I.

Sen, mitä nyt aijon kertoa, sain tietooni jo hyvinkin puoli

vuosisataa takaperin, oleskellessani isomummoni, vanhan

senaattorinrouvan Feddersenin luona ja hänen nojatuolinsa

vieressä istuen lukiessani muuatta sinisiin pahvikansiin sidottua

aikakauslehteä -- en enää muista oliko se "Leipziger" vai "Pappes

Hamburger Lesefrüchten". Olen vieläkin tuntevinani kuinka tuon

kahdeksankymmenvuotiaan käsi hyväillen silitti lapsenlapsenlapsena

päätä. Hän itse ja silloinen aika ovat jo haudassa ja turhaan

olen sittemmin kuulustanut tuota aikakauslehteäkään. En siis

kykene tosiasioita vääristelemään, yhtä vähän kuin kykenen niitä

puolustamaankaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi epäillä kertomukseni

todenmukaisuutta. Voin ainoastaan vakuuttaa, että aina tuosta ajasta

lähtien eivät nuo asiat ole milloinkaan mielestäni haihtuneet.

* * * * *

Oli muuan lokakuun iltapäivä meidän vuosisatamme kolmannella

vuosikymmenellä -- niin alotti silloinen kertoja -- kun ratsastin

ankarassa rajusäässä pitkin pohjoisfriissiläistä patotietä. [Patotie

on rannikon suojaksi rakennettua vallia, patoa, pitkin tai sen

vieressä kulkeva tie.] Vasemmalla puolella olivat karjan tunti sitten

autioksi jättämät marskimaat ja oikealla -- aivan kammottavan lähellä

-- Pohjanmeren aaltoileva syli. Padolta olisi pitänyt voida hyvästi

erottaa meressä olevat pienemmät ja suuremmat saaret, mutta minä

en nähnyt muuta kuin keltaisenharmaita aaltoja, jotka lakkaamatta

raivokkaasti syöksyivät patoa vasten ja tuon tuostakin roiskauttivat

minun ja hevoseni päälle likaisenharmaata vaahtoa. Takanani oli

kolkko hämäryys, jossa ei voinut toisistaan erottaa taivasta eikä

maata, sillä puolikuu, vaikka paraillaan korkeimmillaan taivaalla,

oli enimmäkseen kiivaasti kiitävien pilvenjänkäleiden peitossa.

Sää oli jäätävän kylmä. Konttaantuneet käteni kykenivät töintuskin

suitsenperiä pitelemään, enkä kummeksinut että varikset ja lokit

kiirehtivät myrskyn ajamina raakuen ja huutaen mannerta kohti. Alkoi

jo hämärtää ja hetkisen päästä en enää voinut erottaa hevoseni

kavioita. En kohdannut ainoatakaan ihmissielua enkä kuullut muita

ääniä kuin lintujen huutoa, kun ne ohilentäessään pitkillä siivillään

melkein viistivät minua ja uskollista ratsuani, sekä tuulen ja

veden kohinaa. En voi kieltää, että olisin suonut olevani jossakin

mieluisemmassa ympäristössä.

Rajuilmaa oli kestänyt jo kolmatta päivää ja minä olin viipynyt

liiankin kauvan erään erittäin rakkaan sukulaiseni talossa. Mutta

nyt se ei enää käynyt päinsä. Minulla oli asioita kaupunkiin, joka

oli noin parin tunnin matkan päässä etelässä päin. Huolimatta

kaikista serkkuni ja hänen herttaisen vaimonsa houkutuksista ja

välittämättä oivallisista Perinette- ja Grand-Richard-omenoistaan,

läksin iltapäivällä heidän talostaan. "Odotahan vain", huusi serkkuni

lähtiessäni, "kun tulet meren rannikolle, käännyt mielelläsikin

takaisin! Huoneesi on valmiina varallesi."

Todellakin! Eräänä hetkenä, kun synkkä pilvi pimitti ympäristön

sysimustaksi ja ulvova tuulenpuuska oli suistaa minut hevosineni

padolta alas, johtui kyllä mieleeni: "Älä ole narri! Käänny ympäri

ja asetu ystäviesi luo lämpimän lieden ääreen". Mutta samalla

muistin, että paluumatka olisi varmaan vieläkin pitempi kuin

matka määräpaikkaani. Ja niin ajaa hölkytin eteenpäin, kohottaen

palttoonkauluksen korvilleni.

Mutta nyt tuli patotiellä joku vastaani. En kuullut mitään, mutta yhä

selvemmin olin näkevinäni puolikuun niukassa valossa jonkun tumman

olennon, ja kun se piakkoin läheni, huomasin edessäni korkeajalkaisen

laihan kimon selässä istuvan ratsastajan. Hänen harteillaan liehui

tumma vaippa ja ohikiitäessään tuijotti noilta kalpeilta kasvoilta

minuun kaksi palavaa silmää.

Kuka se oli? Mitä hän tahtoi? -- Ja samassa johtui mieleeni etten

ollut kuullut kavioiden kopsetta enkä hevosen hengitystä, vaikka

ratsastaja hevosineen oli kulkenut aivan vierestäni ohitse.

