Soinilansalmen kylässä Leppävirroilla syntyi 25 p. maalisk. 1790
runoniekka Olli Kymäläinen. Hänen isänsä oli mökkiläinen _Jonas
Kymäläinen_ ja äitinsä _Maria Soininen_. Olli oli heidän vanhin
lapsensa. Miehen ikään tultuaan asuskeli hän varsinkin Palokin sahalla,
jossa hänellä kai oli joku toimi, sekä viimeksi Varistaipaleen kylässä
mökkiläisenä. Olli Kymäläinen oli kasvanut monissa vaivannäöissä, vaan
ehkäpä juuri tämä seikka saattoi hänen mielensä luonnon kauneutta
huomaamaan ja ihailemaan. Hän oli saanut oppia lukemaan, vaan ei
kirjoittamaan. Raamattua hän ahkerasti lueskeli, mutta vielä ahkerammin
sitä suurta ihmeteltävää kirjaa, jota ympäröivä luonto hänelle näytti.
Hän näki sen ihmeitä niin hyvin niityn kainoissa kukkasissa, kuin
niissä luonnon mahtavissa harjanteissa, jotka "on silloin tehty, kun on
kuu kokohon pantu, kun on aurinko alettu, laskettuna maan perustus".
Niinkuin useat muutkin talonpoikaisista runosepistämme, rupesi
Kymäläinen vasta vanhempana runoilemaan. Hän mainitaan silloin olleen
47-vuotiaana, ja ensimmäinen runonsa oli kotipitäjänsä "Leppävirtain
puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Ainoastaan semmoiset runot,
jotka jotain juhlallisempaa tapausta koskivat, teki Kymäläinen muille
tutuiksi, vaan ne runot, jotka itseksensä sepitti metsässä liikkuessaan
taikka, myöhemmin myllärinä, istuessaan puron loisketta kuunnellen,
saivat taas vaipua unohdukseen ja antaa sijaa uusille. Sitä ei hän
kärsinyt että häntä pyydettiin pitoihin siellä laulaaksensa: "minä en
laula ruoasta", oli hänen tapana sanoa. Kun eräs herrasmies kerta oli
hänet siinä mielessä häihin kutsunut, niin Kymäläinen tosin tekikin
runon -- vaan siitä tuli pilkkaruno. V. 1815 oli hän nainut _Kaisa
Turusen_, jonka kanssa hänellä oli useita lapsia. V. 1840 hän muutti
Heinävedelle, missä tuli mylläriksi Kaurion suuren kartanon tiluksille.
Sitten hän kuitenkin mainitaan jättäneen tämän ammatin ja ruvenneen
torppariksi. Mutta itse hän ei paljon huolinut maanviljelyksestä, joka
jäi perheen osaksi, vaan ajatteli ja valmisteli kaikellaisia koneita,
johon hänellä oli suuri halu ja taipumus. Ulkonäöltään oli Kymäläinen
muhkea mies, kasvonpiirteet miellyttävät ja älykkäät, ja näyttää
myöskin seurustelussaan tehneen muihin hyvän vaikutuksen, niin että
hänen käydessään V. 1845 Helsingissä Makkosen ja Puhakan kanssa huomio
näkyy erittäinkin häneen kiintyneen (ks. Makkosen elämäkerta). Hän
kuoli Heinävedellä 3 p. toukok. 1855. Leskeksi jouduttuaan oli hän v.
1842 uudestaan mennyt naimisiin _Anna Kaisa Rautiaisen_ kanssa. Yksi
hänen pojistaan myöhemmästä naimisesta kuuluu osaavan laulella isänsä
runoja, vaan viettävän ympäri maailmaa kuljeksivaa elämää ja olevan
viinaan menevä.
Kymäläisen parhaimmissa runoissa "Kiitos Luojalle hyvästä vuoden
tulosta" ja "Punkaharjusta" ilmestyy erinomaisen vieno luonnon ihailu
ja lämmin uskonnollinen tunne, ja hän voittaa näitten tunteitten
ilmituomisessa muut talonpoikaiset runoiliat. Häntä on sentähden usein
kiitetty kaikkein etevimmäksi kansanrunoilioistamme, ja tunnetuksi ovat
varsinkin tulleet Runebergin sanat hänelle: "jos sinä, veliseni,
kirjoittaa osaisit niin tulisi sinusta paljoa kuuluisampi runoseppä,
kuin minä olen." Kymäläiseltä säilyneet runot eivät kuitenkaan
täydellisesti oikeuta pitämään toisia häntä verrattoman huonompina. Jos
hän jo mainitussa suhteessa onkin etevin, niin tietävät muutamat heistä
esim. Heikki Väänänen, Tuoriniemi, Makkonen y.m. kyllä esittää
aineitansa pontevammin ja sukkelammin, kuin Kymäläinen, sekä myöskin
täydellisemmässä ulkoasussa.
Kymäläisen luonnonlaatu sekä kirjoitustaidon puute ovat vaikuttaneet
sen että jotenkin harvat runot häneltä ovat säilyneet. Hänen runojansa
löytyy painettuna Sanansaattajassa 1840 (Kiitos Luojalle hyvästä vuoden
tulosta), Necken-kalenterissa (Punkaharjusta) ja Maanmiehen Ystävässä
1848 (virsi Vuoden tulosta) sekä käsikirjoituksena Suom. Kirj. Seuran
arkistossa seuraavat: Leppävirtain puolustus, Heinäveden kirkon
rakennuksesta, Kansankäytöksestä jouluna, Punkaharjusta, Suomess' ei
elä runoilla ja Kiitosvirsi hyvästä vastaanotosta Helsingissä.