Yli soiluvan veen ne sousi,
ne aallon ulpuina ui,
kun aurinko nuorna nousi,
yöt Pohjan kun punastui.
Lumikaulat kaartehin ylpein
veen kuultoon kuvia loi;
povet aamun kullassa kylpein
ne outoja unelmoi.
Vain joskus onnensa julki
ylen suuren ne joikuivat,
ja soinnut aalloilla kulki
niin aavistuttelevat
kuin hyminä huomenkelloin
salokappelin kaukaisen;
ja aallot vienosti velloin
ne kantoi kaikua sen.
Ne rauhassa souti ja solui
suven kerkeän kestämän,
jonot lumme-valkeat jolui
syvän päällitse päilyvän.
Kohos siiville kerran ne sitten,
suvi kun oli muisto jo vain,
kukat laulavat lainehitten,
unet valkeat ulappain.
Ne matkasi päivänmaihin;
viel' loistava siipi loi
kuvan viimeisen alle kaihin,
mi aallon jo kammitsoi.