Luonnonihanasta Rautalammin pitäjästä, joka on kasvattanut useampia
myöhemmistä runosepistä kuin mikään muu seutu, oli myöskin Juhani
Ihalainen kotoisin. Siellä hän syntyi aviottomana lapsena v. 1798. Tämä
onnetoin elämän alku sitten ikäänkuin painoi merkkinsä kaikkiin hänen
myöhempiinkin kohtaloihinsa, niinkuin hän itsekin sanoo "Runossa
itsestänsä":
Vasta vaivoissa havaitsin,
Vasta tulin tuntemahan,
Mikä perintö minulle,
Onnettomalle osaksi
Vanhemmilt' on valmistettu.
Synnissä minun si'itit,
Häijyn he'elmän himossa,
Haureu'essa hosasit,
Kääreit päälle kirouksen,
Että armaha Jumala --
Äiti lassa _äätä_ neuvoi,
Vaan en _iitäkään_ isältä
Ole tullut tuntemahan,
Josta oppinut olisin
Turmeluksen tuntemahan --
Jo lapsena sai hän lähteä kerjuulle, "pitkällä pitäjän tiellä aloin
palasta ajella, niinkuin oksalla orava elatusta etsimässä". Vanhemmaksi
tultuansa rupesi hän ensin rengiksi, jommoisena oli kuusi vuotta, ja
sitten kovan taudin alaiseksi jouduttuaan räätäliksi, siksikuin tauti
teki tämänkin toimeentulon hänelle mahdottomaksi. Tämän jälkeen, joka
lienee tapahtunut jo 1820 luvulla, sai hän elää suuremman osan
elämäänsä ruotuvaivaisena toisten armoilla. Huono kasvatus mainitaan
saattaneen Ihalaisen nuorempana rikoksentekiäksikin, varkaaksi; mutta
hänen runonsa näyttävät hänen sittemmin kääntyneen totisempiin
ajatuksiin. Mikä se oli joka saattoi hänet runoiluun, siitä hän itse
kertoo seuraavilla sanoilla:
Käypä kääntehen näkeepi,
Soutavainen lahen soppeen.
Minä olen orpo poika,
Nähnyt monta matkausta
Tällä vähällä välillä,
Lyhyellä elämällä:
Sillä kallohon kajahti,
Että ruveta runoillen,
Saattaa saunasta sanoman
Tutuksi tupaväellen,
Mitä mielessä minulla,
Surun alla sullotulla.
Vaikk' ei pakkoa pahaakaan
Olis mulla ollenkana,
Että rustata runoja:
Luonto kuitenkin lupaapi,
Tapa vanha vietteleepi,
Että pikkuisen pitäisi
Kihnutella kirjoitusta
Kansan kasvavan etehen,
Tulevaisten tunnustella.
Myöskin hän valittaa että hänen runonsa olivat hänelle hankkineet
vihamiehiä, jotka koettivat häntä estää niitä kirjoittamasta. Juhani
Ihalainen kuoli ruotuvaivaisena 5 p. tammik. 1856.
Ihalaisen runoja löytyy kuusi, Tupakkiruno, Ylistysruno Kirjavaiselle,
Naimaruno, Toholahden markkinoista, Talkousruno ja Runo itsestänsä,
painettuna Lönnrotin Mehiläiseen 1836-37. Paitse näitä tavataan Suom.
Kirj. Seuran arkistossa tallella vielä useampia, sekä runoja että
lauluja, esim. runot Viitasaaren noidista (Ihalaisen omalla kädellä
kirjoitettu), Keisarin armoteoista (omak. v:lta 1850), Runo itsestänsä
(aivan uudestaan tehtynä ja nähtävästi paljon myöhemmältä ajalta kuin
Lönnrotin painattama v:lta 1831), Herrain hevosen taposta, Talonpojan
tyttärille, sekä laulut Näljästä ja kalliista ajasta v. 1832 ja pari
kuolinvirttä. Ihalaisen runot ovat kirjoitetut ilman suurempaa
runollista innostusta, runomitta on perin huono; useimmissa niistä hän
moittii tai pilkkaa kansassa vallitsevia pahoja tapoja.