Tuota tuumien ratsastin eteenpäin. Mutta kauvan en saanut olla

omissa mietteissäni. Pian kiiti ratsastaja taasen takaapäin ohitseni

ja minusta tuntui kuin hänen liehuva vaippansa olisi koskettanut

sivuuni. Tuossa tuokiossa oli koko näky kiitänyt äänetönnä ohitseni,

niinkuin ensi kerrallakin. Näin sen yhä loittonevan ja loittonevan ja

huomasin äkkiä ratsastajan varjon katoavan padon sisäpuolelle.

Jonkun verran hidastellen ratsastin sinnepäin. Saavuttuani tuohon

paikkaan, näin aivan lähellä patoa välkkyvän suuren "wehlen" -- niin

nimitetään täälläpäin myrskyn maahan uurtamia uomia, jotka sittemmin

näkyvät pieninä, syvinä patamina.

Vesi "wehlessä" oli täysin tyyni. Ratsastaja ei varmaankaan ollut

sitä liikuttanut enkä nähnyt häntä sen koommin missään. Mutta

jotakin muuta näin, jota tervehdin riemulla: padon avulla merestä

vallotetun alueen laidassa vilkutti minua vastaan joukko hajallisia

valopilkkuja. Ne näyttivät tuikkivan noista pitkistä friissiläisistä

taloista, joita oli ryhmittäin matalammilla tai korkeammilla

multakummuilla. Aivan edessäni oli muuan korkea rakennus. Kaikki

eteläpuolen ikkunat näyttivät olevan valaistut. Olin näkevinäni

siellä ihmisten liikuntoa ja myrskyn ulvonnasta huolimatta

kuulevinani heidän ääniään. Hevoseni oli jo omasta alotteestaan

poikennut taloon johtavalle tielle. Näin selvästi että se oli

ravintola, sillä ikkunoiden alla huomasin suurilla rautarenkailla

varustetun ohjaspuun karjan ja hevosten kiinnittämistä varten.

Sidoin hevoseni muutamaan renkaaseen ja jätin sen etehisessä vastaani

tulevan rengin hoitoon.

"Onko täällä joku kokous?" kysyin mieheltä, kun nyt huoneen ovesta

tulvi vastaani aivan selvää ihmisäänten sorinaa ja lasien kilinää.

"Taitaapa olla", vastasi renki alasaksan murteella. "Patopäällikkö,

valtuusmiehet ja muutamia padon osakkaita! Ne ovat rajuilman vuoksi!"

Sisään astuessani näin noin tusinan verran miehiä istuvan ikkunain

edessä olevan pitkän pöydän ääressä. Pöydällä oli punssimaljakko,

jonka hoitajana näytti olevan muuan erittäin komea mies.

Tervehdin ja pyysin saada istua heidän joukkoonsa, johon mitä

suosiollisimmin suostuttiin. "Olette täällä patoa vartioimassa",

sanoin kääntyen erään puoleen. "Ulkona on rajuilma, padot voivat

todellakin tarvita apuanne!"

"Voivatpa hyvinkin", vastasi hän. "Me täällä itäpuolella luulemme

kuitenkin olevamme vaaratta. Mutta tuolla vastakkaisella puolella

ei olla lainkaan varmoja. Sikäläiset padot ovat enimmäkseen vielä

vanhan mallin mukaisia, meidän pääpato rakennettiin uudestaan jo

viime vuosisadalla. Meidän tuli kylmä äsken tuolla ulkona ja Teidän

on käynyt samoin", jatkoi hän edelleen. "Mutta meidän täytyy olla

täällä vielä pari tuntia. Meillä on tuolla ulkona luotettavaa väkeä,

ne kyllä antavat tarpeen tullen tiedon." Ja ennenkuin olin ennättänyt

tehdä tilaukseni ravintolan isännältä, asetettiin eteeni höyryävä

lasi.

Sain pian kuulla että ystävällinen naapurini oli patopäällikkö.

Kiehdyimme keskusteluun ja minä aloin kertoa tuota merkillistä

kohtausta patotiellä. Hän tuli tarkkaavaiseksi ja äkkiä huomasin

keskustelun ympärillämme tauonneen. "Rannikon ratsastaja!" huudahti

muuan joukosta ja kaikkia puistatti kauhistuksen tunne.

Patopäällikkö nousi seisoalleen. "Älkää pelästykö", puheli hän

pöydän yli, "sen ei tarvitse meitä tarkottaa. Vuonna 17 se niinikään

tarkotti heitä tuolla vastapäätä; koettakaa ajatella kaikkia

mahdollisuuksia!"

Minua alkoi kammottaa. "Anteeksi", sanoin heille; "mikä se onkaan tuo

Rannikon ratsastaja?"

Syrjässä uunin takana istui hiukan kumarassa asennossa pieni laiha

mies. Hän oli puettu kuluneeseen mustaan takkiin; toinen olkapää

näytti jonkun verran vialliselta. Mies ei ollut sanallakaan ottanut

osaa muiden keskusteluun, mutta tuon harmaatukkaisen silmät osottivat

selvästi, että hän ei suinkaan nukkunut.

