Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen
kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 _Vihtajärven_[2]
talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa
kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Vihtapaavoksi_, jonka nimen
itsekin muutamassa runossansa omistaa.
Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu
runoissansa seuraavilla sanoilla:
En ole etäällä käynyt
Hakemassa harjoitusta,
Piisaapi kotoinen koulu
Talonpojan tarpeheksi;
Isä ennen iitä neuvoi,
Äätä äitini opetti,
Siihen sain enempi sitte
Opetella itse vielä;
Aloin kirjoittaa kynällä,
Ja panna paperin päälle
Joutoaikoina jotakin,
Miesten muihenkin katsella,
Tulevaisten tunnustella,
Asioita ainoisia.
Piti kyllä kynteä'kin,
Kulkea kuressa aatran,
Koko viikot vieretysten:
Kynä kuivi sill' ajalla,
Leveämmäksi levesi,
Aatran kären kaltaiseksi.
Olin oppinut ojalle,
Viivyin siellä toiset viikot;
Kuivi läkkini kuraksi,
Ei juossut kynästä kyllin.
Palotyössä paljon uuvuin,
Siellä silmätkin pilaantui.
Elon aikana enemmän
Sirpin kammissa kamusin;
Viikot viljoa kokoilin,
Suunnittelin sunnuntaina
Piirteä paperin päälle,
Mitä mielessä makasi.
Olipa käsi olasta
Kovin käynyt kankiaksi,
Oli kanssa kyynäspäästä,
kaikkite'kin kalvosesta,
Eikä peukalo pitänyt
Kylläksi kyneä kiini;
Koko koura paljon painoi,
Se painoi paperin puhki.
Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen,
josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen
ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin _Kokki_ niminen herra
nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun
viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain
useinki piti laajoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien
sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä
asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä,
jonka tähden suurenteli tulojansa velan-otoilla, joita talonpojat
harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle,
jotta velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki
viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja
muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta
ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä
teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä
tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan
olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levisi pian yli ympäri pitäjän,
opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden
muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo
saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä,
talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja
aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja
tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin
tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin
saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli
pois muuttaa siitä arvon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää
siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteenalainen virkamies eli muu
seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa jumala maakunnan hyvällä
vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu
maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista
merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla
seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo
jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli
lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät
runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa
valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on
elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa
syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylenkatsojia ja
pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös
muutamia runojansa.
Samaten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään
joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin
Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai
välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli
miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka
heillä silloin oli pahan-ilkinen jutunkäviä ja muuten konnankoukkuinen
mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja
joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa
kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka
kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata.
Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon,
jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet
olivat toivoakaan voineet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin
kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja
josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne
seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohdettu.
Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamatta, eikä pitänyt niistä
sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään
moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois
luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin,
joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran
kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän
alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saattaisi niitä tulla,
mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen
mahtuisivatkaan." Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä,
jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa.
Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla,
kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli
kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen
tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi
oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä
sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn,
joka alkaa sanoilla:
No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.
Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä
myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin
joita kuita paikkoja muistellut.
Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen
runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä
muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa
loppuvärssyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja
kysyi eikö sopisi runoa niillä sanoilla lopettaa, jotka samassa kertoi,
lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja luuli ehdolle
pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka
nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän
laulujensa vähästä arvosta näillä sanoilla:
Virteni ovat verrattavat
Semmoisen sepän takeisiin,
Joka ahjollen ajaapi,
Hiilet polttaapi poroksi,
Rauan tuiki turmeleepi,
Ei kunnon kalua saahen.
Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta
luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti
isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä,
toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton
taipumus viinaan, joka keski-ijästä seurasi häntä hautaan asti.
Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen
tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut
luopua siitä, sanoen:
Eikä tullut miehen mieltä,
Ett' oisin heti herennyt,
Työstä turhasta lakannut.
Palkka mulle maksettihin:
Vieteltihin viinan kanssa,
Pyyettiin putelin kanssa,
A:ta, b:tä ensi aluksi,
Koko virret viimeiseksi.
Se oli opista voitto,
Että jouvuin juomariksi,
Ratkesin kylän ratiksi.
Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevista
vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:
Vasta minä vanhoillani
Oivalsin tämän asian,
Kuinka kunnia meneepi,
Aleneepi miehen arvo,
Kaikki rakkaus katoopi
Entisiltä ystäviltä,
Miesi velkahan veäksen,
Joka ryyppeää rysyltä,
Viinan viljassa elääpi
Monet päivät pääksytysten.
