Dolores di Colibrados.
Häntä nähnyt en Andalusian mailla,
kun kasvoilla, tumman kevähän lailla,
hymys nuoruus kuin valta kaliifien.
Hänet näin vasta, kun oli syyssade käynyt
ja Doloreelle talvi jo ennättänyt
lumijuovia hiuksille sirottaen.
Mut tulesta ennen niin lumoavasta
viel' ollut ei laannut leimahtamasta
säen viimeinen, katkera katseeseen.
Oli kelmeäll' otsalla ylpeys yllään
kuin muistona auringon, säteilyllään
hänen linnansa huippua valaisseen.
Lie äänet kutsuvat kaukaa soineet;
oli ylitse vesien, maiden ne voineet
hänet temmata kodista, juuriltaan.
Yli merien ehkä sai mies hänet viedä.
Minä luin nimen haudalta, muuta en tiedä,
oli vieras hän luonamme kulkiessaan.
Hän vieras ei tuntenut outoja meitä,
kävi unhossa hän ylenkatsotun teitä,
oli ahdasta kolkassa pohjolan.
Tavan kaavaan hän tuskin tahtonsa sulki,
viha kiehuva kun jo puristi julki
hänen pilkkansa ylpeän, katkeran.
Rikas oltuaan onnen lahjoista ennen
oli tuhlannut kaikki hän vuosien mennen
ja kantaa, nääntyen häpeään,
sai kurjia ryysyjä vanhuudessaan,
mut kuiskutus soi hänen kulkiessaan:
»Kas, aatelinen käy ryysyissään!»
Huvi rahvaan on ilkkua aatelisverta,
sitä saada herjata, nauraa kerta
Ja painaa ylhäinen lokahan maan.
Ja he pistivät neuloilla häntä sen tähden
ja nauroivat raa'asti, liekkejä nähden
hänen tummassa maurilaiskatseessaan.
Ja naapurit lausui: »Dolores on houkko,
hän on toisenlainen kuin meidän joukko,
hänen järkensä on kovin hämmentynyt»
Ei puuttunut pohjaa puheelta tältä,
sillä viimein sielu sumeni hältä.
Peri hullujenhuone Doloreen nyt.
Koki sentään hän lopulta kirkastumisen.
Näin särkyvän katsehen haaveellisen,
ja hymyillen tuskassa kuoleman ois
hän tahtonut käteensä käteni saada.
Ja kuiskaten hiljaa: »Se pierda Granada,
ay de mi Alhania», hän sammui pois.
Minä näin: oli kärsimys piirteitä syönyt,
ja mietin: »Sota on linnan lyönyt,
jalo viinitarha nyt autio on;
kävi tuhoten, polttaen, synkentäen
yli Granadan kuolema — kuitenkin näen
minä kauniin ja ylpeään raunion»
Ei Cordovan moskeijakatedraali,
vaan laakson kirkko hautahan vaali
hänet keskellä pohjolan metsien.
Vahakynttilät, suitsutus tuoksuneet eivät,
vain muutamat miehet arkkua veivät
väen halki huoleti tungeksien.
Andalusian aamu ei liekehdi sinne,
ei suhise myrtti, ei sypressi, minne
Dolores on laskettu uinumahan.
Läpi usvien riutuva aurinko hohtaa,
ja sen sätehet viluisen koivun kohtaa
Doloreen haudalle kumartuvan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Nyt katsokaat uneksijaa.
Nyt katsokaat uneksijaa,
päin painuvin tuolla hän vaeltaa.
Polut oudot hän etsii, ei teitämme pole,
ei kaltaisemme hän ole.
Näin unensa julkeat valehtelevat:
kuu, aurinko, tähdet häntä kumartelevat.
On isämme rakkahin poika tää,
hänet maahan iskekää!
(Suom. Elina Vaara)