Patopäällikkö viittasi kädellään häneen. "Koulumestarimme", sanoi hän

korottaen ääntään, "voi kaikista täällä olevista paraiten sen Teille

kertoa. Hän tosin voi sen tehdä ainoastaan omalla tavallaan eikä niin

hyvin kuin vanha emännöitsijäni Antje Vollmers".

"Laskette varmaankin leikkiä, herra patopäällikkö", kuului uunin

takaa koulumestarin heikko ääni, "kun asetatte vanhan tuhman

huuhkajanne minun rinnalleni!"

"Niin, niin, koulumestari!" vastasi toinen. "Mutta huuhkajatpa ne

paraiten pitävät tuollaiset jutut muistissaan!"

"Emme ole tässä asiassa aivan samaa mieltä", sanoi pieni herra ja

hänen hienopiirteisillä kasvoillaan väreili vieno ivahymy.

"Näettekös", kuiskasi patopäällikkö korvaani, "hän on yhä

vieläkin hieman ylpeänsekainen. On joskus nuoruudessaan tutkinut

jumaluusoppia, mutta onnettoman rakkausjutun vuoksi jäänyt

kotiseudulleen koulumestariksi."

Äskenmainittu oli sillaikaa noussut uuninnurkastaan ja istuutunut

viereeni pitkän pöydän ääreen. "Kertokaa, kertokaa, koulumestari!"

huusi pari seuran nuorinta jäsentä.

"Tahtoisin mielelläni täyttää toivomuksenne", sanoi vanhus puoleeni

kääntyen, "mutta juttuun on sekotettu paljo yliluonnollista ja sen

kertominen tuottaa muutenkin vaikeuksia."

"Pyydän ettette jätä mitään pois kertomuksestanne", vastasin minä.

"Saatatte uskoa, että minä kyllä kykenen erottamaan akanat jyvistä."

Vanhus katsoi minuun ymmärtävästi hymyillen. "Alottakaamme siis",

sanoi hän.

"Viime vuosisadan keskipalkoilla tai oikeastaan, tarkemmin

sanoakseni, ennen ja jälkeen tuota aikaa oli täällä palopäällikkönä

mies, joka ymmärsi patoja ja kaivantoja vähän paremmin kuin

tavalliset talonpojat ja maanomistajat. Mutta tuskinpa hänkään

tarpeeksi asti, sillä hän oli lukenut hyvin vähän oppineiden

ammattimiesten kirjotuksia ja enimmäkseen vain ominpäin miettien

hankkinut tietonsa. Olettehan kuullut, herrani, että friissiläisillä

on terävä laskupää ja olette kai kuullut puhuttavan meikäläisestä

Hans Mommsenista, Fahretostilaisesta, joka oli pelkkä talonpoika,

mutta kuitenkin osasi tehdä kompasseja ja laivakelloja, kaukoputkia

ja urkuja. No niin, jotakin siihen suuntaan se oli ollut

äskenmainitun patopäällikön isäkin, kuitenkin vain pienemmässä

määrässä. Hänellä oli pari marskimaapalstaa, joissa viljeli rapsia

ja papuja sekä korjasi heiniä ainoalle lehmälleen; kävi sitäpaitsi

syksyin keväin maata mittaamassa ja istui talvisin, jolloin

mereltä puhaltava luoteistuuli rytyytti hänen ikkunanpieliään,

tuvassaan karttoja piirrellen. Poika istui silloin enimmäkseen

hänen vieressään, katsellen kuinka isänsä mittaili ja laski ja aina

väliin työnteli kädellään vaaleata tukkaansa taapäin. Eräänä iltana

kysyi hän vanhukselta minkätähden se, mitä hän oli äsken paperille

kirjottanut, oli juuri niin eikä toisin ja sanoi oman mielipiteensä

asiasta. Mutta isä, joka ei tiennyt mitä vastata, pudisti päätään

ja sanoi: 'Sitä en voi sinulle sanoa, mutta niin se on ja sinä olet

väärässä. Jos haluat lisätietoja, niin hae huomenna ylisten kirstusta

eräs kirja, jonka muuan Euklides niminen mies on kirjottanut. Se

kyllä selvittää sinulle asian!'"

-- Poika juoksi seuraavana päivänä ylisille ja löysi pian tuon

kirjan, sillä monta kirjaa ei talossa ollut kaiken kaikkineenkaan.

Mutta isä nauroi, kun poika asetti sen vanhuksen eteen pöydälle. Se

oli hollanninkielinen Euklides, ja hollanninkieltä, vaikkapa se onkin

puolittain saksankielen kaltaista, eivät he kumpikaan ymmärtäneet.

"Niin, niin", sanoi isä, "kirja on isäni ajoilta, joka vielä ymmärsi

tuota kieltä. Eikö siellä saksankielistä ollutkaan?"

Poika, joka oli harvapuheinen, katsoi rauhallisesti isäänsä ja sanoi

ainoastaan: "Saksalaista siellä ei ollut. Saanko minä tämän omakseni?"

Ja kun vanhus nyökäytti myöntävästi päätään, näytti hän vielä

toistakin, puolittain revittyä pientä kirjaa. "Saanko tämänkin?"

kysyi hän jälleen.

"Ota molemmat!" sanoi Tede Haien. "Niistä ei sinulle ole suurta apua."