Maailman makia seura,
Tapa vanha tarttuvainen,
Jot'ei arvata alusta,
Saapi semmoiset vahingot.
Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:
Aivan on asian laita
Sillä lailla, lapsukaiset;
Minä sen toeksi tieän,
Kun olen itsekin ollut
Taipuva tähän tapahan,
Saanut semmoiset vahingot:
Terveys on turmeltuna,
Kaikki rikkaus laonnut,
Matti taskussa makaapi.
Tällä suututin sukuni,
Esivaltani vihoitin,
Näytin itseni olevan
Hyvänsuoville suruksi,
Irvihampaillen iloksi.
Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:
Olkohon opiksi muille,
Jotka saanevat sanoa:
"Muit' on mies opettanunna,
Itse oli oppimaton."
Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota
Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole
erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla
sanoilla:
_Vihtapaavo_ viisas miesi,
Sanottava Suomen maassa,
Muissa maissa mainittava,
Ei ole etäällä käynyt
Hakemassa harjoitusta;
Kotona on koulu ollut
Oman suvun suosiosta,
Oman vanhemman opista.
Koska lassa lattialla
Pieni Paavo polvillansa
Itseksensä istuskeli,
Kyykyllänsä katseleepi,
Ei luultu lukia-miestä,
Kirjamiestä milloinkana
Tästä lapsesta tulevan,
Osaajata ollenkana,
Ensinkään yrittäjätä,
Rupeajata runoille.
Vaan koska ikä eneni,
Tuli tunto täyellinen,
Rupes hän runon tekohon,
Teki runot, laitti laulut
Hyvemmistä, huonommista,
Lukkarista ja papista,
Nimismiehistä, mittarista,
Talonpoikainkin tavoista,
Juomarista, kuoharista,
Sanoi sanat räätälistä,
Sotavuoenkin sovitti.
Pani sen paperin päälle,
Kansan kasvavan varalle,
Tulevaisten tunnustella,
Kuinka oli kumma aika,
Surullinen Suomen maassa,
Kuulun veisun kultahäistä,
Viinasta valitun virren.
Vielä sitte viimeiseksi
Sai maassa sanottavaksi
Pojan veljen Väinämöisen,
Liisan Antero Vipusen.
Jo nyt lauluni lopetan,
Kosk'ei aika myöten anna,
Vaikk'ois vielä virkkamista
Paavon tuhmista tavoista,
Juomisestakin jutella,
Kuinka viina vietteleepi,
Viepi voiman viisahalta,
Ymmärryksen oppineelta,
Panee maata pyllyksiinsä,
Viisahankin vierehensä.
Jospa tietäisin toeksi,
Ettei virttänsä omoa
Ottaisi pahaksi Paavo,
Suuttuisi sanoista näistä,
Paikkani ylös panisin,
Antaisin ala nimeni.
Vaan en tieä miehen mieltä,
Tunne toisen arveloita,
Puhu en paljo paikastani,
Ala en nimeä anna.
Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äidillänsäkin surua,
vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavon hyväksi lapseksi, jolta
elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä
kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella
rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli
viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita
varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta
kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä,
kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä
totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin
kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi
tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.
Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin
lauseessansa. Rautalammilla on tapana talonpoikain itse välistä
kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä
saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden
lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:
"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen
luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä
aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa
seurakuunalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on
lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria
Korhotar_.
"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä
Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten
kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka
nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven
talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon
isännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä,
jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla
syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa ja yhdeksän
tytärtä --, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalla pois
temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi
tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi,
jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä
lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa
poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.
"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella
kärsivällisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti varustettu kestävällä
ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella perheensä ylitse,
piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sydämellä.
"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla
nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun aika eikä tila sitä myöden
antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä
helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen
hengen."
Näin lyhyt, selvä, kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen
vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta,
surkiasta tapauksesta, jossa yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki
lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta
puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo
ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös
ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden
hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti
paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii
sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.
Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä
lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös
kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolikolmatta penikulmaa,
kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin
tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun
ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt kerran pyhällä ehtoollisella ei
enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittain ja
kehoittain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja
varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran
saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi
ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä
varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä
kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erehdyksensä näyttää olleen,
että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa
mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se
olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä
vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.
Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut
sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen
kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku
äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä _Anna Reetta_,
joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa
Sonkarinsaarella, lauloi perityllä runolahjallaan isävainajastansa
seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan
kuolirunon:
Nyt on luonto liikutettu,
Runotöihin taivutettu,
Vaikka ei riemusta runoja,
Ilmi anneta ilosta.
Kaikki on saanut syvälle,
Murhe pannut painon alle,
Kun on kuultuna kamalat,
Saatu surkiat sanomat
Kuolemasta kummemmasta,
Erosta tämän elämän;
Koska päätti Vihtapaavo
Maalimasta matkajuoksun,
Joka vaarassa vaelsi,
Tämän maaliman majoissa,
Surun lakson laitumilla,
Vuotta viisi seitsemättä.
Eikä tietoa edeltä
Annettuna aikanansa
Viikon viimeisen olevan,
Virstan viimeisen tulevan,
Joka saattoi saaren päähän,
Kuolopaikalle kuletti.
Tuo on meiltä tietämätön,
Tuhmain tunnolta salattu,
Mik'oli laitettu lopuksi,
Mitä pantu päätökseksi:
Olisiko usma uuvuttanna,
Sumu silmänsä soaissut,
Vai viluko viivyttännä,
Eli nälkä näännyttännä;
Vaiko varsin määräpäivät
Lie jo tullut täytetyksi.
Ei hän kuollunna kotona,
Sairastanna saapuvilla;
Vasta viimein viikon päästä,
Kun oli kulkenna kotoa,
Kaonna ja kaivattuna,
Veli veljensä tapasi
Ve'en rannalta veneessä,
Ilman alla aukialla.
Totta tunsi tuskan tuiman
Veli veljen kuolemasta;
Tuossa kohtasi kovasti
Huokaus ja huutoääni,
Kun oli kuollut tuttavansa,
Kaunis kasvinkumppalinsa,
Kun oli linnun liukas ääni
Langetettu laulamasta,
Kun oli kuolo katkaissunna,
Aviotkin auaissunna.
Sama surkia tapaus,
Kun tuli tutuksi muille,
Tuotti kyllin kyyneleitä,
Antoi huolta, huokausta,
Sukulaisille surua,
Vielä muittenkin muretta,
Joihen kanssa kaunihisti
Oli aikansa asunut,
Elänyt isänsä päivät
Sovinnolla, suosiossa.
Mutta ei nyt murhe auta,
Eikä vaikia valitus;
Heitetähän Herran päälle
Kaikki huolet, huokaukset,
Jonka viisaus visusti
Läpi kaikki katseleepi,
Jok'on tiennyt lähtötiiman,
Erohetken helpotuksen.
Jo oli iästä ilta,
Elämästä ehtopuoli;
Kyllä aika myöten antoi
Erota elosta tästä,
Päästä tästä Paapelista,
Sotomasta syntisestä.
Eipä siis surua siitä,
Valitusta vainajasta,
Että nuoruuen iässä
Tuli täältä temmatuksi;
Vaan se tuopi tuskan meille,
Sepä suurentaa surumme,
Ett'oli visseillä vioilla,
Tiellä tietyn turmeluksen,
Sitehissä synnin suuren,
Kaotuksen kahlehissa;
Siottuna siitä päivän,
Kun sai viina vietellyksi,
Joka piätti pyhältä,
Esti armo-atrialta;
Kun oli Paavalin sanoista
Käsityksen keksinynnä,
Ettei söisi syömärinä,
Eikä joisi juomarina
Siitä juomasta pyhästä,
Armoleivän atriasta.
Kyllä siitä sielun kuorma
Paljo painoi ja pakotti,
Jota vainaja valitti
Ahkerasti aikanansa,
Ettei jo iällä ennen
Armon lahjoja anonna.
Aina toivoi tointuvansa,
Paremmaksi pääsevänsä,
Saavansa himolle salvan,
Lukon orjuuen ovelle;
Vaan se viipyi viimeiseksi,
Aivan ehtoolle elämän.
Nyt ei tietä Herran töitä,
Eikä tuta tuomioa,
Annettiinko armopaikka,
Vaiko kauhia kaotus.
Voi jos vielä viimeisellä
Ehtoolla elämän Herra
Oisi armon auaissunna,
Paratiisin Paavalille,
Muistanunna niinkuin muinen
Ryöväriä ristin päällä,
Jollen juuri viimeisellä
Ovi armon auaistihin.
Vielä muutamat murehti,
Pahastuivat paljo siitä,
Kun oli kiini kirkonkellot,
Seurakunnan sielukellot.
