Etevimpiä kansan joukosta ilmestyneitä runoseppiä on Pietari Makkonen.
Hän syntyi v. 1785 Hanhijärven kylässä Kerimäellä, ylen ihanalla
paikalla, mistä on näköalaa monille tahoille ympäröivien vesien ylitse.
Isä _Antti Makkonen_ kuoli jo pojan vielä nuorena ollessa, joten perhe
ensin joutui köyhyyteen, mutta vähitellen poika ahkeralla työllä
paransi tilansa. Äidiltään sai hän oppia lukemaan, jo varhain
huomattiin hänessä erinomaista lukuhalua, varsinkin oli hän runoihin ja
lauluihin mieltynyt. Myöhemmin, kun oli oppinut kirjoittamaan, heräsi
hänessä myös halu itse synnyttää kirjallisuutta. Vasta vanhempana, 50
vuoden vanhana, mainitaan hänen sepittäneen ensimmäisen pitemmän
runonsa. Se oli pilkkaruno erästä toista pitäjän runoniekkaa, Kokkia,
vastaan, joka oli myllärinä ja oli rikkonut lupauksensa, eikä
rakentamassaan myllyssä maksutta jauhaisi Hanhijärven kyläläisten
viljaa. Ett'ei tämä riita kuitenkaan niin vaarallinen ollut, nähdään
siitä että Kokki ja Makkonen sen jälleen taas olivat hyvät ystävykset
ja yhdessä runojakin sepittivät. Kaikkea, mitä luki, Makkonen aina
tarkkaan aprikoitsi, siksi kuin omalla mietinnöllään oli asian
käsittänyt, ja tämmöisiä aineita varsinkin oli hän valmis ja halukas
runoissa toisillekin opiksi esittämään. Makkosen runot ovat siis
useinkin opettavaista laatua. Että hänellä pitäjäläistensä kesken oli
hyvä huuto nähdään siitäkin, että määrättiin kirkonmieheksi
(kuudennusmieheksi) ja että kirkkoa rakennettaessa oli rakennuskassan
hoitajana. Kun kirkko valmistui sepitti hän tapauksen johdosta kaksikin
runoa, toisen itse kirkosta toisen vihkiäisistä. Pietari Makkonen kuoli
20 p. huhtik. 1851. Naimisissa oli hän _Ulriika Hämäläisen_ kanssa,
joka oli häntä melkoista nuorempi ja jäi eloon hänen jälkeensä.
V. 1845 kävi Makkonen kahden muun kansanrunoilian, Kymäläisen ja nuoren
Puhakan, kanssa Helsingissä. "Helsingin herrat" olivat tahtoneet nähdä
noita merkillisiä itsestänsä kasvaneita runoniekkoja ja heitä sinne
kutsuneet. Suurella innostuksella heitä otettiinkin vastaan: he saivat
laulaa runojansa ja heille näytettiin kaikki kaupungin merkillisyydet
ja pidettiin komeita pitoja, heistä otettiin muotokuvat j.n.e. Runoilia
C. v. Ovanten sepitti ruotsiksi heidän tervehdykseksensä erään
(Kymäläiselle omistetun) kauniimmista runoelmistaan, joka alkaa
sanoilla: onkohan metsä kadottanut entisen hajunsa, onko järven laine
kuivunut, eikö korpi enää viehätä poikaansa, kun sinä läksit sen
vapaudesta tänne? Eroitus sivistyksen helmassa ylenneitten ja
sydänmaan saloilla kasvaneitten välillä näkyi poistuneen; sentähden
kansanrunoiliain käynti Helsingissä 1845 on muistettava. Että
kansanmiehet puolestansa olivat hämmästyksissään kaikesta uudesta,
jonka olivat nähneet, sen huomaa heidän matkastansa sepittämistään
runoista. Makkonen on tästä parikin runoa tehnyt, joista otettakoon
pari näytettä tähän elämäkertomukseen. Toisessa hän runoilee Helsingin
kaupungin uhkeudesta m.m.:
Koska katsoin kaupunkia,
Liikkui jo lihainen mieli,
Luonto liikkui lainehina,
Meren aaltoina ajatus,
Kuin ol' kaunista kahella,
Kaunisti rakettu kaikki:
Onpa kirkko kiitettävä,
Tehty temppeli jaloimpi,
Varustettu vuoren päälle,
Torni päällen toimitettu,
Kuin on kullalla kuvottu,
Hopealta hohtavainen.
Viel' on rappuset rakettu,
Astuimet avarat sangen --
Sitten on somasti vielä,
Valtakunnan kuulu huone,
Jonka kohta korkeutta,
Majesteetiutta mahotoin,
Onpi suulla suuri vaiva,
Ulos tulkita tukala --
Toisella torin sivulla,
Vastapäätä valmistettu
Oppihuone oivallinen,
Akatemia avara;
Siinä viisaus viruupi,
Makaapi mahti suuri,
Oppi oikia asuupi,
Loppumaton lainehtiipi,
Niinkuin virrassa vesiä,
Hunajata kukkasissa --
Runon lopussa hän taas kertoo mitenkä häntä oli ystävällisesti kohdeltu
ja kestitty:
Tuonne sitten tultuani,
Matkan päähän päästyäni,
Outo ouossa kylässä,
Vieras maalla vierahalla,
Luulin kurja kulkevainen
Olevani orpolapsi,
Vaan en saattane sanoa --
Oli tuttuja turulla,
Katuloilla kansaveljet,
Sain siellä salituvissa,
Kammarissa kaunehissa
Istua isojen luona,
Parvessa parasten miesten,
Kuulla kunnian sanoja,
Opetusta oivallista;
Oli veljet vierahista,
Tutut tuntemattomista,
Oli iltani iloiset,
Keskipäivät kestilliset.