Mutta tuo toinen kirja oli pieni hollantilainen kielioppi. Ja kun

talvi oli vasta alussaan, niin tuo kirjanenpa auttoikin poikaa

niin pitkälle, että hän, kun vihdoin karviaismarjapensaat heidän

puutarhassaan kukkivat, ymmärsi sen avulla Euklideensa melkein joka

kohdasta.

"Olen kyllä, herrani, kuullut saman jutun kerrottavan Hans

Mommsenista", sanoi koulumestari keskeyttäen kertomuksensa. "Mutta

ennen hänen syntymistään on sama asia kerrottu täällä meidän

keskuudessa Hauke Haienista -- se oli pojan nimi. Tiedättehän, että

kun suurempi tulee, silloin tavallisesti liitetään hänen nimeensä

kaikki, mitä hänen edeltäjänsä ovat tosissaan tai leikillään

tehneet."

Vanhus näki nyt että poika välitti yhtä vähän lehmistä kuin

lampaistakaan eikä tuskin huomannutkaan milloin pavut kukkivat, mikä

kuitenkin on marskimiehen suurimpia riemuja. Lisäksi ajatteli hän

että pieni tila mahdollisesti pysyisi pystyssä jonkun talonpojan ja

hänen poikansa työllä, vaan ei milloinkaan puolioppineen ja hänen

renkinsä hommilla, sekä ettei hän itsekään ollut juuri sanottavaa

hyvinvointia saavuttanut. Siksi lähetti hän tuon suuren pojan

patotyöhön, jossa tämän muiden työmiesten kera täytyi kärrätä

mutaa pääsiäisestä Martinpäivään saakka. "Se kyllä parantaa hänet

Euklideestä", ajatteli isä itsekseen.

Ja poika kärräsi mutaa. Mutta hänellä oli koko ajan Euklides

taskussaan, ja työmiesten syödessä aamiaistaan tai illallistaan,

istui hän kumoon käännetyillä työntökärryillään kirja kädessä. Ja kun

syksyllä vesi usein nousi niin korkealle, että työ oli keskeytettävä,

silloinpa hän ei mennytkään muiden työmiesten tavoin kotiinsa, vaan

jäi kädet polvien ympäri ristittyinä istumaan padon merenpuoleiselle

rinteelle ja katseli tuntikausia kuinka Pohjanmeren sameat aallot

tyrskyivät yhä korkeammalle padon turverintaa vasten. Vasta kun

vesi nousi hänen jalkainsa yli ja kun vaahto räiskyi kasvoilleen,

siirtyi hän pari jalkaa korkeammalle ja jäi taasen istumaan. Hauke

Haien ei kuullut veden läiskyntää eikä lokkien ja rannikkolintujen

huutoja, jotka lensivät hänen ympärillään ja päällään ja miltei

viistivät häntä siivillään sekä katsoivat häneen säihkyvin mustin

silmin. Hän ei myöskään nähnyt, miten yön vaippa laskeutui laajan,

aution vesierämaan ylitse. Ainoat, mitkä hän näki, olivat aaltojen

harjanteet, jotka nousuveden aikana löivät kovin iskuin aina samaan

paikkaan ja aivan hänen silmäinsä edessä huuhtoivat turpeita padon

jyrkästä seinämästä.

Kauvan yhteen kohtaan tähystettyään nyökäytti hän usein hitaasti

päätään tai piirsi kädellään ilmaan pehmeän viivan, ikäänkuin

lieventääkseen siten padonseinämän jyrkkyyttä. Kun vihdoin ilma

pimeni, niin että kaikki esineet katosivat näkyvistä ja ainoastaan

nousuveden pauhu kohisi hänen korvissaan, silloin hän nousi ja meni

miltei läpimärkänä kotiinsa.

Kun Hauke näin eräänä iltana astui tupaan isänsä luo, joka paraillaan

puhdisti mittauskalujaan, puhkesi ukko puhumaan: "Mitä sinä siellä

ulkona kuleksit? Sinähän olisit voinut vaikka hukkua vesi syöksyy

tänään patoja vastaan."

Hauke katsoi häneen uhmaten.

"Etkö kuule? Sanoin että olisit voinut vaikkapa hukkua siellä."

"Kuulen", sanoi Hauke. "Mutta en ole toki vielä hukkunut."

"Et", vastasi vanhus hetken päästä katsellen hajamielisesti -- "et

vielä tällä kertaa."

"Mutta meidän patomme eivät kelpaa mihinkään!" jatkoi Hauke.

"Mitä puhut, poika?"

"Padoista minä puhun!"

"Mitä niistä?"

"Ne eivät kelpaa mihinkään, isä!" vastasi Hauke.

Vanhus nauroi häntä vasten naamaa. "Kaikkea sitä pitää kuulla. Olet

kai olevinasi joku lypekkiläinen ihmelapsi!"

Mutta poika ei ollut millänsäkään. "Vedenpuoleinen sivu on liian

jyrkkä", sanoi hän. "Kun kerran taasen sattuu samoin, kuin on usein

ennenkin sattunut, niin voimme hukkua patojen tällä puolellakin!"

