Pieni simpukka
kuoress' eli ain',
sisäpuoltansa
näyttänyt ei vain.
Mitä syvällä
hänen sielussaan
kärsi elämä,
ken sen tunsikaan!
Tuskat salaten
kivirantahan
loi se sisällen
helmen ihanan.
Myrsky temmeltäin
kerran nosti sen,
heitti maalle päin
kukkarannallen.
Kuoli simpukka
valoss' auringon.
Aallon rikkoma
kuori auki on.
Päivä sydämeen
paistoi hellänä
sieltä nähdäkseen
pientä helmeä.
Paimentyttönen
metsänihana
löysi pienoisen
helmen rannalta.
Sanoi: »Tässä on
niinkuin kyynele.
Hohtees auringon
välkkyy vieno se.»
Helmen ihastuin
kiinsi kulmilleen,
riensi hymysuin
metsän syvyyteen.
Aapo Pärnänen.