin vain omaa isääni",
sanoi hän. "Usko minua, hänen käy vaikeaksi luopua sinusta." Ja
ikäänkuin väkivalloin itseään pakottaen lisäsi hän: "Minusta tuntuu
usein kuin minunkin isäni varustautuisi pitkälle matkalle".
Hauke ei vastannut. Hänestä tuntui kuin sormus olisi liikahtanut
taskussa. Mutta jo ennen kuin hän oli ennättänyt hillitä
mielenliikutuksensa, jatkoi Elke: "Ei, ei; älä ole pahoillasi, Hauke!
Luulen ettet sinä ole silti meistä kokonaan eroava."
Silloin tarttui Hauke kiihkeästi tytön käteen -- tämä ei vetänyt
sitä pois. He seisoivat vielä hetkisen käsitysten iltahämyn
laskeutuessa ympärilleen, kunnes vihdoin irtausivat ja menivät
kumpikin suuntaansa. -- Tuulen puuska kohahti saarnin lehvistössä ja
sai ikkunaluukut narahtelemaan. Yö saapui kuulumattomin askelin ja
hiljaisuus laskeusi äärettömän tasangon yli.
* * * * *
Elken välityksellä päästi vanha patopäällikkö Hauken palveluksestaan
kesken vuotta, ja talossa oli nyt kaksi uutta renkiä.
Pari kuukautta myöhemmin kuoli Tede Haien. Mutta ennenkuin hän
ummisti silmänsä, huusi hän poikansa vuoteen ääreen: "Istu tänne
luokseni, poikani", sanoi vanhus sammuvalla äänellä, "tänne aivan
lähelle. Sinun ei tarvitse pelätä, sillä se, joka on luonani, on vain
Herran kuolonenkeli, joka on tullut minua noutamaan."
Ja liikutuksesta värisevä poika istui vanhan seinäsängyn ääreen:
"Puhu, isäni, jos sinulla on jotakin sanomista!"
"Niin, poikani; onhan sitä jotakin", sanoi vanhus ja nosti kätensä
peitteelle. "Kun silloin, vielä keskenkasvuisena nuorukaisena, menit
patopäällikön palvelukseen, niin liikkui mielessäni ajatus, että
pääsisit kerran itsekin patopäälliköksi. Se jäi mieleeni, ja aloinpa
vähitellen arvella, että sinä olisit oikea mies sillä paikalla. Mutta
sinun perintösi oli liian pieni semmoiseen virkaan kohotaksesi --
siksi olen palvelusaikanasi elänyt säästeliäästi -- olen koettanut
lisätä perintöäsi."
Hauke tarttui kiihkeästi isänsä käsiin ja vanhus koetti kohoutua
istualleen, voidakseen häntä paremmin nähdä. "Niin, niin, poikani",
jatkoi kuoleva, "tuolla peililaatikon ylimmässä lokerossa on muuan
asiakirja. Sinä tiedät että vanhalla Antje Wohlersilla on viiden ja
puolen demaatin palsta, mutta vanhuudenheikkoutensa vuoksi ei hän
ole enää jaksanut maksaa veroa. Sen vuoksi olen aina Martinpäivän
aikana antanut tuolle köyhälle vaimolle määrätyn summan -- ja monesti
muulloinkin, kun minulla vaan on varoja ollut. Ja niin on hänen
palstansa siirtynyt minulle, kaikki on käynyt laillista tietä.
-- -- Nyt makaa hänkin kuolinvuoteellaan; tuo marskimaittemme sairaus,
syöpä, on hänetkin kukistanut -- sinun ei tarvitse maksaa enää
enempää."
Hän sulki hetkiseksi silmänsä. Sitte sanoi hän vielä: "Se ei tosin
ole paljon, mutta kuitenkin enemmän, kuin jos olisit ollut koko ajan
luonani. Olkoon se onneksesi elämäsi matkalla!"
Pojan lausuessa kiitoksiaan nukahti vanhus uneen. Hänellä ei ollut
enää mitään huolehtimista. Ja jo muutamien päivien päästä sulki
Herran kuolonenkeli hänen silmänsä ainaiseksi ja Hauke otti hänen
isällisen perintönsä haltuunsa.
