Tuolla riippakoivuin alla
niemen kainalossa
muinoin kaksi kumppanusta
eli sovinnossa:
toinen Halli luppakorva,
toinen pikku Heikki;
aamut, illat yhtenänsä
kesti heillä leikki.
Ken voi kaikki kertoella
ilot ystävysten,
kun he vieri ruohikossa
aina vieretysten?
Toisinaan taas kilpaa juostaan,
että tomu tuiskii:
Halli eellä, Heikki seuraa,
että hiukset huiskii.
Öin ja päivin luopumatta
ovat toisistansa.
Yhdess' aina leikkiessä,
tositoimissansa;
yöllä Halli uskollisna
Heikin luona makaa,
Heikki päiväll' ystävälleen
torttujansa jakaa.
Heikki käypi lukemahan,
totinen ja vakaa,
vetää uuden aapiskirjan
ison kaapin takaa.
Pöydän ääress' istuu sitten
mielell' ahkeralla:
Halli, kuono käpälillään,
lepää pöydän alla.
Päivä oli heltehinen
kerran kesäkuussa.
Uiden Heikki loiskutteli
vettä joensuussa;
virvoitettuna jo vihdoin
poika pyrki rantaan,
painoi pienet jalkasensa
pehmoisehen santaan;
aikoo ottaa vaattehensa,
ensin tarttuu paitaan, —
sen hän oli ripustanut
vihriäiseen raitaan. —
Mutta katso! Riihatonna,
niinkuin villikissa.
Halli rientää pitkin rantaa,
housut hampahissa.
Heikki heti juoksemahan
eikä muista paitaa;
poika parka hikoellen
kiirehtii min taitaa;
turhaan huutaa ystäväänsä,
turhaan toruu Heikki;
juoksu tää, se Hallista on
oivallinen leikki.
Ilman aikojaan ei heitä
Halli saalistansa;
Heikki vasta pellon päässä
saa sen kourahansa. —
Hetken päästä ompi taasen
rauha rakentunut,
ystävyys vaan vahvemmaksi
jälleen vahvistunut.
Pääskynen.