Pentti Lyytinen on tuotteliaimpia Suomalaisia kansanrunoilioita,
häneltä löytyy melkoinen joukko sekä runoja vanhalla runomitalla että
uudemmanmuotoisia lauluja ja virsiä. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja
leikillinen. Seuraavalla tavalla kuvaa Julius Krohn v. 1860 (kirjassa
Mansikoita ja Mustikoita II) Lyytisen ulkomuotoa ja luonnonlaatua. "Ken
vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta Pentti
Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää. Ukko on
näöltään eriskummallinen. Vartaloltaan on hän vähäinen mutta
laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi
Pentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään
sanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen); harmaat hiukset valuvat
hartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja
hilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan,
joita usein kirjoittaa virsikirjan runomittoihin, ilmoitaksen sama
leikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin."
Pentti Lyytinen syntyi Rautalammilla 18 p. tammik. 1783; vanhemmat
olivat talollinen _Olli Lyytinen_ ja hänen vaimonsa _Katri
Konttinen_. Kolmenkymmen-vuotisena tuli hän kotivävyksi Toholahden
keskievaritaloon, jonka sitten peri omaksensa. Nuorempana oli hän
myöskin pitäjässään lautamiehenä ja kuudennusmiehenä. Vaan keskievarin
virka ei näy oikein hyvin vaikuttaneen Pentti Lyytiseen, Sillä hän
rupesi liian ahkerasti lasia kallistelemaan, ja se lienee myöskin
tehnyt ennenaikaisen lopun hänen luottamusviroistaan. Keskievarina hän
kuitenkin pysyi aina siksi asti kuin jo vanhuus tuli esteeksi, parina
vuotena ennen kuolemaansa. Hän kuoli vasta 26 p. helmik. 1871. Lyytinen
osasi itse kirjoittaa, jopa kirjoitti paremmin ja kauniimmin, kuin
useimmat talonpoikaiset miehet siihen aikaan, joka seikka sekin
epäilemättä vaikutti että häneltä on niin paljon runoja säilynyt. Suom.
Kirjallisuuden Seuran kirjastossa säilytetään niitä suuri joukko
omakätisiäkin v. Beckerin, Krohnin y.m. kokoelmissa. Hänen tunnetuin
runonsa on runo "Kestikievarin virasta", joka vähän lyhennettynä on
tähän painettuna. Suom. Kirj. Seuralle, jonka jäseneksi v. 1836 oli
kutsuttu, on hän kirjoittanut kolmekin "kiitossanaa", joista yhden
runo-, kaksi muuta uudenaikaisella mitalla.