Vanhus otti taskustaan purutupakkaa, kiersi siitä kappaleen ja

sovitti sen hampaittensa taakse. "Entä kuinka monta kuormaa olet

tänään kärrännyt?" kysyi hän äkäisesti, sillä hän näki selvästi ettei

patotyökään ollut voinut estää pojan aivoja työskentelemästä.

"En tiedä, isä", sanoi Hauke. "Saman määrän kuin toisetkin,

mahdollisesti jonkun puolisen tusinaa enemmänkin, mutta -- padot ovat

rakennettavat toisella tavalla!"

"No niin", sanoi vanhus nauraen, "ehkä voit joskus pyrkiä

patopäälliköksi. Voithan silloin tehdä ne toisenlaisiksi!"

"Niin teenkin, isä!" vastasi poika.

Vanhus katsoi häneen ja veti pari syvää henkäystä. Sitte hän meni

ulos -- hän ei tiennyt mitä piti pojalle vastata.

* * * * *

Vielä syksyllä, kun patotyöt jo lokakuussa olivat

päättyneet, olivat matkat talosta pohjoiseen padolle Hauke Haienin

parainta ajanvietettä. Pyhäinmiesten päivää, jonka tienoilla

päiväntasausmyrskyt, nuo Friislannin surut, tavallisesti raivoavat,

hän odotti kuin lapset joulua. Nousuveden aikana tiesi hänen

varmasti, myrskystä ja rajusäästä huolimatta, olevan ypöyksin ulkona

patojen luona. Ja lokkien huutaessa, veden syöksyessä patoa vastaan

ja vyöryessä takaisin sylissään irtirepimiään suuria turpeita,

kuultiin Hauken rajua naurua. "Ette osaa mitään perinpohjin", huusi

hän tuohon yhteiseen meluun, "yhtä vähän kuin ihmisetkään!" Ja

vihdoin, useinkin pilkkopimeässä, asteli hän pitkin patoa kotiin

päin, kunnes kookas vartalonsa ilmestyi isän matalan, kaislakattoisen

asumuksen eteen ja suoltausi hiljaa pieneen huoneeseen.

Hän oli tuonut useasti mukanaan kourallisen jäykkää savea. Silloin

hän istuutui vanhuksen viereen, joka nykyään antoi hänen olla

rauhassa, ja muovaili hennon talikynttilän valossa kaikellaisia

patomalleja, asetti ne matalaan vesiastiaan ja koetti saada

aaltoilua aikaan. Taikka hän otti kivitaulunsa ja piirteli siihen

padon merenpuoliset hahmopiirteet semmoisiksi, kuin niiden hänen

ajatuksensa mukaan olisi pitänyt olla.

Hauken mieleenkään ei johtunut kuluttaa aikaansa entisten

koulutoveriensa kanssa, eivätkä nekään näyttäneet suurin välittävän

tuosta haaveksijasta. Kun talvi ja pakkaset joutuivat, silloin vaelsi

hän vielä pitemmälle ulos padolle, aina sinne, missä rannikon ääretön

jäätynyt liejupohja aukeni hänen eteensä.

Helmikuussa löydettiin pitempiaikaisina pakkassäinä rannikolle

ajautuneita ruumiita. Ne olivat maanneet avoveden rajalla tuolla

jäätyneellä liejukolla. Muuan nuori nainen, joka oli ollut läsnä

niitä kylään tuotaessa, seisoi puheliaana vanhan Haienin edessä:

"Älkää uskoko niitä ihmisen näköisiksi!" huudahti hän. "Ei, ne olivat

kuin merenhirviöitä! Päät noin suuret" -- hän ojensi kätensä kauvas

toisistaan -- "sysimustat ja kiiltävät kuin vastaleivottu leipä!

Ravut olivat niitä kalunneet ja lapset huusivat pelosta nuo hirviöt

nähdessään!"

Vanhalle Haienille se ei ollut mitään uutta. "Ovat kai ajelehtineet

meressä aina marraskuusta asti", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hauke seisoi vieressä vaijeten. Mutta niin pian kuin suinkin

mahdollista hiipi hän ulos patojen luo. Epätietoista on tahtoiko

hän hakea toisia kuolleita, vai houkutteliko häntä sinne kauhu,

jonka yhä vieläkin olisi pitänyt asustaa noilla äskeisillä vainajain

sijoilla. Hän kulki yhä edemmäs, kunnes seisoi yksinään tuolla

aukealla rannikolla, jossa vain tuuli kiiti patojen yli ja jossa ei

kuulunut muuta kuin suurten merilintujen valittavia ääniä. Vasemmalla

sivullaan autio marskimaa, toisella puolella silmänkantamaton

rannikko, jonka liejupohja kimmelsi nyt jäätyneenä. Koko maailma

lepäsi kuin valkoiseen ruumislakanaan käärittynä.

Hauke jäi seisomaan ylös padolle ja hänen valppaat silmänsä

tähystelivät laajalti ympäri. Mutta kuolleita ei enää näkynyt.

Ainoastaan niissä paikoin, missä näkymättömät liejukon virrat

kiemurtelivat, näkyi jääpeitteessä virran suuntaisia kohoumia ja

laskeumia.

