Tuskin voisi tämän nyt ilmestyvän suomalaisten kansanrunoiliaimme
runovalikoiman puolustukseksi, jos puolustusta tarvittaisiinkaan,
esiintuoda parempia syitä, kuin ne, joilla _Elias Lönnrot_
toimittamassaan Mehiläisessä (1840, Helmikuun numerossa) puolustaa,
että on siihen nykyisemmänkin ajan runoja painattanut. Seuratkoon
sentähden tässä pari otetta Lönnrotin puheena olevasta kirjoituksesta.
Lönnrot sanoo:
"Usiammastakin syystä olemma aina mieluisesti präntättäneet
talonpoikaisten laitoksia niin runossa, kun muissakin kirjotuksissa.
_Ensistäkin kielen vuoksi_. Aivan surkiata on katsella, kuinka Suomen
kieli monessa herrasmiesten tekemässä kirjotuksessa on pilattu,
erittäinki ensi aikoina. Ruotsin kielen sanajärjestys on aikaa voittain
niin tavalliseksi suomalaisissa kirjoissa tullut, että monikin lukia
jo katsoo kankiaksi kaiken kirjotuksen, joka sitä ei seuraa. Emmekä
huolisi valittaa, jos ne sen tekisivät, joiden silmät ja korvat ovat
tottuneet ruotsalaiseen kirjotukseen, vaan se vasta on pahempi ja
ainaki huolettava asia, kun sama ruotsalaisuus paikka paikoin jo on
tullut umpisuomalaisillenki niin tutuksi ja rakkaaksi, ett'eivät muusta
tiedä, eivätkä huoli. Tiedämmä kyllä kaikilla taivaan kannen alla
olevan ikänsä, aikansa ja muutteensa, eikä mitään muuttumatonta
löytyvän, ei kieltä, mieltä, eikä muuta ainetta, näkyväistä tahi
ajateltua. Mutta se on myös tietty ja kaikille tuttu asia, että
esimerkiksi puu itsevapaudessansa kasvaa luonnostansa suoraksi, vaan
kun tulee tuuli idästä, toinen lännestä ja pieksää sen muiden lähellä
olevien suurempien puiden väliin, niin viimein oksista tahi latvasta
puuttuu niihin ja kasvaa niitä myöten vääräksi, ell'ei aikanaan
vapauteta ja oikaista. -- -- Sentähden olemma meki -- aina halullisesti
pyytäneet tutuksi tehdä runoja ja muita kirjotuksia semmoisilta
miehiltä, joita joku vieras kieli ei taida hämmentää, ruotsalaisuus ei
seottaa".
"Toiseksi _osotaksen niissä Suomen kansan mieli, tavat ja elämä
paremmin_, kun herrasmiesten laittamissa runoissa ja kirjotuksissa.
Meidän herrasväki mielessänsä, tavoissansa ja elämässänsä ei ole
enemmin Suomen kun mihin muuhun kansaan verrattavia. He ovat eronneet
kansasta, jos ei juuri siksikään, että taitaisiin Ruotsalaisiksi,
Venäläisiksi tahi Saksalaisiksi lukea. Moni heistä tuskin tuntisikaan
kalaa elävässä muodossaan, vielä vähemmin kuinka sitä pyydetään,
minkälaisia aura, viikate ja harava, millä tavalla pellot ja metsät
saadaan eloa kasvamaan, kasvaako nauris maassa vai puussa j.n.e. He
ovat kuitenki paljo oppineempia, kun talonpoikainen kansa, mutta kun
heidän oppinsa ja taitonsa ovat ulkopuolella talonpojan oppia ja
taitoja, niin tulevat he ulkopuolin tuntemaanki, mitä suurimmalla
osalla Suomen kansasta oikein on omituista. Ja kun joskus
kirjoituksissaan kuvaelevat, niin eivät saa oikiata kuvaa
Suomen elämän muodosta, vaan välistä kaunistavat sen liiaksi,
toisinaan rumentavat ylimääräisesti eli hairailevat muulla
tavalla. -- -- Toisin on sen laita, joka, itse yhteisen elämän lapsi,
siitä ei ole kanneltaan vierasten oppien tielle hairaunut. Kaikissa
puheissa ja kirjoituksissaan ilmoittaa hän kansan mielen, tavat ja muun
elämän muodon paremmin, kun minkä oppineet kauniimmillaki kuvauksillaan
voivat. Hän ei osota ainoastaan kuorta munasta, vaan sekä syämmen, että
kuoren; ei ainoastaan ulkonaista näköä huoneesta, vaan sisäolennonki."
