Iltapäivä.
Tuli räiskyy, on ulkona sadesää,
sumu lyhtyjä verhoo, tuulee.
Hänen vaimonsa vaatteita silittää,
mies keittiöstä sen kuulee.
Ovi lasten huoneen on raollaan —
miten siellä nyt temmelletään!
Kaikki he käyttävät keuhkojaan,
ei puutu heistä ketään.
Mut ilta kuluu jo loppuhun,
ja hiillosta hämmennetään.
Pian on lyhyt hetki se poissa, kun
ei puutu ketään.
(Suom. Elina Vaara)
Onnen hetki.
Käsivarteni lastako tuudittaa,
ja sen silmissä kuvani on?
Ja ulapat välkkyy, ja lämmin on maa
ja taivas hattaraton!
Mitä aikoja on, mitä vuosia nää,
ken oon, mikä nimeni mun?
Sa naurava käärö, sa vaalea pää,
miten sain ma syliini sun?
Ma elän, ma elän! Ah, ennemmin
ma miss' olen ollutkaan?
Kai varroin ma vuosia miljoonin
tätä hetkeä ainoastaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Isä ja poika.
Järvessä värähtelee
pilvijuovainen kuu.
Sirkkojen sirinä niityn
heinässä vaientuu.
Hämärän tuhka lankee
yli päivän poltetun.
Ma kuljen kivistä rantaa
ja pieni poikani mun.
Hän puhuu, viittoo ja väliin
kivihin liukahtaa.
Ma puristan kättänsä pientä
ja hienoa, ruskeaa.
Hänen raikas ihmettelynsä
ei kysyen uupua vois.
Ma hajamielisnä vastaan,
ja ajatus kiitää pois.
Miten kauan saankaan pitää
sun pientä nyrkkiäs näin,
ja suojata sinua, tiesi
jos kulkee kunneka päin?
On ihme, kuinka kauan
noin armaana mulle näyt.
Sa kasvat ja kauemmas luotain
sa päivä päivältä käyt.
Pojankainona kätkeyt — uhma
sun tahtoas karkaisee.
Sun sielusi salassa itää,
ja katseemme erkanee.
Hämärät, polttavat tunteet
sa hiljaisuutehen viet.
Mun täytyy sivulla seistä,
on meillä eri tiet.
Sinä haaveeni tietäisitpä
yli vuotees, poikani mun!
Olen kätkenyt kirjoituspöytään
ens töppöses valkeat sun.
Pian keskeen maailman kengin
käyt suurin, painavin.
Ne omaa tietään polkee —
ja isää, äitiäkin.
Se kestää ja kärsiä täytyy,
jos kuinka raskasta ois.
Miten lujasti puristankin,
kätes pieni on liukuva pois.
Pois luotani kuitenkin kuljet,
ken kasvua estäiskään?
— Nyt, poikani, kiiruhdamme,
jo kotiin ehditään!
(Suom. Lauri Viljanen)
Arki-ilta.
Taas arki-iltaan ihmisten
soi melu, haukku koirien,
ja kotiin mustain joukkoin tie
nyt päivän taiston jälkeen vie.
Soi raitioiden signaalit
ja säihkyy valoreklaamit.
Ja kaarilamppuin tuikkeeseen
käy pahe maalikasvoineen.
On taasen ilta arkinen,
ja kimeät on äänet sen.
Miks ahdistusta tunnenkaan?
Ma katson ihmisiä maan:
sameina syntyy, kuolee nuo
ja kurjain kaivoin pyrkii luo,
vaikk' yllä kuonan, rihkaman
nään linnunradan loistavan.
Oi ihmiskunta, iloton
ties loan, melun halki on.
Vaikk' kattos yllä näetkin
sa aurinkoja miljoonin,
vuossatais-syvä paiste tuo
ei sieluus puhtautta luo.
Oi, kuule laulu korkeuden!
Maan pääll' on ilta arkinen.
(Suom. Lauri Viljanen)