-- -- Hautauksen jälkeisenä päivänä pistäysi Elke Hauken kodissa.
"Kiitos, Elke, että tulit katsomaan!" huusi Hauke hänelle
tervehdykseksi.
Mutta tyttö vastasi: "En tullut vain katsomaan, minä tahdon täällä
hiukan järjestääkin, jotta voit asua ihmisiksi talossasi. Isäsi oli
niin kiintynyt numeroihinsa ja piirtimeensä, ettei hän liioin muusta
huolehtinut. Sitä paitsi on kuolemakin tuottanut sekasortoa. Koetanpa
saada kotisi taas hiukan hauskemman näköiseksi."
Hauke katsoi häneen luottavasti harmaine silmineen: "Niinpä
koetakkin", sanoi hän; "siitä minäkin pidän."
Sitte alkoi siivoaminen. Piirustuslauta, joka vielä lepäsi
paikoillaan, vietiin ylisille; piirrin ja lyijykynä ja liitu
pantiin huolellisesti peililaatikkoon. Sitte kutsuttiin talon nuori
palvelustyttö avuksi ja huonekalut asetettiin kokonaan uuteen
järjestykseen, jonka jälkeen huone näytti paljoa avarammalta ja
valoisammalta. Nauraen sanoi Elke: "Näitä asioita ymmärrämme vain me
naiset!" ja Hauke, niin paljon kuin hän kunnioittikin isänsä muistoa,
seurasi säteilevin silmin tuota puuhaa, jopa oli itsekin apuna
milloin tarvittiin.
Ja kun iltahämyn saapuessa -- oltiin syyskuun alussa -- kaikki oli
saatu haluttuun kuntoon, tarttui Elke Hauken käteen ja kiinnitti
häneen tummat silmänsä: "Nyt tulet meille illalliselle, sillä minun
on täytynyt luvata isälleni tuoda sinut mukanani. Kun sitte palaat
kotiin, voit astua tyytyväisenä taloosi."
Kun he sitte saapuivat patopäällikön avaraan tupaan, jonka
ikkunaluukut jo olivat suletut ja molemmat kynttilät pöydällä
sytytetyt, aikoi päällikkö nousta lepotuolista seisoalleen, mutta
raskas ruumiinsa vaipui väsähtäneesti takaisin. Hän vain huusi
entiselle rengilleen: "Oikein, oikein, Hauke, että tulet vanhaa
ystävääsi katsomaan! Käyppä lähemmä, tänne aivan lähelle!" Ja kun
Hauke astui hänen tuolinsa viereen, tarttui hän molempine pulleine
käsineen nuorukaisen käteen ja virkkoi: "Kas niin, poikaseni; koeta
vaan olla levollinen, sillä kuolla meidän kaikkien täytyy, eikä sinun
isäsi suinkaan ollut haurainta lajia! Mutta kuulehan, Elke! Laitappa
nyt paisti pöytään, meidän pitää hiukan itseämme vahvistaa. Meillä on
paljo työtä, Hauke! Syksytarkastus tulossa, pato- ja kaivantolaskuja
huoneenkorkuinen kasa, äskeinen patovahinko -- minun pääni menee
aivan pyörälle! Mutta sinä, Jumalan kiitos, olet koko joukon
nuorempi; sinä olet kelpo poika, Hauke."
Tämän pitkän puheen jälkeen, johon vanhus oli vuodattanut sisimmät
huolensa, heittäysi hän takanojoon tuolissaan ja katseli ikävöivin
silmin ovelle, josta Elke juuri tuli sisään paistivati kädessä. Hauke
seisoi hymyillen vanhuksen vieressä.
"No istutaan", sanoi patopäällikkö, "ettemme tärvää aikaa turhaan;
kylmänä se ei maistu miltään."
Ja Hauke istuutui. Oli aivan luonnollista että hän auttoi Elken
isää töissään. Ja kun syystarkastus oli mennyt ja sen lisäksi pari
kuukautta uuttakin tilivuotta kulunut, silloin oli Hauke puolestaan
suorittanut suurimman osan työstä.
* * * * *
Kertoja pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Ulkona kuului lokin huutoa
ja eteisessä askeleiden kopinaa, aivan kuin joku olisi puhdistanut
saappaitaan sitkeästä savesta.
