ERIK JOHAN STAGNELIUS (1793—1823)

Kuin minä kenkään hehkunut ei.

(Katkelma.)

Kuin minä kenkään hehkunut ei, siit' asti kun valtas

ihminen kukkivan maan, liekistä rakkauden.

Mut vain yhdelle en syki neidolle tenhoavalle,

kahleisiin mua vain yksi ei oo takonut.

On kovemp' onneni, veljet! Kaikkia heitä mä lemmin

kaikki he kahleisiin häilyvän sieluni saa.

Ah, povi keinuva tuo jok'ainoa pyytehet rintaan,

katse jok'ainoa myös saa veret leimuamaan.

(Suom. Lauri Viljanen)

Endymion.

Uinuu loisteessa kuun niin kaunihisti

paimen suljetuin silmin, posket hehkuin.

Hiljaa kutrinsa leyhyy

tuulessa tuoksuvan yön.

Häntä Delia ääneti ja riutuin

katsoo korkeudesta kostein silmin.

Vaunut välkkyvät jättäin

hän alas laskeutuu.

Kirkkaammin hänen maahan tullessansa

laaksot, vuoret ja myrttimetsät loistaa.

Yksin valjakko halki

hopeisten pilvien käy.

Nukkuu rauhassa paimen, kutreillansa

neidon kyynelet tähtein lailla välkkyy.

Purppurahuulia polttaa

suudelma taivahinen.

Tyynny, huokaus tuulen puiden yllä!

Hiljaa, morsian ruususeppel, hiljaa

nähdä paimenen untaan

sahrami vuoteella suo!

Kuinka hirveä tyhjyys, kun hän herää,

onkaan ympäri liekehtivän sielun!

Luo maan lapsen Olympos

saa uness' ainoastaan.

(Suom. Lauri Viljanen)

Elegia Yölle.

Kantaen lamppua Kuun sinä saatossa tähtien saavut

jälleen, lempeä Yö, helmasta varjojen maan.

Hiljaisuus, lepo seuraavat sua, valmuja vihmoin.

Parvenne voittoinen tuo unet karkelevat.

Yöpyhä! Leimuvin tuntein heittäydyn sinun helmaas,

köyhän sa kalleus oot, orjien oot vapaus.

Peitä ma ihmisten katseilta, vaienna ihmisten äänet,

äidinhelmassas tuudita lastasi taas.

Ellet haavoja lääkitä voi, mit' on iskenyt päivä,

korvasi kuitenkin tuskani äänelle suot.

Josp' iäks jäisit, oi! Mut kaikkea nielevi aika.

Aallot vaihtele ei kaukana aavalla niin.

Koht' ohi valtasi on, taas säihkyy ruusuinen Eos,

riemuni ennen, se nyt huolta ja kauhua tuo.

Mut levon loppua vailla ma tunnen, yön, jota koskaan

aaveet häiritse ei, ei uni ainoakaan.

Mulle se suokaa, oi jumalat! Pian mulle se suokaa!

Ainoa pyyntöni mun teille se on, jumalat.

(Suom. Lauri Viljanen)

Huokausten salaisuus.

Huokaukset ovat alkutila,

jossa tuntee Luojan hengityksen.

Mikä aisteillesi ilon soikaan,

syömes sykkimään sai nopeammin

ja sun poskes kalvaat vihmoi riemun

lempeällä ruusuhohtehella?

Sano! Huokaus vain surumielen.

Lähtehestä hengen elämän se

virtas harhaan Ajan sokkeloissa.

Lakia kaks ohjaa elämäämme,

kaksi voimaa varjoo kaiken, joka

syntyy vaihtuvan kuun kehrän alla.

Kuule, ihminen! On valta pyytää

ensimmäinen. Pakko kieltäytyä

toinen. Erillänsä taivahassa,

yhtä on ne maissa, joita paha

vallitsee. Ja ikuisesti niiden

ykseys ja kaksinaisuus tulee

huokausten salaisuudess' ilmi.

Elon suruhuokaus ja kuolon

vavistuttaa sydäntämme täällä,

joka hengenveto julistaa sen

kutsumusta aistimaailmassa.

Näätkö merta? Kiitäen se tulee,

tahtoo kaihontäysin käsivarsin

taivahan hääsoihtuin alla painaa

povelleen maan liljaseppeleisen.

Nää, se tulee! Kaipuusta sen sydän

kuohuu, käsivarret kurkoittuvat.

Mutta turhaan. Alla kuun ei mikään

toive täyty. Kuun on täyteyskin

hetkellistä. Pettyneenä painuu

meri, ja sen ylväät aallot jälleen

väistyy huokauksin rannan luota.

Kuule tuulta! Suhisten se liitää

lehdon poppelien latvuksissa.

Huokauksin paisuvin se puhuu,

niinkuin ruumista se ikävöitsis

kihlatakseen kesän kukkarunsaan.

Mutta äänet himmenee jo. Lehväin

tuuliharpussa soi joutsenlaulu

yhä hiljemmin ja kuolee vihdoin.

Kevätkin on huokaus maan poven

tumman, joka taivahalta kysyy,

eikö kevät ikuinen jo puhkee.

Mit' on kiuru, aamusäteen armas,

satakieli, varjoin rakastettu?

Eri muotoja vain huokausten.

Ihminen! jos viisautta elon

halaat, kuule mua! Kahteen lakiin

liittyy elämä. On kyky pyytää

ensimmäinen. Pakko kieltäytyä

toinen. Vapaudeks aateloi sa

pakko, niin saat pyhän sovituksen

ja niin yli tomun kiertotähtein

porteista käyt kunnian sa sisään.

(Suom. Lauri Viljanen)

Narcissus.

Narcissus mykän lähteen yli taipuu,

ja vettä aallon kirkkaan janoo suu.

Mut omat kasvot sieltä heijastuu,

ja häneen syttyy oudon syvä kaipuu.

Hän huokauksin lähteen viereen vaipuu,

ja silmät kyynelistä sumentuu.

Ja elon riemujen ja kukkain kuu

se pian hältä jäljettömiin haipuu.

Pois suruaan ei tyttö suudellut,

ei kohdannut hän ystävien pöytää,

eik' kutreillansa maine kukkinut.

Voi, sielussaan ken jumaluuden löytää

ja pyhintä ken pyytää elämän,

maan ruusut kaikki kadottaapi hän!

(Suom. Lauri Viljanen)

Kevätsade · 第 11 / 45 题