Hän läksi kotiinsa, mutta seuraavana iltana hän oli jälleen

siellä. Eräässä kohti oli jää repeytynyt. Repeämästä kohosi

savupilventapaisia ryöhylöitä ja koko liejukon yli levisi tiheä

sumu- ja höyrypeite, joka yhtyi kummallisesti iltahämärään. Hauke

tähysti jäykästi sinnepäin. Sumussa liikkui edestakaisin salaperäisiä

tummia olentoja; ne näyttivät ihmisen kokoisilta. Hän näki niiden

astelevan arvokkaasti edestakaisin höyryävän repeämän yli pitkine

kammottavine partoineen, pitkine nenineen ja kauloineen. Äkkiä ne

rupesivat hassumaisen salaperäisesti juoksentelemaan eteen- ja taapäin,

suuret pienten ja pienet suurten yli. Laajenivat vähitellen ja

kadottivat lopulta muotonsa.

"Mitä ne tahtovat? Ovatko ne mahdollisesti kuolleiden henkiä?"

ajatteli Hauke. "Hohoi!" huusi hän ääneensä mustaan yöhön. Mutta

salaperäiset sumuhaamut eivät palanneetkaan hänen huudoistaan, vaan

poistuivat yhä kauvemmas.

Silloin johtui hänen mieleensä kammottavat norjalaiset kummitukset,

joista kerran muuan vanha kapteeni oli hänelle kertonut ja joilla

kasvojen sijalla oli muodoton tukko merenruohoa. Mutta hän ei juossut

pois, vaan painoi korkonsa yhä lujemmasti padon liejuun ja tähysti

jäykästi siihen kauhistavaan hirviöön, joka nyt illan hämyssä

kuvastui hänen eteensä. "Onko teitä täälläkin?" puhui hän kovalla

äänellä. "Te ette voi minua karkottaa!"

Vasta kun pimeys peitti kaiken, astui hän jäykin, hitain askelin

kotiinsa. Mutta hänen takanaan kuului kuin siipien suhinaa ja

kaikuvia huutoja. Hauke ei katsonut taakseen eikä kulkenut

nopeamminkaan, hän tuli vasta myöhään kotiinsa. Milloinkaan hän ei

kertonut isälleen eikä kenellekään muullekaan näistä tapahtumista.

Vasta useita vuosia myöhemmin kerrotaan hänen ottaneen sen hennon

tyttösen, jonka Herramme antoi hänen osakseen, samana päivän- ja

vuodenaikana mukanaan padolle, ja sama ilmiö kuuluu näyttäytyneen

silloinkin liejukolla. Mutta hän oli tytölleen sanonut ettei tämän

pitäisi pelätä, että ne olivat vain haikaroita ja variksia, jotka

näyttivät sumussa niin suurilta ja pelottavilta pyydystäessään

repeämästä kaloja.

"Jumala ties, herraseni!" huudahti koulumestari. "Maailmassa on paljo

merkillisiä asioita, jotka voivat hämmentää rehellisen kristityn

sydämen. Mutta Hauke ei ollut narri eikä tyhmyri."

Kun en vastannut siihen mitään, aikoi hän jatkaa kertomusta, mutta

silloin toisia vieraita, jotka tähän saakka olivat kuunnelleet

äänetönnä, ainoastaan täyttäen matalan huoneen yhä tihenevillä

savupilvillä, liikutti äkillinen hämminki. Ensin kääntyi yksi ja

toinen ja lopulta miltei kaikki ikkunoihin päin. Peittämättömien

ikkunoiden kautta näkyi miten ulkona myrsky ajeli pilviä ja pimento

ja valostus vuorottelivat. Minustakin tuntui kuin olisin nähnyt

laihan ratsastajan kiitävän ohitse kimonsa selässä.

"Odottakaa hetkinen, koulumestari!" sanoi patopäällikkö hiljaa.

"Ei teidän tarvitse pelätä, päällikkö", vastasi pieni kertoja. "En

ole hänestä pahaa puhunut, eikä siis minussa ole mitään syytä." Ja

hän katseli pienillä viisailla silmillään patopäällikköä.

"Niin, niin", arveli toinen, "täyttäkäähän toki lasinne!" Tämän

tehtyään ja kuulijoiden kokoonnuttua jälleen hänen ympärilleen, tosin

hiukan nolostuneen näköisinä, jatkoi hän taas kertomustaan:

Näin kasvoi Hauke -- tuuli ja vesi ja yksinäiset mielikuvat

ainoana seuranaan -- pitkäksi, hinteläksi nuorukaiseksi. Hän

oli jo vuosi sitten käynyt rippikoulunkin, kun hänessä yhtäkkiä

tapahtui muutos. Sen aiheutti vanha valkoinen angorakissa,

jonka vanhan Trine Jansin sittemmin hukkunut poika kerran oli

tuonut mukanaan Espanjan-matkaltaan. Trine asui lähellä patoa

pienessä mökkipahasessa. Kun vanhus askaroi tuvassaan, oli

tällä jättiläiskissalla tapana istua mökinoven ulkopuolella

auringonpaisteessa ja räpäytellä silmiään ohilentäville sirriäisille.

Hauken kulkiessa ohi naukui kissa ja Hauke nyökäytti sille päätään.

He ymmärsivät toisiaan, nuo kaksi.