"Vielä muitaki syitä löytyisi, joiden tähden arvossa pidämmä
umpisuomalaisten kirjotuksia. Usein ansaitsevat itse aineensa puolesta
tutuksi tulla ja ikäskun näytteeksi ulkolaisille, Suomen yhteisen
kansan nykyisestä kirjallisesta taidosta. Ei monta vuotta sitte
präntätyssä saksalaisessa hyvin oppineen miehen tekemässä kirjassa
luetaan Suomalaiset vieläki pakanain sekaan. Ei siis taida haitata,
että tulisivat vähä paremmin meidän maan ja kansan tuntemaan. --"
Näitten Lönnrotin mainitsemain syitten lisäksi tahdon ainoastaan vielä
huomauttaa yhdestä. Kun Lönnrot v. 1840 kirjoitti ylläolevat sanansa,
oli vielä suuri, ehkä suurin, osa myöhempien runoseppiemme runoista
hänelle tuntematoin. Hän ei sentähden erikseen puhu mitään heidän
runojensa runollisesta arvosta, vaan kuitenkin voipi nyt sanoa
sepitelmiensä joukosta löydettävän semmoisiakin, joita ei kenenkään
taiderunoiliankaan tarvitsis hävetä tunnustaa tekemiksensä. Nuo runot
osoittavat että jos kohta vanha runon mahti nyt oli muuttunut,
kääntynyt uusille urille, laannut laulamasta vanhan ajan sankareista,
se ei kuitenkaan ollut tykkänään sammunut. Vielä oli runon into
jäljellä, niinkuin Makkonen sanoo:
"monen poikasen povessa,
monen vaimon vartalossa",
siten todistaen Suomen kansan synnynnäistä runolahjaa. Myöhemmät,
nimeltä tunnetut runoseppämme edustavat kansamme kirjallisessa
kehityksessä eri sukupolvea, jolle ehk'ei ole tähän asti tarpeellista
arvoa suotu. He eivät enää laulaneet tietämättöminä itsestänsä kansan
seassa, he valitsivat ja muodostivat itse ainettansa kukin oman
luonteensa mukaan, vaan he lauloivat vielä vanhalla tavalla -- heidän
jälkeensä, meidän päivinämme, on kansan seasta samoin noussut
itsetietoinen kirjailiapolvi, joka kunnialla todistaa kansamme
syvissäkin riveissä vielä olevaa runollista tuotantovoimaa, vaan se ei
enää tunne vanhaa runoa, se kuvailee, kertoilee kansamme elämää
suorasanaisessa muodossa. Sentähden myöskin puhtaasti kirjallisesta,
runollisesta syystä on kokoelma suomalaisten runoseppien runoista
ansainnut tulla suuremmalle yleisölle tutuksi.
Kun ryhdyin julkisuuteen toimittamaan tätä valikoimaa kansamme
runoniekkain runoista, huomasin pian että ne kokoelmat, jotka
semmoisista on olemassa, varsinkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
hallussa, niin epätäydellisinä kuin muutamissa suhteissa ovatkin,
kuitenkin riittäisivät aineiksi paljoa laajemmallekin kokoelmalle, kuin
miksikä tämä oli aiottu. Täytyi kokoelmasta jättää pois semmoisetkin
runot, jotka olisivat painettaviksi kelvanneet. Makkosen runot,
esimerkiksi, ovat kaikki semmoisia, että tavallisesti paljoa
huonompiinkin kirjallisiin tuotteihin painomustetta tuhlataan,
kuitenkaan en usko että nyt saatavissa olevista runoista mikään
erittäin merkittävä on jäänyt kokoelmasta pois. Erikseen tahdon vain
huomauttaa siitä ett'ei tähän kokoelmaan otettujen runoseppien
luetteloa saa pitää täydellisenä. On vielä löytynyt monta runojen
sepittäjää, joita epäilemättä aikoinaan kotipaikoillansa on pidetty
suuressa maineessa ja jotka ovat sepittäneet enemmän tai vähemmän
virheettömiä runoja, vaan joiden teelmiä en ole katsonut olevan syytä
tähän valikoimaan ottaa, koska ne eivät erittäin kohoa muusta joukosta
näkyviin. Lienee kuitenkin syytä tässä nimeltään mainita muutamat
heistä: Makkosen riitaveli _Hanno Kokki_ Kerimäellä, _Iisakki
Pietikäinen_ (ei Pieksiäinen) Pielavedeltä, _Benjamin Seppänen_
Kiannalla, Kiannan lukkari _Eerikki Vifi_, joiden kaikkien neljän
runoja on Lönnrotin Mehiläisessä; _Mikko Tervo_ Kiihtelysvaarassa;
_Tahvo Taskinen_ Rantasalmella on sepittänyt paljon runoja; _Juhani
Pesonen_ Heinävedellä; _Lassi Mähönen_ Tohmajärvellä Värtsilässä,
etupäässä laulujen tekiä; vielä elossa oleva _Risto Pesonen_
Ilomantsissa y.m.
