Ballaadi Johanssoneista.
Oli korppi, korkea iältään,
joka puolukkamäellä eli.
Tavall' lintujen istui se männyssään
ja niskaansa ojenteli
ja käheästi viisauttaan
huus metsälle, maailmalle.
Oli saanut ruutia maistaessaan
se haulin siipensä alle.
Tuli, hunnussa vihma kuutamon,
Hämy-neitsyt tähtien myötä —
makas päissään metsämies Johansson,
sepät aivoissa tekivät työtä.
Ja korppi se mietti: »Oi Johansson,
pian pois sinun suvesi joutaa.
Miks kaukaa, miss' olet tuntematon,
et naista voi itselles noutaa?»
Punass' illan nainenpa kuitenkin
tuli metsästä tanssivan jalan:
lasi lensi pirstoiksi Johanssonin,
ja hän vannoi alttihin valan.
Näki korppi: nyt vuosi Johanssonin
miten suloiseksi saikaan.
Lumi särki sen haavaa, kun vihdoinkin
oli tultu täytehen aikaan.
Yön jouluisen tuikkiessa, kun
jänis metsän laitaan loikki,
valon kynttilä loi mökin ruutuhun
ja hiljaisen pihan poikki.
Ja korppi se istui männyssään,
kuin veistos liikkumaton,
ja mietti syvästi ihmeissään:
»Mikä Johanssoneilla nyt on?»
Sinä selvisit luodeista, langoistakin,
— miks nyt olet neuvoton?
Tänä yönä laps syntyy Johanssonin,
ja kuin sinä selvä hän on.
Moni nähnyt on tuikkiva jouluyö
hänet päissään, ja kimmeltänyt
hänen ruutuunsa turhaan on tähtien vyö.
Hänen poikansa näkee se nyt.
Punasilmäinen, Johansson, poikas on,
ja se nurkasta pilkistää.
Se iloa on, kun Johansson
ei perillisettä jää.
Mut nainen, mi saapui sun tupahas
läpi metsän helisevän —
niin ääneti, kuin sinä juopuessas,
nyt oljilla nukkuu hän.
Pyhä, kuin sävel urkujen, kuolema on,
se suuremman levon kuin humala suo —
kuin valkehin koivu, oi Johansson,
hän lepää, ken tanssien sai tupas luo.
— Ja hehkussa aamun heräävän
nyt korppivanhus nähdä voi:
lepäs kuolleena pullojen keskellä hän,
joka Johanssonille sanansa soi.
Ja Johansson katsoi vainajaan,
oli nääntyneen näköinen raukka.
Ja korppi mietti: »Nyt muistaa saan,
miten kyyhkyn surmasi haukka.»
Ja Johansson katsoi lastaankin,
ja korppi mietti sen nähden:
»Nyt muistan, miten huuhkajankin
peri kuolema poikasten tähden.»
Asuu puolukkamäellä korppi, kai
parisataa jo vuosiltansa.
Se joskus siipeensä haulin sai,
vähän jäykkä on niskastansa.
Kivunhuudolla ihmisten tulevan
ja menevän nähnyt se on.
Tavall' lintujen kaulaa se ojentaa.
Viel' ehkä se männystä nähdä saa,
miten vierellä vaimonsa, vainajan,
on päissään Johansson.
(Suom. Lauri Viljanen)