Sanoppa laululintu,
selitä sirkkunen,
mitenkä niin sinulla
on rinta riemuinen!
Varahin aamusilla
iloisen äänesi
ma kuulen, iltasella
suloisen soittosi.
Pesäsi kyll' on pieni
ja tyhjä aittasi,
vaan yhtä kaikki ompi
iloinen mielesi.
Sä huolta huomisesta
et tiedä ensinkään,
jos pienintä palaista
ei eineheksikään.
On monta, joill' on aitat
eloa täynnänsä,
käsissä maat ja vallat
ja kruunut päässänsä;
mutt' aamuhetkin heiltä
ilo on kaukana,
sinä kun uuden päivän
alotat laululla.
On paljoa parempi
tok' onni ihmisen,
ja kuitenkin osaansa
on tyytymätön hän!
Hän saattaisi sinulta
hengenkin ottoa,
ja kuitenkin sä kiität —
hän moittii onnea.
Ah! miksipä hän aina
on niin nureksiva,
kun kaikki ansiotta
on saanut luojalta!
Ja miksi toisinansa
hän viel' isostelee.
Kun aina tyytymättä
yhä vajaelee!
Ah, laula, laula, lintu,
ylistä onneas!
En huokauksillani
seoita lauluas.
Tee vastakin pesäsi
liki piiloani
ja tyytymään opeta
mua myös osahani.
J.L. Runeberg.