Suurten kertojain teoksia XIII.
WSOY, Porvoo, 1903.
_Hans Theodor Woldsen Storm_ syntyi syyskuun 14 p:nä 1817 Husumin
pienessä kauppakaupungissa Slesvig-Holsteinin länsirannalla. Isänsä,
Kasimir nimeltään, oli lähtöisin rahvaasta, myllärin poika, käynyt
lyseon sekä opiskellut yliopistossa ja oli sittemmin mennyt naimisiin
erään husumilaisen patriisitytön Lucie Woldsenin kanssa. Ammatiltaan
hän oli asianajaja ja sellaisena kuului pikku rantakaupungin
vallassäätyyn. Vanhoillista väkeä ne ovat senaattorit ja kauppaherrat
ja pormestarit ja muut säätyläiset tämmöisissä Pohjois-Saksan
pikkukaupungeissa. Aivan kuin ruhtinassuvuilla on heilläkin
historiansa, joka usein ulottuu moneen sukupolveen taaksepäin ja
säilyttää muistot esi-isistä kallisarvoisena aarteena vastaisille
jälkeläisille. Mutta toisakseen monenlaatuiset harrastukset
liittävät tämän ylimystön varakkaisiin amattilaispiireihin,
joista ylimystö vuorostaan saa terveellisiä aineksia. Jos
kaupunki sitäpaitsi, kuten esim. Husum, on meren rannalla, on se
alttiimpana uusille kosketuksille kuin Saksan sydämessä sijaitsevat
maanviljelyskaupungit: ei enää olla niin erillään suuresta
maailmasta: kaukaisista maista pohattain laivat tuovat uutta ja
intressanttia yllin kyllin, moni henkinen nautinto ja pyrintö saa
alituista virikettä ja yleisen varallisuuden vallitessa kehkeytyy
sangen vilkas elämä. Täällä on oma viehätyksensä luonnollakin, tuolla
salaperäisellä "marskilla", merenjättömaalla erikoisine ilmakehineen,
joka tosin turistiin vaikuttaa yksitoikkoisesti ja alakuloisesti,
mutta johon ehdottomasti viehättyy paikkakunnalle asukkaaksi
asettunut vieraskin; ei hän sitä enää heitä eikä se häntä enää päästä.
Näissä oloissa kasvoi Theodor Storm ja oppi rakastamaan ympäristöään.
Hän sai oivallisen kasvatuksen. Sittemmin hän, niinkuin isänsäkin,
antautui lakimiehen uralle asettuen kotikaupunkiinsa asianajajaksi.
Virkansa ei painanut hänen mieltänsä kovin raskaasti. Hänelle,
joka jo poikana oli noussut runoratsun selkään, oli pääasiana
saada tutustua ihmisiin ja maailmaan. V. 1847 hän perusti oman
onnekkaan kodin kauniin ja viisaan Konstance Esmarchin kanssa.
Mutta jo 3 vuotta myöhemmin kohtasi tätä kotia kova kolahdus:
tanskalais-holsteinilaisen sodan päätyttyä, jolloin Slesvig joutui
Tanskan vallan alaiseksi, menetti Storm virkansa. Hän läksi pois
Husumista ja löysi 1853 turvapaikan Potsdamissa. Viihtyä hän ei
tosin voinut mesissä suurkaupungin oloissa. Mutta ne herätykset,
jotka hän runoilijana sai tämän kolmivuotisen, usein matkoilla
keskeytetyn oleskelunsa kuluessa, vaikuttivat ratkaisevasti hänen
olentoonsa. Sitä todistavat lähinnä seuraavien vuosien runotuotteet,
jotka osottavat kadehdittavaa kehitystä vaatimattomista alkeista
varmaan taiteellisuuten asti. Huolista vapaan elämän ja oman
sisäisen rauhan vuoksi tämä kehitys saattoi tapahtua häiriytymättä.
Ainoa surun sävel, joka silloin tällöin värähtää kuuluville hänen
senaikuisissa luomissaan, on kaiho tuonne pohjoiseen maahansa,
ikävä ruskeanpunertavia kankaita, aaveellisia rämeitä, meren
raivoisaa kohinaa ja aaltojen huuhtomia rantatokeita. Vihdoin
kun Slesvig-Holstein oli yhdistetty Preussiin (1864) pääsi Storm
palaamaan Husumiin. Ilo yhtäältä, suru toisaalta. Rakastettu
puolisonsa vaipui hautaan vuosi tämän jälkeen. Sekavat valtiolliset
olot, jotka Preussiin yhdistämisen jälkeen vallitsivat Stormin
kotimaassa, vaativat tiukemmin kuin koskaan ennen häneltä työtä ja
tointa, mikä auttoi häntä kantamaan kovaa onneansa. Mutta kaipauksen
sävel tuntuu vielä kauan seuraavien vuosien runoissa ja novelleissa.
Surun hälvennyttyä solmi hän uuden avioliiton, jossa hän sai
takaisin täysin määrin elämän onnen. V. 1880 hän luopui virastaan
ja vetäytyi rauhaan pienelle maatilalleen, jonka hän Hademarsehenin
seudulla Holsteinissa oli ostanut. Täällä hän heinäkuun 4 p:nä 1888
ummisti silmänsä ikuiseen uneen, ei täyttä vuotta sen jälkeen, kun
hänen 70:ttä syntymäpäiväänsä oli juhlittu yleisellä osanotolla ja
sydämellisillä kunnianosoituksilla.