Vaan kun tarkoin tutkittua
Saatihin sanoma kuulla,
Ett'oli kielty kirkkolaissa
Kellonsoitto kelvollinen,[3]
Pian sekin murhepilvi
Riemuruskoksi rupesi,
Kosk'oli siansa saanut
Siinä maassa siunatussa,
Missä muutkin matkamiehet
Saavat laskeita levolle.
Kyllä vainaja varusti
Itse jo elämäkirjan,
Joka joutui vuotta ennen
Kaikille katseltavaksi,
Jonka otti oppineetkin
Varsin vastahan halulla;
Luki herrat Helsingissä,
Antoi sille suuren arvon;
Vaikk'ei auta arvo suuri,
Nimi kuulu kuolemassa.
Kuolo on se kuulu vieras,
Joll' on valta vallallenkin;
Ei se kysy keisarilta,
Ruunupäältä ruhtinalta,
Vaatisiko valtakunta
Vielä täällä viipymähän;
Ei se pappia paraita
Kierrä kirkon haltioita;
Eikä tutki tuomarilta,
Oikeuen oppineilta,
Tohtivatko itse tulla
Toisen tuomarin etehen.
Kuka kaikki kertoneepi,
Kuolon tuumat tutkineepi;
Ei se aikoja valitse,
Eikä paikkoja paraita;
Ei kysele kynnyksellä,
Taho tietä tanhualla,
Joko oisi outettuna,
Eli kauan kaivattuna,
Vai tuli kovin varahin,
Kesken töihen täyttämättä.
Siitä syystä syntisiltä
Vaaitaankin valmistusta,
Kun on kuolo tietämätön,
Joka hetki Herran käessä.
Onnellinen on se päivä,
Uskovaisille ihana,
Joill' on toivo taivahassa,
Ilonsa isän majassa.
Niillen vaan on vaikiampi,
Kuolo kauhia, kamala,
Joihen mieli maallisilta
Tavaroilt' on tahrattuna;
Niillen maaliman makeus
Kaikki käypi katkeraksi
Kuolemassa kauhiassa,
Synnin palkan päätöksessä.
* * * * *
Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja
kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.
Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella
yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin
juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle
saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin
runonsa, siinä toki vähän eroma, että mielellään pisti sananlaskuja ja
muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa
oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen,
kun Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan,
jonka tähden välimmiten tavataan virheellisiä lausuksia, kun
asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin
selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä
alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme,
Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä
lapsuudesta kuuli kotiseudullansa laulettavan.
Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa
viitteellisessä arvaannossa. Läpeensä tavataan niissä sanat
sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti
runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen
parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa
virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä
ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen
kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat
laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle
tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen
suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä
turmelleet korkoamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen
runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa heitteli kiviä ja
kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.
Ne Korhosen tekemät laulut, jotka tässä kirjassa löytyvät, ovat
paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi
hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista
on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värssyjä pois jätetty, milloin
se järjestyksen loukkaamatta taisi tapahtua. Peräti painamatta on
jäänyt toista yhdeksän meille tiettyä laulua, nimittäin:
Jänikselle;
Onnentoivotus nuorelle vaimolle;
Pahasta ja kalliista ajasta;
Venäjän ja Turkin rauhasta;
Leskikeisarinna Maria Veutorounan kuolemasta;
Turun kaupungin palosta;
Kehoitus hääpidon alettaissa;
Nuoren vaimon kiitossanat antimista;
Joutohyräilykset häissä.
Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli
kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät
ovatkin enemmin ahkeroineet saada hänen runojansa, kun laulujansa
kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli
parempi arvo.
Korhosen tytär, jo mainittu _Anna Reetta_, joka isänsä kuolemasta teki
edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkaan laulun laadinnossa
isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää
seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä
laulustansa:
Minull' on mieli kirjoittaa,
Maailman surkeutta mainita,
Jos aika myöten antaisi,
Ymmärrys ylös kantaisi.
Viheliäinen, surkia
On ihmisellä elämä,
Niinkuin on Jopi puhunut,
Ja Salomoni sanonut.
Jopa sen tunsi Jooseppi,
Ja tarkoin tutki Taavetti;
Jo Haakar joutui huutamaan,
Ja Ismaeli itkemään.
Kuin lapsi ensin syntyypi,
Ja hengittämään herääpi,
Tuntee jo tuskan olevan,
Ja vaivan takaa ajavan.
Itku jo ompi alkuna,
Ja ensimäisnä äänenä,
Juurikuin ajat arvaisi,
Ja tulevaiset tuntisi.