Patopäällikkö ja valtuutetut katsahtivat ovelle päin. "Mitä se?"
huusi ensinmainittu.
Tanakka mies, sadelakki päässään, astui sisään. "Herrani", sanoi hän,
"me molemmat olemme hänet nähneet, Hans Nickels ja minä. Rannikon
ratsastaja ajoi marskipatamaan!"
"Missä näitte hänet?" kysyi patopäällikkö.
"Eihän ole kuin yksi 'wehle'; Jansenin palstalla, siinä mistä Hauke
Haienin padontamaa alkaa."
"Näittekö hänet vain yhden kerran?"
"Vain kerran; sitä paitsi se näyttikin vain varjolta. Mutta eihän se
silti tarvinnut olla ensi kerta kun hän näyttäysi."
Patopäällikkö oli noussut. "Suonette anteeksi", sanoi hän minuun
kääntyen, "meidän täytyy käydä katsomaan missä onnettomuus uhkaa."
Sitte hän meni sanantuojan kanssa ovelle päin; kaikki muutkin
nousivat ja seurasivat mukana.
Jäin koulumestarin kera kahden tuohon suureen, autioon huoneeseen.
Verhoamattomista ikkunoista, joita ei nyt enää niiden edessä istuvien
vierasten selät peittäneet, näki selvästi kuinka myrsky kiidätti
synkkiä pilviä taivaalla. Vanhus istui yhä vieläkin paikallaan,
hieman ivallinen mutta kuitenkin samalla myötätuntoinen hymy
huulillaan. "Tupa näyttää käyneen tyhjäksi. Saanko pyytää teitä
huoneeseeni -- minä asun tässä samassa talossa? Ja voitte uskoa
minua, minä tunnen tämän seudun ilmat: meidän ei tarvitse mitään
pelätä."
Kiitin tarjouksesta, sillä minua alkoi hiukan vilustaa. Kynttilä
kädessä nousimme portaita myöten muutamaan yliskamariin, joka
tosin oli rakennuksen länsipuolella, mutta jonka ikkunoita peitti
paksut villakangasverhot. Kirjahyllyllä näin sievosen kirjaston,
sen vieressä kahden vanhan professorin muotokuvat; pöydän edessä
oli suuri nojatuoli. "Olkaa kuin kotonanne", sanoi ystävällinen
isäntäni ja viskasi turpeenkappaleen vielä hehkuvaan pieneen uuniin,
jonka päällä näkyi pieni läkkikattila. "Hetkinen vain, ja se rupeaa
kiehumaan. Laitan sitte meille pienet totilasit, se pitää mielenne
virkeänä."
"Totia ei tarvita", vastasin minä. "En tule lainkaan uniseksi, jos
vain annatte minun seurata Haukenne elämäntarua."
"Niinkö arvelette?" ja hän vilkutti minulle älykkäitä silmiään,
jonka jälkeen heittäysin mukavaan nojatuoliin. "Kas niin, mihinkä me
jäimmekään? -- -- Niin, niin; kyllä muistan! Siis":
Hauke oli saanut isänsä perinnön haltuunsa, ja kun vanha Antje
Wohlers oli päättänyt kärsimyksensä, tuli hänen omistamansa palsta
vielä lisäksi. Mutta isän kuolemasta, tai oikeammin hänen viimeisistä
sanoistaan alkaen oli Haukessa alkanut orastaa jotakin, jonka
siementä hän oli aina poikavuosiltaan asti sielussaan kantanut. Hän
toisti tuon tuostakin mielessään sitä ajatusta, että hän olisi oikea
mies, kun tulee aika valita uusi patopäällikkö. Niin se oli: hänen
isänsä, jonka kai olisi pitänyt ymmärtää asia, koskapa oli kylän
viisain mies, oli liittänyt nämät sanat viimeiseksi lahjaksi hänen
perintöönsä. Wohlersin palsta, josta hänen niinikään oli isäänsä
kiittäminen, tiliisi olemaan ensimäinen porras hänen noustessaan
tuota päämäärää kohti. Sillä, vaikka nekin olivat hyvät olemassa --
patopäälliköllä piti toki olla enemmänkin palstoja hallussaan. -- --
Mutta hänen isänsä, oli yksinäisinä vuosinaan elänyt säästeliäästi,
