Mikko-pojan mieli palaa
päästä pyytämähän kalaa.
Sää on kaunis, tyyni, kuuma,
nyt siis toimeenpannaan tuuma;
— onkimadot, vapa, siima,
niiden laittoon menee tiima.
Kontti selkään, pieksut jalkaan —
sitten onkimatka alkaa.
Näin hän saapuu järven rantaan,
konttiaan ei rupee kantaan,
heittääpi sen mielellänsä
väsyneenä selästänsä.
Tässä onkin oiva' paikka,
saattais saada lohen vaikka.
Täytyy olla varuillansa
onkineuvojensa kanssa.
Heipä hei! Jo veti umpeen!
Mikko sai jo yhden lumpeen.
Vahinko ei mitään haittaa,
ongen uudestaan hän laittaa,
syöttiin ensin sylkäiseepi,
katseleepi, käänteleepi,
heittää siiman minne yltää,
rannasta noin kolme syltä.
Hetki vain niin tormas tuolta
lumpehikon takapuolta
onkeen lohi, suuren suuri,
Mikon mittainen on juuri,
vapa notkuu, siima sinkuu,
niinkuin vihuri se vinkuu.
Veden pintaan päästyänsä
lyöpi lohi pyrstöllänsä,
järven pohjaan potkaiseepi,
Mikko vastaan taisteleepi,
hevillä ei hellittäisi,
saaliittahan silloin jäisi.
Mikko parastansa koittaa,
mutta lohi hänet voittaa,
vetää järveen mukanansa
urhoollisen onkijansa,
jok' ei vapaa irti päästä,
ei ees henkeänsä säästä.
Näin he perävilkkaa uivat,
kauas, kauas kulkeutuivat.
Mikkoa näin johtaa lohi
toisten onkimiesten ohi.
Nämät lähtee venheen kanssa,
suuri haavi mukanansa,
Mikon kohta saavuttavat,
haaviin hänet pelastavat!
Lohenkin he haaviin samaan
onnistuvat lippoamaan.
Siinä toisensa he tapaa,
Mikko yhä pitää vapaa.
Venhe rantaan lasketahan,
Mikon kalaa ihaillahan.
Kyllähän nyt poika kastui,
vaan kun kotiansa astui,
uljas lohi selässänsä,
mies on Mikko mielestänsä.
R. Calamnius.