Jos sitte vähä iloitsee,
Ja lasten kanssa leikitsee,
Ne ilot pian puuttuvat
Ja murehiksi muuttuvat.
Piampa saapi havaita,
Kuin maailma on kavala,
Kuin nuoren ilon kadottaa,
Ja lasten leikin lopettaa.
Niin näkyy nytkin todeksi.
Ja kuuluu kyllä kovaksi,
Kun puhuu orja päivistään,
Yks orpopoika onnestaan.
Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan
ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa
seuraavilla kiitossanoilla:
Nöyrimmän sanon kiitoksen,
Kaikillen niillen yhteisen,
Jotka minun ovat korjanneet,
Ja tänne asti auttaneet.
Suuri on ollut vaivanne,
Suurempi olkoon palkkanne,
Jota ei maassa makseta,
Vaan taivahass' on tarjona.
Ja jos nyt oikein tuntisin,
Hyvyyttä Herran muistaisin,
En vaiti olla saattaisi,
Vaan kiitosuhrin antaisin.
Että niin olen autettu,
Ja vahingolta varjeltu,
Kuin Mooses kaisla-arkussa,
Ja Joonas kalan vatsassa.
Ne Herran suuret ihmetyöt
Muistuttaa mullen päivät yöt,
Että aika oisi palata,
Ja synnin tieltä lakata.
Maailman turhuus hyljätä,
Ja kaikki ylön katsoa,
Toivoa toista tulevaa,
Etsiä uutta elämää.
Että sitten taivaan kuorissa
Saisi voiton virttä veisata;
Siellä vanhat vaivat palkitaan,
Ja kaikki uudeksi muutetaan.
Siellä ompi oikia isänmaa,
Ja kaikki kallis tavara;
Siellä lesket levon löytävät,
Orvot osaansa nousevat.
Siellä taakse taukoo puutokset,
Murheet ja ajan muutokset;
Ei isä jätä seurastaan,
Eik' äiti heitä helmastaan.
Siellä köyhät saavat rikkauden,
Ja sairaat kaikki terveyden;
Siellä ompi ilo yltäinen,
Ja riemu alinomainen.
Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä
loppuvärsyllä;
Lyhyt on tämä kirjoitus,
Yksinkertainen yritys,
Vaan kukas tarkoin tietänee
Ja toisen tuumat tutkinee.
Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä
Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se
näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä
muutenkaan oikiaan lauluintoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä
olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään
ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen
kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista
elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista
kirjaa, eitä ainoastaan lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa
säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena,
ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kuin yhtä äitinsä kieltä, yli
monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut
ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.
Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja
pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi
Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä
niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun
vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä
malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä
sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea
senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi
että itse kirjoitti ne paperille, joka esti heti synnyttyänsä
katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja
leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita
mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän ennemmin
jääpi monestakin jälelle. Jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä
_Juhana Ihalainen_ siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta
tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikk'eivät ole sinne päinkään
ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset
runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin saksalaiset
Schilleriä ja Götheä.
Nimitimmä Korhosen runoista muutamia Karjalaankin levenneen. Semmoisia
ovat erittäinkin runot Talonpojille, Viinasta, Tyttärille,
Mustalaisista, Ketunpoikain elättämisestä, Väinämöisen veljenpojasta
y.m. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat,
panemme tähän yhden tämmöisen runon "Piipunperästä" sekä sillä tavalla,
kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla Venäjän
Karjalasta.
Rautalammilta:
Käännä päätä, katso päälle,
Ota vaari vanha muori,
Kuinka kummalta näkyypi
Tämänaikaiset asiat;
Kaikki pojat kasvavatkin
Piipunpohjalla pilaavat
Suunsa seuvun semmoiseksi,
Jos on paksu huulipanta,
Niin on posketkin porossa,
Kasvo puolipullollansa.
Eivät yr'tä yösialta,
Univuoteilta värähä,
Eikä pirtistä pihalle,
Vielä virkahan vähemmän,
Ulkotyöhön ollenkana;
Ennen karstat kaivetahan,
Ihvetkin imeksitähän.
Kyll' on sitte päivän päällä
Parta paksuna porosta,
Ihvestä ihon sininen,
Hihat hiessä, helmat noessa,
Rintapielet riivanteissa.
Vaimot ne valittelevat
Pilattavan paiat kaikki
Kesken päivän pestäväksi;
Muorit mukamat sanovat,
Että pyyhkeiksi pitäisi
Vanha vaippa laitettaman,
Että aikaa enemmän
Pesemätä päästäisihin.