ja niillä varoilla, mitkä hän siten oli kokoonsaanut, oli hän päässyt
tuon uuden palstan omistajaksi. Samoin voisi Haukekin tehdä, voisipa
enemmänkin, sillä isänsä voimat olivat olleet jo murtuneet, mutta
hän voisi raataa vuosikausia nuorin voimin. -- -- Sen pahempi,
vaikkapa hän pyrkisikin tuota tietä päämaaliinsa, ei hänellä ollut
ainoatakaan ystävää koko kylässä, sillä niitä kulmia ja särmiä, jotka
olivat ilmautuneet hänen palvellessaan vanhaa isäntäänsä, ei oltu
unohdettu, ja hänen vanha vastustajansa Ole Peters oli hiljattain
saanut perinnön ja alkanut kohota hyvinvoivaksi mieheksi. Hänen
sielunsa silmien ohi kiiti joukko kasvoja, ja ne kaikki katsoivat
häneen ilkein silmin. Hän tunsi syvää vihaa noita ihmisiä kohtaan;
hän ojensi käsivartensa ikäänkuin olisi tahtonut käydä heihin
käsiksi, sillä he tahtoivat syrjäyttää hänet virasta, johon hän yksin
heistä kaikista oli sopiva. Ja nuo ajatukset eivät hellittäneet, vaan
palasivat yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen nuoreen sydämeensä kasvoi
miehekkyyden ja rakkauden ohella myöskin kunnianhimo ja viha. Mutta
nämät viimemainitut kätki hän syvälle sisimpäänsä, eipä edes Elke
tietänyt niistä mitään.
Uudenvuoden aikana vietettiin eräitä häitä. Morsian oli sukua
Haieneille, ja Hauke ja Elke olivat molemmat kutsutut vieraiksi, jopa
sattui niin, että he erään lähemmän sukulaisen poissaolon vuoksi
saivat hääpöydässä sijansa toistensa vieressä. Ainoastaan siinä
hymyssä, joka värähti kummankin kasvoilla, ilmeni heidän ilonsa
tuosta sattumasta. Mutta Elke istui tänään hajamielisenä keskustelun
sorinassa ja lasien kilinässä.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hauke.
"Oi, ei mikään; on vaan liiaksi ihmisiä täällä."
"Mutta sinä näytät niin surulliselta!"
Tyttö pudisti päätään. Sen enempää ei puhuttu.
Silloin herätti Elken vaiteliaisuus ikäänkuin mustasukkaisuutta
Haukessa ja hän tarttui salaa pöytäliinan alitse tytön käteen.
Sepä ei vetäytynytkään takaisin, vaan liittyi luottavaisesti
hänen käteensä. Olikohan tytön ehkä yllättänyt yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunne, nähdessään joka päivä edessään isänsä riutuvan
olennon? -- Hauken mieleen ei johtunut kysyä tuota asiaa, mutta
henkeään pidättäen veti hän kultasormuksen taskustaan. "Annatko
sen olla siinä?" kysyi hän vavisten, työntäessään sormuksen tytön
nimettömään.
Vastapäätä, pöydän toisella puolella, istui pastorinrouva. Hän laski
äkkiä kahvelinsa syrjään: "Jumala, tuota tyttöä!" huudahti hän
kääntyen naapurinsa puoleen. "Sehän on kalman kalpea!"
Mutta veri palasi Elken kasvoihin. "Voitko odottaa, Hauke?" kysyi hän
hiljaa.
Viisas friissiläinen mietti kuitenkin hetkisen. "Mitä sitten?" kysyi
hän lopulta.
"Tiedät sen hyvin; en tarvitse sitä sinulle sanoa."
"Olet oikeassa", sanoi hän. "Kyllä, Elke, saatan hyvinkin odottaa --
kunhan tuosta odottamisesta vaan kerran tulee loppu!"
"Oi Jumalani, pelkään sen loppuvan hyvinkin pian! Älä puhu noin,
Hauke; onhan isäni kuolema kysymyksessä!" Elke laski kätensä
povelleen: "Siihen saakka", sanoi hän, "kannan sormustasi täällä. Et
tarvitse pelätä saavasi sitä takaisin minun elinaikanani!"
