Kesäisen illan kullasta,
säteillen onneaan,
tuo vaipui joutsen valkea
joelle joikumaan.
Suloa Suomen laulu soi,
sen ilmain ilontaa,
yökaudet kuinka päivän koi
unensa unhoittaa.
Kuin varjot siell' on runsahat
all' leppäin, koivujen;
kuin salmet kullan-soiluvat
ja vesi vilpoinen.
Siell' ystäväinen kellä on,
kuink' iki-ihanaa;
kuink' ompi unhoittumaton
se uskollisten maa.
Noin vieri vettä, rantoa
ylistys koruton,
ja joutsen vasten rintoa
jo joikui puolison:
Vaikk' eipä elos unelma
käy vuosisatain taa,
sait laulaa Suomen suvessa,
sen aalloill' armastaa.
J.L. Runeberg.
Suom. 0. Manninen.