Oli taasen kevät ja Hauke oleskeli totuttuun tapaansa useasti ulkona

padolla, aivan lähellä vettä rantaneilikkojen ja tuoksuavan koiruohon

keskellä kevätauringon herttaisessa paisteessa. Edellisenä päivänä

oli hän poiminut mantereelta taskunsa täyteen pieniä kiviä, ja

kun pakoveden aikana rantaliejukko oli näkyvissä ja pienet viklat

lensivät huutaen sen ylitse, otti hän taskustaan kiven toisensa

perään ja heitti niillä lintuja. Tätä taitoa oli Hauke harjottanut

lapsesta asti, ja useimmiten jäikin joku lintu liejukolle makaamaan,

mutta yhtä useasti ei jäänyt mitään. Hauke oli jo ajatellut ottaisiko

hän kissan mukaansa, opettaakseen sitä lintukoiran tavoin noutamaan

linnut liejukolta. Mutta siellä oli kovempiakin, hiekkaisia paikkoja,

ja niiltä hän nouti itse saaliinsa. Jos kissa hänen palatessaan vielä

istui mökin ovella, niin silloin se vastustamattoman saaliinhimon

kiihottamana huusi niin kauvan, kunnes Hauke heitti sille jonkun

pyytämistään linnuista.

Tänä päivänä kotiin astellessaan ei hänellä ollut kuin yksi

tuntematon, silkin ja metallin hohtoinen lintu. Kissa naukui kuten

tavallisesti nähdessään hänen tulevan. Mutta Hauke ei halunnut tällä

kertaa luopua saalistaan, jonka luuli joksikin jäälinnuksi, eikä siis

välittänyt toisen saaliinhimosta. "Vuoroin vieraissa käydään", huusi

hän kissalle. "Tänään minä, huomenna sinä, tämä tässä ei ole mitään

kissanpaistia!" Mutta kissa hiipi varovasti hänen luokseen. Hauke

pysähtyi katsoen häneen, lintu riippui hänen kädessään ja kissa jäi

seisomaan kohotetuin käpälin. Poika ei lie kuitenkaan oikein tuntenut

ystäväänsä, sillä hän oli tuskin kääntänyt selkänsä mennäkseen, kun

tunsi miten saaliinsa riistettiin yhdellä nykäsyllä ja samassa terävä

kynsi työntyi hänen käteensä. Villipedon tapainen raivo valtasi tuon

nuoren miehen. Ollen aivan suunniltaan huitoi hän ympärilleen ja

sai tuota pikaa ryöväriä niskasta kiinni. Pidellen mahtavaa elukkaa

suoralla kädellä edessään, kuristi hän sitä kurkusta niin, että

silmät pullistuivat ulos pitkien karvojen alta, huolimatta että

voimakkaat takajalat kynsivät verille hänen käsivartensa. "Hohoi!"

huusi hän kuristaen yhä lujemmin, "katsotaanpa kumpi meistä kauvemmin

kestää!"

Äkkiä hervahtuivat kissan takajalat ja Hauke astui pari askelta

taaksepäin, heittäen kissan vanhuksen mökin seinää vasten. Kun se ei

enää liikkunut, kääntyi hän poispäin jatkaen matkaansa kotiin.

Mutta angorakissa oli ollut omistajattarensa suurin aarre. Se oli

ollut hänen seuralaisensa ja ainoa, minkä hänen poikansa, merimies,

oli jättänyt jälkeensä löydettyään tällä samalla rannikolla myrskyssä

hautansa. Hauke oli kulkenut tuskin sataa askelta eteenpäin, koettaen

pyyhkiä liinalla verta haavoistaan, kun mökistä päin jo kuului

ulvontaa ja hätähuutoja. Silloin hän kääntyi ja näki vanhan naisen

makaavan maassa. Harmaa tukkansa liehui tuulessa punaisen päähuivin

alta. "Kuollut!" huusi hän, "kuollut!" Ja uhaten kohotti hän

laihat käsivartensa Haukea kohti. "Ole kirottu sinä! Sinä olet sen

tappanut, sinä hyödytön rannankiertäjä. Et ollut kyllin hyvä hänen

häntäänsäkään harjaamaan." Eukko heittäytyi elukan viereen ja pyyhki

hellästi esiliinallaan verta, jota vielä valui nenästä ja suusta.

Sitte alkoi hän uudestaan pauhata.

"Joko pian herkiät?" huusi Hauke hänelle. "Kuule siis, että tahdon

hankkia sinulle toisen kissan, joka tyytyy hiiren- ja rotanvereen."

Senjälkeen läksi Hauke, näköään aivan rauhallisena, edelleen. Mutta

kuollut kissa lienee kuitenkin aikaansaanut jonkinlaista häiriötä

hänen aivoissaan, sillä rakennusten kohdalle saavuttuaan, meni hän

sekä isänsä että muidenkin talojen ohi jatkaen matkaansa hyvän matkaa

etelään, kaupunkiin johtavaa patoa myöten.