Silloin hymyilivät molemmat ja heidän kätensä puristivat toisiaan
niin lujasti, että tyttö kai jossakin toisessa tilassa olisi huutanut
ääneensä.
Pastorinrouva oli sillaikaa lakkaamatta tarkastanut Elken silmiä,
jotka paloivat kahtena tummana liekkinä pitsitetyn kultakankaisen
lakin alla. Heidän puheestaan ei hän kuitenkaan ollut ymmärtänyt
mitään pöydässä vallitsevan hälinän takia. Naapurinsa puoleen ei hän
myöskään enää kääntynyt huomautuksillaan, sillä hänen ei ollut tapana
häiritä alkavia liittoja -- niistähän koitui vain hänen miehelleen,
pastorille, kuulutus- ja vihkimätuloja.
* * * * *
Elken aavistus kävi toteen. Eräänä aamuna Pääsiäisen jälkeen
tavattiin patopäällikkö Tede Volkerts sängyssään kuolleena. Kasvojen
sävy osotti että hän oli nukkunut rauhallisesti. Hän olikin
viimeisinä kuukausina monesti valittanut elämään kyllästymistä.
Mieliruokansa uunipaisti, yksinpä tuo herkkujen herkku hanhipaistikin
oli kadottanut viehätyksensä.
Kylässä oli nyt ylhäinen ruumis. Mantereen hautuumaalla, lähellä
kirkkoa, oli muuan käsintaotulla rauta-aidalla ympäröitty hauta.
Kookas sininen hautakivi seisoi siinä saarnia vasten ja sen kylkeen
oli hakattu kuolleen kuva vahvoine leukoineen. Alle oli piirretty
suurin kirjaimin:
Se kuolo on, mi kaikki vie,
Se taiteen, tieteen loppu lie;
Jo nukkui viisas mieskin tuo,
Jumala hälle autuun suo!
Se oli edellisen patopäällikön Volkert Tedsenin hautakivi. Nyt oli
viereen kaivettu uusi hauta, johon laskettaisiin hänen poikansa,
äsken kuollut patopäällikkö Tede Volkerts. Jo tuli alhaalta marskilta
ruumissaattue, joukko vaunuja kaikista seurakunnan kylistä.
Ensimäisissä oli raskas kirstu. Sitä vetivät patopäällikön molemmat
kiiltävät hevoset ylös hiekkaista mäkeä mantereelle. Hevosten harjat
ja hännät liehuivat rajussa kevättuulessa. Vainajainpelto kirkon
vieressä oli ääriään myöten väkeä täynnä, yksinpä muuratulle portille
oli kiivennyt poikia, joilla oli pieniä lapsia mukanaan. Kaikki
tahtoivat nähdä hautajaisia.
Peijaistalossa alhaalla marskilla oli Elke varustanut hautajaispidot.
Vanhaa viiniä asetettiin katettuun pöytään ylipatopäällikön ja
pastorin paikalle -- ensinmainittukin oli tänään juhlaan saapunut
-- pullo vanhaa viiniä kummankin kohdalle. Kun kaikki oli
järjestetty, meni Elke tallin läpi takaportille. Hän ei tavannut
ketään matkallaan; rengitkin olivat ruumissaatossa. Tänne hän jäi
seisomaan, katsellen miten tuolla ylhäällä kylässä viimeiset vaunut
juuri pääsivät kirkolle. Hetken päästä syntyi jonkunlainen liike,
jota näytti seuraavan kuolonhiljaisuus. Elke risti kätensä. Nyt kai
kirstu laskettiin hautaan: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman!"
Vastustamattomasti, aivan kuin ne olisivat kuuluneet hautuumaalta
tänne asti, lausui Elke nuo sanat hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä
täyttyivät kyynelin ja rinnan yli ristityt kätensä vaipuivat helmaan.
"Isä meidän, joka olet taivaissa!" rukoili hän hartaasti. Ja kun
Herran-rukous oli päättynyt, seisoi hän vielä kauvan liikkumattomana,
hän, tuon suuren marskitalon nykyinen omistajatar, ja kuoleman ja
elämän ajatukset alkoivat taistella ylivallasta hänen sielussaan.