Luonnollista on ollut että mieluummin kokoelmaan on otettu semmoiset
runot, jotka jo aineensakin puolesta voivat ansaita suuremmankin
yleisön huomiota, ulkopuolella runosepän kotipitäjää. Semmoiset
lukuisat runoryhmät, kuin kiitos- tai moiterunot yksityisistä
henkilöistä, runot kirkkojen rakennuksista ja vihkimyksistä, ovat siis
verrattain köyhästi edustettuina. Kuitenkin olen koettanut kustakin
laista esiintuoda esimerkin: ylistysrunoista luetaan tässä Korhosen
kaunis, miehekäs runo "Torppari palmulle"; moiterunoista, joita usein
törkeytensäkin tähden on mahdotonta painattaa, Makkosen mainio runo
"Hanno suutarista" ja Heikki Väänäsen "Kellon kylän Mariasta" ja
Korhosen pilkkalaulu "Nimismies Kokista"; kirkkorakennus-runoista on
esimerkki Makkosen runo "Kerimäen kirkosta." Sitä vastoin tavataan
samasta aineesta joskus montakin runoa tähän kokoelmaan valittuna, niin
esim. "Suomen kielestä" (Korhonen, Tuominen, Makkonen, Puhakka,
Räikkönen) ja "Viinasta" (Korhonen, Tuoriniemi, Makkonen, Hirvonen,
Räikkönen). Mutta tätä ei pidettäne vikana, koska tietysti on erittäin
hauskaa kuulla kansan syvien rivien mielipiteitä niistä yleisistä
asioista, jotka syvimmin ovat senkin oloihin vaikuttaneet, ja koska
useat niistä runoista ovat kansanrunoiliain parhaimpia. Jumalan
hyvyydestä, luonnon kauneudesta, isänmaan edistyksestä, tapojen
muutoksista nuo luonnonlaulajat runoilevat, kaikesta mitä vain ovat
kokeneet omain elämänolojensa piirissä. Vaan minä viittaan itse
runoihin, mistä parhaimmin voi nähdä mitkä sävelet, iloiset ja
suruiset, meidän maan runoseppien runoissa kajahtelevat.
Silmään pistävä seikka on että kaikki myöhemmät runoniekat ovat
Itä-Suomesta kotoisin -- todistus siitä kuinka paljoa aikaisemmin
vanhan runon muistokin on hävinnyt Länsi-Suomesta. Pohjois-Pohjanmaalla
tavataan vielä tämän vuosisadan alussa pari runolaulun edustajaa,
niinkuin Heikki Väänänen, Tuoruriemi, Seppänen, mutta niihin näyttääkin
runotaito siellä sammuneen. Muut runoniekat ovat Karjalasta tai Savosta
kotoisin (Rautalampi kuitenkin silloin Savoon luettuna, johon se
kuuluukin asutuksensa puolesta) ja kaikkein enimmiten jälkimäisestä
maakunnasta. Myöhempää kansanrunoa voipikin syyllä pitää etenkin
savolaisena ilmiönä, ja niin itse runoseppienkin nähdään mielellään
mainitsevan itsensä Savolaisiksi. Sentähden tavataan "Savo" myöhemmässä
kansanrunossa usein kertoma-vastineena "Suomelle", samalla lailla kuin
vanhassa runossa "Karjala":
"suvaitseeko Suomen kansa,
salliiko Savon isännät" (Korhonen) --
"työstä on Suomessa surua,
leivänsaaliista Savossa" (Kymäläinen) --
"kuhun saapi Suomalaiset,
sattuvi Savon sapeli" (Puhakka), y.m.
Niille arvoisille papistomme jäsenille, jotka suurella auliudella ovat
vastanneet kysymyksiini ja antaneet runoniekkain elämästä tietoja, ynnä
muille minua auttaneille pyydän ainoastaan täten saada lausua sulimmat
kiitokseni. Professori J. R. Aspelinille, jolta olen käytettäväksi
saanut Räikkösen muistoonpanot omasta elämästänsä sekä runokokoelman,
olen erittäinkin suuressa kiitollisuuden velassa. Elämäkerrallisista
tiedoista, niin summittaisia kuin yleensä tässä kirjassa ovatkin,
toivon kuitenkin hyötyä olevan.
Lopuksi rohkenen toivoa, että tämä kokoelma virittäisi yleisön
harrastusta enemmän, kuin tähän asti, tuntemaan uudempia runoseppiämme,
ja että ne kansalaiset, jotka oppivat tuntemaan mielestänsä huomattavia
ennen tuntemattomia heidän runojansa tai tietoja heistä, lähettäisivät
ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, sen arkistossa talletettaviksi
tulevaisuutta varten.
Helsingissä 18 p. marrask. 1889.
Kustavi Grotenfelt.