Toisessa runossaan hän vielä laveammin kiittää samasta asiasta:
Lapsikin se lauleleepi,
Kun on saanut syöäksensä,
Lintu laulaapi lehossa,
Kun on ilmakin ihana,
Niin minäkin mieto laulan,
Lapsi pieni pilpattelen
Niiltä herkuilta hyviltä,
Kallehilta kakkaroilta,
Kuin ma hersuin Helsingissä,
Seisoin seurassa hyvässä,
Istuin pöy'issä isoissa,
Sangen kauneissa saleissa,
Jotk' ol' herkuilla hyvillä
Kaunistettu kattehilla,
Vielä juomilla jaloilla
Kaikki täytetyt takanat,[16]
Joit' on tuuli tänne tuonut,
Mailta vierailta vihuri,
Aallot rannallen ajanna,
Lainehetkin laitureille.
Makkosen runoille ominaista on niissä ilmestyvä erinomaisen lämmin ja
hieno luonnollinen tunne; ulkonaisen asunsa puolesta ovat ne myöskin
parhaimpia, harvoin tapaa niissä virheitä runomitassa. Tuskinpa
kenenkään toisen kansanrunoiliamme runoista voisi löytää niin somia ja
hienoja lauseita ja käänteitä kuin Makkosen alempana painetuista
runoista "Alkulause" ja "Ei ou yksin elänyttä." Myöskin tunnettu kaunis
"Runo Punkaharjusta", joka tavallisesti ilmoitetaan Kymäläisen
tekemäksi, on muutaman tiedon mukaan Makkosen sepittämä, eikä se
mahdotonta ole. Runossa "Ukkosesta" on alku varsin kauniisti sovitettu:
kuinka lapset peljästyneinä juoksevat isän tykö ja etsivät häneltä
turvaa, ja kuinka hän koettaa heille tuota mahtavaa luonnonilmiötä
selittää. Runo "tehtävästä Saimaan kanavasta" on kaunis todistus tekiän
avoimesta silmästä, selvästä ymmärryksestä. Runostaan "Viinan töistä"
kutsuttiin hän v. 1842 Suom. Kirj. Seuran jäseneksi. Useista Makkosen
runoista näkyy minkä syvän vaikutuksen ilmi saadut Kalevalan runot
olivat häneen tehneet. Hän koettaa tosin lapsillensa selittää kuinka
"nyt on entiset etäällä, vaipununna vanha tieto" Väinämöisestä,
Ilmarisesta ynnä muista entis-ajan urhoista, mutta itse hän mielessään
riippui niistä kiinni, ja kutsuu mielellään avuksensa Väinämöisen
värssylöitä rakentamaan taikkapa Mielikin metsän miniän simalla
kastelemaan sanansa, jotta "oisi iltamme ilona, Suomen kansan
suosiona".
Kuinka maassamme nykyisestä kansasta vanha runon into on kadonnut,
siitä on paras todistus että niin etevää runoseppää, kuin Makkosta, nyt
enää tuskin muistetaan kotipaikoillansa. Ei hänen vielä elossa oleva
poikansakaan muista isän runoja, tietää vaan kertoa että isä oli
omatekemiänsä runoja Suom. Kirj. Seuralle lähettänyt ja että Lönnrot
oli hänen luonansa käynyt ja hänellä runoja laulattanut neljä päivää
perätysten.
Makkosen runoja on painettu Mehiläisessä 1839 (Kahviruno) ja 1840
(Sururuno Suomen kielen tilasta), kalenterissa Necken 1845 (Ilolaulu
Suomen kielen kasvannasta), Suomettaressa 1850 (Kerimäen kirkosta),
y.m. Suom. Kirj. Seuran kirjastossa säilytetään useampia Makkosen
omalla kädellä kirjoitettuja runoja: vihko v:lta 1846 (F. J. Rabben
lahjoittama), joka sisältää runot: Alkulause, Muistolaulu Porvoosta,
Kiitoslaulu Helsingin herroille, Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta,
Markkinoista, Lapsentappajista, Kostomiesten reissupassi, Rakkauden
laulu, sekä erikseen runot: Ei ou yksin elänyttä, Suomen
pääkaupungista, Viinan töistä (2 kapp.), kaksi eri runoa Tehtävästä
Saimaan kaivannosta, Kaipaus Mehiläisen kuolemasta, Ukkosesta, Hanno
suutarista (pilkkaruno Kokista) Vanhasta ajasta, Laulu Suomen kielestä,
Kerimäen pitäjän uudesta kirkosta (2 kapp.) ja Kerimäen uuden kirkon
vihkimisestä.