Laulan riemusta runoja,
Ihanan ajan ilosta
Tahon muille muistutella.
Mutta kuinka sulle, suuri
Luojani, Isä ihana,
Minä taian mitätöinnä,
Minä suuri synnin orja
Sanat uhriksi sanella,
Kiitosvirttä veisaella
Tästä vuoesta hyvästä,
Kesän kaunihin tulosta,
Jonk' on suonut suuri Luoja
Meiän ihmisten iloksi,
Meiän vaivaisten varaksi
Jot' ei nähnyt nuori kansa,
Eikä varsin vanhat vielä
Muista näitä nähnehensä.
Kerran kun kesäksi lähti,
Taittui talvelta purimet,
Pakkaselta paksut niskat.
Itse ilmakin ihastui,
Lämmin läikkyi taivahasta,
Aurinko varisti paistoi;
Lumet lähti, maat sulivat,
Virrat aukesi äkisti.
Eipä viikon viipynynnä,
Tuskin viipyi viikkokautta,
Metsä kun puki pukunsa,
Veti verkavaattehensa,
Silkkimanttelin sivalsi.
Niitty oli neito nuori
Kaunistettu kukkasilla.
Kaikki karja laitumella
Iloitsevi itseksensä,
Että hyvä Herra auttoi,
Heitä vankia vapahti
Elämälle entiselle,
Ihanalle, iloiselle.
Kaikki karjakin ve'estä,
Kalat nousi katsomahan
Kesän kaunista tuloa.
Tetret kuusissa kukersi,
Kotkat katsoi kalliolta;
Pienet linnut pensahilla
Kaikki istuvat ilossa,
Visertävät virsiänsä
Luojallensa kunniaksi.
Itsekin talon isäntä,
Talonpoika taitavainen
Arveleepi aikojansa,
Kyseleepi kyntömiestä,
Alkajaapi aatrojansa,
Kyntövärkkiä kyhätä.
Ollut ei sitä oritta,
Tamman varjoa talossa,
Jot' ei viety vainiolle.
Itse niin talon isäntä
Kylvi sitten siemenensä,
Ahot ensin, maat perästä.
Itsekin Isä Jumala
Siihen antoipa apua,
Kauneimman kastehensa,
Että lämpimen lähetti.
Itse aurinko ilosta
Paistoi paljo lämpimemmin,
Kuin on muinoin monna vuonna,
Että kasvoi kaikki paikat,
Kaikki kuivat kankahatkin,
Kaikki kallion kolotkin,
Vuoren rotkot ruohokkaiksi.
Kaikki kukkaset keolla,
Kaikki niityt notkomailla,
Laihot laaksoissa iloitsit
Kasvantoa kaunihinta.
Ei nyt halla haaskannunna,
Eikä ruoste raiskannunna.
Vaan kun kaikki kasvanunna
Täysinäisnä tähkäpäänä,
Antoi Herra taas apunsa,
Itse ilmansa asetti,
Että ihmiset ilolla
Niitä kyllä niittelevät,
Että kykkyjä kylillä
On ja aumoja ahoilla,
Pieleksiä pellon päässä.
Sitä ei ole sisarta,
Ei sitä emosen lasta,
Joka saattaisi sanoa
Ruokapuolen puuttehesta,
Vaikka niit' on varsin harvat,
Joilla tapana talossa
Kiitosvirttä veisaella.
Kaikki kukkaset keolla,
Kaikki päänsä kallistavat
Luojallensa kunniaksi;
Miks ei mekin ihmisraukat
Saata suullamme sanoa,
Luojan töitä tutkistella,
Kosk' on Luoja meitä luonut,
Luonut luontokappaleita
Vielä muita viisaammaksi,
Kielen antanut puhua
Että järjen ymmärrellä!