Kaksi poikaa puuttehessa rahan
möivät naapurilleen karhun nahan.
Oli kaatamatta karhu tosin vielä,
mut ammuttaisiin pian kyllä metsätiellä;
se jo oli nähty, iso niinkuin heinähäkki.
»Siitä tulee teille pulska rekitäkki.»
Niin pojat kehui, kaupat tehtiin, lyötiin kättä
ja juostiin metsään viipymättä.
Olalla oli kummallakin pyssy,
päässä metsämiehen töyhtömyssy.
Jo puhellessa näkyy karhu, suurenmoinen.
Puuhun kiipee heti poika toinen,
toinen, vaikka sydämensä sätkähtää,
mahallensa maahan mätkähtää.
Hän on kuullut ettei karhu tapa,
kun on maassa suorana kuin vapa.
Hän ihan hiljaa on, ei virka mitään
ja hiiskumatta henkeänsä pitää.
Karhu tulee luokse, kuolleheksi luulee,
kääntää poikaa käpälällä seljälleen ja suulleen,
nuuskii, haistaa, nenää maistaa,
pistää turvan henkireikiin,
tarkastelee eestä takaa:
»Raatohan se onkin, joka siinä makaa,
hyi kun haisee.»
Sen sanottuaan karhu lähtee,
ja pian metsä hänet peittohonsa kätkee.
Puussa ollut maahan loikkaa,
puhuttelee karhun nuuskimata poikaa:
»Mitä karhu korvahasi kuiskas?»
»Viisainta on karhu ensin kuoliaaksi lyödä
ja vasta sitten nahka naapurille myödä.»
Juhani Aho.