Sepillen on selvä neuvo,
Valurille vanha käsky,
Kunnon neuloja kumota,
Jolla vilja väännetähän;
Ilkeä on imeisten luona
Puista puikkoa piteä,
Kuletella kukkaroissa.
Miehet muutamat sanovat
Pilattavan piiput kaikki,
Pohjat puhki pisteltävän,
Karetsia kaivettaissa;
Toiset ne toki puhuvat,
Ett' on oppi oivallinen,
Ja juuri komia konsti,
Maahan muuttunut tavaksi.
Muinoin toivat Mustalaiset,
Kusta lieneepi kotoisin:
On tuosta tupakin jatko,
Jopa työlle joutuisampi.
Venäjän Karjalasta:
Kuule ensin, katso siitä,
Kuinka kummalta näkyvi
Tämänaikainen elämä:
Miehet muutkin jos minäkin
Piipun pohjilla pilaavat
Suunsa seuvun semmoiseksi,
Jott' on leukansa liassa,
Parta paksussa porossa,
Ihmestä iho sininen,
Tupakasta turmeltuna.
Muinen söivät Mustilaiset
Piipun pohjia poloiset,
Konnat suuhunsa kosivat,
Karetsia saamitsivat,
Siitä ottivat opiksi,
Suomen miehet mielityöksi,
Jotta jo nykyinen kansa,
Kaikki katsovat musikat,
Nuoret miehet naimattomat,
Pojat puoliparrattomat,
Huuliansa huuhtelevat,
Paian hiemalla hosuvat.
Ei lemmot leposialle,
Vuotehellenkaan väräy,
Kun ei poskessa poroa,
Suussa tuhkia tupakan.
Ilmanko akat sanovat,
Muorit muutamat puhuvat,
Pilattavan parrat kaikki,
Suun menevän surkiaksi.
Puikko on puolta kyynäreä,
Kyllä kypärän pituinen,
Tehtynä teräväpäinen,
Jolla kaivavat karetsan,
Piipun pohjan poskehensa.
Ei purukset suusta puutu,
Tukut karmilta katoa,
Ikipallit ikkunalta.
Miehet muutamat puhuvi
Piiput pantavan pilalle,
Pohjat puhki pistettävän
Karetsia kaivettaissa.
En nyt tuota tarkoin tunne,
Josta on tupakka tuotu:
Sen mä tuntenen toeksi,
Ett' on turmellut tupakka,
Pilannunna kansan kaiken,
Maahan muuttunut tavaksi.
Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei
kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää,
vaikka nämät kaksi toisistaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa,
etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä
kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita
kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän
toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki liene'kään moitetta
pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja
muuksi parannukseksi käytetty.
Usiampia Paavo Korhosen runoista on ollut ennenkin painettuna: kirjassa
Väinämöiset (runo "Muistojuhlasta", erehdyksestä _Ryynäsen_ nimellä);
Mehiläisessä 1836 Toukokuulta, Lokakuulta, 1837 Marraskuulta;
Sanansaattajassa Viipurista 1835 N:ot 7 ja 21, 1836 N:o 19; Kanteleessa
3 osa, s. 41 ja 52, 4 osa, s. 35; Oulun Viikkosanomissa 1830 N:o 17,
1831 N:ot 22 ja 48, 1832 N:o 25; Lemminkäisessä 1 osa, s. 11;
Topeliuksen runokokouksessa: Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös
nykyisempiä lauluja 4 osa, s. 23, 5 osa, s. 55; Turun Viikkosanomissa
1820 N:o 23, 1821 N:o 2, ja Helsingfors Morgonblad'ssa 1835 N:ot 32,
33. Lauluista on pari ("Häälaulu" ja "Onnentoivotus nuorelle vaimolle")
painettu arkkiviisuina, alkupuoli Kokin moitelaulusta Maamiehen
Ystävässä 1844 N:o 16 ja "Laulu, olut ja viina" Kantelettaren
alkulauseessa. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin eri
kokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin
virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta
ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin
ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin
Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri murteisiin
Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä
syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten
murretten välillä. Armottomasti pitäisi jokainen murre itseänsä
muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä
kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista
murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli,
on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla
paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä
lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja
Norjan kieli elävät köyhimpinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät
pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi
kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä
vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi
vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut
miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin
kahdeksi, _Tarton_ ja _Tallinnan_ kieleksi. Kumpikin kulki omaa
tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selkeyttä,
varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt
Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä
etsiä.
Kajaanissa uudenvuoden päivänä 1848.