Kaukainen jyrinä herätti hänet mietteistään. Avatessaan silmänsä
näki hän jo vaunujen toistensa jälkeen pyörivän kiireistä vauhtia
marskia pitkin ja lähenevän taloa. Elke oikasihe, katsahti vielä
kerran terävästi sinnepäin ja meni sitte, samoin kuin oli tullutkin,
tallin kautta takaisin juhlallisesti järjestettyihin pitohuoneisiin.
Täälläkään ei ollut ketään, ainoastaan seinäin läpi kuuli hän
palvelijoittensa ääniä kyökistä. Juhlapöytä oli siellä niin hiljainen
ja yksinäinen. Ikkunoiden välissä oleva peili oli valkoisella
vaatteella peitetty ja samoin kaikki muukin, mikä oli kiiltävää
ja kirkasta. Elke näki seinäsängyn ovet olevan auki, tuon sängyn,
jossa hänen isänsä oli nukkunut kuolemaan. Hän meni luo ja sulki ne
huolellisesti. Kuin tajuttomana luki hän ruusujen ja neilikkojen
keskelle oveen kultakirjaimin piirretyn mietelmän:
"Kun päivätyösi hyvin laatuu,
Niin uni toverikses saapuu."
Se oli aina isoisän ajoilta! -- Tyttö heitti silmäyksen
seinäkaappiin. Se oli miltei tyhjä, mutta lasiovien läpi näki hän
siellä vielä hiotun lasipikarin, jonka hänen isänsä oli kertonut
voittaneensa nuorina päivinään eräässä kilparatsastuksessa. Hän
otti sen kaapista ja asetti ylipatopäällikön lautasen eteen. Sitte
hän meni ikkunan luo, sillä kummun rinteeltä kuului jo vaunujen
jyryä. Toinen toisensa perästä pysähtyivät ne portaiden eteen, ja
paljoa hilpeämmällä mielellä kuin lähtiessään hyppäsivät vieraat
nyt alas istuimiltaan. Käsiään hieroen ja jutellen tunkeutuivat he
asuinsuojiin.
Vähän ajan päästä istuivat vieraat juhlapöytään, missä maukkaat
ruuat höyrysivät, ylipatopäällikkö ja pastori kunniapaikalle
"vierashuoneeseen". Melu ja äänekäs puhelu täytti suojat, ikäänkuin
ei kuolema olisi milloinkaan levittänyt tänne äänetöntä suruverhoaan.
Mykkänä kävi Elke palvelijainsa kanssa pöytien ympäri, katsoen
ettei vierailta mitään puuttunut. Hauke Haienkin istui pöydässä Ole
Petersin ja muiden pienempäin tilanhaltijain joukossa.
Aterian päätyttyä otettiin nurkasta esiin valkoiset merenvahapiiput
ja pantiin tupakaksi. Elke taasen hääräili tarjoten vieraille kahvia;
sitäkään ei tänään säästetty. Vastahaudatun pulpetin ääressä seisoi
ylipatopäällikkö puhellen pastorin ja valkohapsisen valtuutetun Jewe
Mannersin kanssa. "Kaikki hyvin herrani", lausui ensinmainittu.
"Vanhan patopäällikön olemme haudanneet kunnialla, mutta mistä otamme
uuden? Arvelen, Manners, että teidän on siihen toimeen ryhtyminen!"
Vanha Manners kohotti hymyillen pienen mustan patalakin valkoisilta
hiuksiltaan: "Herra ylipatopäällikkö", sanoi hän, "se leikki tulisi
olemaan liian lyhyt. Tulin valtuusmieheksi silloin, kuin Tede
Volkerts vainaja nimitettiin patopäälliköksi, ja siitä on nyt jo
neljäkymmentä vuotta."
"Se ei ole mikään vika, Manners. Sitä paremmin tunnette tehtävät,
ettekä joudu pulaan."
Mutta vanhus pudisti päätään: "Ei, ei, teidän armonne. Sallikaa minun
olla se kuin olen, niin voinen vielä laahautua muiden mukana parisen
vuotta."
Pastori riensi hänen avukseen: "Miksikäs ei nimitettäisi toimeen
sitä, joka kuitenkin on viime vuosina pääasiallisesti virkaa
hoitanut?"