Samaan aikaan kulki Trinekin samaan suuntaan. Hän kantoi vanhassa

sinisessä tyynynpäällisessä taakkaa, jota piteli sylissään

varovaisesti kuin lasta. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat vienossa

kevättuulessa. "Mitä tuossa kannat, Trine?" kysyi vastaan tuleva

talonpoika. "Suurempiarvoista kuin sinun maasi ja mantusi", vastasi

vanhus. Sitte hän astui taasen reippaasti eteenpäin. Lähestyessään

vanhan Haienin taloa, poikkesi hän käymätielle, joka johti padolta

mainittuun taloon.

Vanha Tede Haien seisoi ovensa edustalla ilmaan tähystellen. "No

Trine!" sanoi hän eukon seisahtuessa hänen eteensä läähättäen ja

keppiään maahan työntäen. "Mitä uutta teillä on tuossa säkissä?"

"Päästäkää minut ensin tupaan, Tede Haien! Silloin saatte nähdä!"

Eukon silmät tuijottivat häneen kummasti säihkyen.

"Tulkaa vaan!" sanoi vanhus. Mitäpä häntä liikutti jonkun typerän

vaimon silmäilyt.

Ja kun molemmat olivat astuneet sisään, jatkoi Trine: "Korjatkaa tuo

vanha tupakkalaatikko ja kirjotusvehkeet pöydältä pois -- mitähän

teilläkin on aina kirjottamista? -- Kas niin, ja nyt pyyhkikää pöytä

puhtaaksi!"

Ukko, joka oli tullut miltei uteliaaksi, teki eukon määräysten

mukaan. Silloin tarttui Trine sinisen tyynynpäällisen kahteen kulmaan

ja kopisti sieltä pöydälle suuren kissanraadon. "Siinä se nyt on!"

huusi hän. "Teidän Haukenne on lyönyt sen kuoliaaksi." Sitte alkoi

hän katkerasti itkeä. Hän silitti kuolleen paksua turkkia, asetti sen

käpälät yhteen, kumartui pitkine nenineen raadon yli ja kuiskasi sen

korvaan käsittämättömiä hellyyksiä.

Tede Haien katseli hetkisen tuota näytelmää. "Vai niin", sanoi hän.

"Onko Hauke sen tappanut?" Hän ei tiennyt mitä tehdä ulvovalle

naiselle.

Trine nyökäytti raivoisasti päätään. "Niin niin, Jumal'avita, hän

sen on tehnyt!" Hän pyyhki luuvalon käpristämällä kädellään vedet

silmistään. "Ei ole enää lasta eikä lämmintä!" valitti hän. "Te

tiedätte hyvin, miten meidän vanhusten jalkoja alkaa pyhäinpäivän

jälkeen paleltaa iltasin vuoteessa ja kuinka me, sensijaan että

nukkuisimme, kuuntelemme luoteistuulen ikkunapieliin jyskytystä. En

kuuntele tuota mielelläni, Tede Haien, sillä se tulee sieltä, minne

poikani hukkui liejukkoon."

Tede Haien nyökäytti päätään ja eukko silitti kuolleen kissansa

turkkia. "Mutta tämä!" alotti hän jälleen. "Kun istuin talvisin

rukkini ääressä, silloin se istui vieressäni kehräten ja katseli

minua vihreillä silmillään. Ja kun kylmän tullen paneusin

vuoteeseeni, niin ei kestänyt kauvankaan kuin tämä jo juoksi luokseni

ja asettui makaamaan paleleville jaloilleni, ja me nukuimme niin

lämpiminä, niin lämpiminä yhdessä." Vanhus katsoi tätä sanoessaan,

ikäänkuin osanottoa etsien, säkenöivin silmin vieressään seisovaan

Tede Haieniin.

Mutta tämä sanoi miettiväisenä: "Tiedän yhden neuvon, Trine Jans."

Ja hän meni pöytäpeilin luo ottaen sen laatikosta hopearahan. --

"Sanotte Hauken tappaneen tuon elukan, ja minä tiedän että puhutte

totta. Mutta tässä on Kristian neljännen hopeataaleri. Ostakaa

sillä parkittu lampaannahka kylmien jalkojenne peitteeksi! Ja kun

meidän kissa vasta tekee poikasia, saatte valita niistä suurimman

itsellenne. Kaikki tämä yhteensä on kai vanhuudenheikon angorakissan

veroista! Ottakaa nyt elukka ja toimittakaa se minusta nähden vaikka

kaupungin rakkarille, ja pitäkää suunne kiinni siitä, että se on

maannut täällä, minun kunniallisella pöydälläni."

Puheen kestäessä oli eukko jo tarttunut taaleriin kätkien sen pieneen

taskuun, joka hänellä oli nuttunsa alla. Sitte pisti hän kissan

jälleen tyynynpäälliseen, pyyhki esiliinallaan veripilkut pöydästä ja

läheni ovea. "Älkää vaan unohtako antaa minulle kissanpoikaa!" huusi

hän vielä mennessään.

Hetkistä myöhemmin, vanhan Haienin vielä astellessa edestakaisin

pienen tupansa lattialla, pistäysi Hauke sisään ja heitti pöydälle

kirjavan lintunsa. Mutta kun hän näki valkoiseksi hangatulla pöydällä

vieläkin huomattavan veripilkun, kysyi hän kuin ohimennen: "Mitä tuo

on?"