Stormin ensimäiset julkaisut olivat hienoja lyyrillisiä runoja, ja
lyriikka on pysynyt hänen uskollisena kumppaninaan läpi koko hänen
elämänsä ja kasvanut hänen kanssaan. Runojen lukumäärä on jäänyt
kuitenkin verrattain vähäiseksi eikä hän hallitse kaikkia lyriikan
lajeja. Niissä hän on etupäässä erootikko, tunnelmamaalari joukossa
on myöskin muutamia ytimekkäitä isänmaallisia lauluja -- mutta se,
mitä hän runon muodossa on sepittänyt, on kaikki kaunista ja puhdasta
ja on hankkinut hänelle sijan Saksan paraitten lyyrikkojen rinnalla.
Koko hänen personallisuutensa tulee näkyviin vasta toisella runouden
alalla nim. novellistiikassa. Mutta Stormin novellia taas ei voi
ajatella ilman hänen lyyrillisiä taipumuksiaan. Ei niin, että olisi
kysymys jonkunmoisesta proosan ja värssyjen sekoittamisesta, vaan
kertojan kuvauksiin maalaa samalla lyyrikko hienolla siveltimellään
värivivahduksia, jotka yhdellä vetäisyllä loihtivat esiin vastaavan
tunnelman aivan kuin paras lyyrillinen runo, niin että aatteen
varmasti kehittyessä siihen kutoutuu perin runollisia vertauksia,
jotka syventävät situatsionin ja muodostuvat suuripiirteisiksi
paralleleiksi luonnon ja henkimaailman, yksityiskohtalon ja
yleiselämän välillä. Mutta kertoja ja lyyrikko ovat vain yksi.
Stormin maailma ei ole aivan laaja, se on pääasiassa hänen
kotikulmansa, sen maaperä, sen ihmiset, sen historia. Joku tälle
maaperälle vieras taikka muuten merkillinen siemen lankeaa siihen ja
kasvaa. Syntyy joku konflikti, joka päättyy voittoon taikka häviöön.
Tämä on Stormin novelli, se on siis todellista novellitaidetta. -- Se
ei kuitenkaan heti alussa ollut konfliktinovelli. Hänen ensimäisessä
laajemmassa teoksessaan ("Immensee" 1849), jolla tekijä saavutti
suuren maineen, ihaillaan vain kauniita lyyrillisiä kohtauksia.
Siinä, samoin kuin tekijän jo sitä ennen valmistuneissa pienissä
maalauksissa perheensä menneisyydestä, humoristisissa saduissa y.m.
vielä puuttuu ihmisiltä selväpiirteiset kasvot ja toiminnalta varma
kehitys. Se syvä resignatsioni, johon "Immensee" novelli päättyy, jää
toistaiseksi runoilijan ainoaksi turvaksi. On hauska seurata, miten
romantikosta, verraten nopeasti ja itsetietoisesti kehittyy realisti,
miten hänen novelliensa ihmiset saavat selvemmät haahmopiirteet,
lihaa ja luuta ja syvemmät tunteet, miten ne yhä enemmän nousevat
heidän omasta maaperästään. Yhä syvempiä konflikteja osaa runoilija
valita. "Ei kuolema ole ainoa ihmisten tahdon pakko", antaa hän
lausua eräässä novellissaan. Tavanmukaisuus ja vapaus, luonnon pakko,
mahtavat intohimot taikka heikkoudet ja siveellinen tahto, vanhempien
ja lapsien väliset suhteet, perinnöllisyys (Ibsenin edeltäjänä) --
siinä ristiriitoja, ja aiheita, joille hän antaa loistavia, perin
taiteellisia muodosteluja. 1870 luvun vaiheilta alkaen julkaistut
novellit käsittelevät melkein yksinomaan traagillisia konfliktejä.
Ne ovat kauttaaltaan aivan omituisen kauniita tuotteita juuri siitä
syystä, että ne ovat niin yksinkertaisen todellisia. Lukija tuntee
että hän itse joskus jollakin tavalla on elänyt näitä kohtaloita,
hän uskoo että niin on pitänyt tapahtua, vaikka loppu tuntuisikin
perin julmalta ja armottomalta. -- Lisäksi on Storm kirjoittanut
muutamia historiallisia novelleja, joiden joukossa on tuo paljon
ihailtu "Aquis submersus". Joku vanha käsikirjoitus, joku kroniikka
on asian muka kertonut runoilijalle. Me näemme kuitenkin hänen
syvälle tunkevan silmänsä, mutta se ei ole haitaksi itse menneen
ajan taustalle, sen henkisille virtauksille ja ihmisille, se vaan
täydentää kuvan, antaa henkilöille lihan ja hengen ja kohottaa
heidät kohtaloonsa nähden samalla heidän aikansa yli. Kansan
saduilla, taikauskolla, vanhoilla tavoilla, haaveellisuudella on
suuri merkitys näissä novelleissa -- tämä on muuan puoli Stormin
runoilijaluonteen viimeisessä kehityksessä. Tämä puoli tulee näkyviin
voimakkaimmin ja kehittyneimpänä hänen viimeisessä teoksessaan,
"Rannikon ratsastajassa", joka nyt tässä esiintyy suomalaisessa
asussa. Sen sankari, Hauke Haien, on Friislandin kansan tyyppi, koko
sen erikoisuus. Tässä ihmiskohtalossa runoilija antaa kuvauksen
miehekkään, turpeeseensa kiintyneen friissiläisa-kansan alituisista
ponnisteluista ja taisteluista meren tulvia vastaan, sen voitoista ja
häviöistä tässä loppumattomassa kuolonkamppauksessa. Ja semmoisenaan
tällä teoksella huolimatta kaikista muodollisista muistutuksista on
kantavuutta, sillä on tragiikkaakin, semmoisenaan se on merkkiteos
saksalaisessa kirjallisuudessa.
Gustav Schmidt.