Kuin minä kenkään hehkunut ei.
(Katkelma.)
Kuin minä kenkään hehkunut ei, siit' asti kun valtas
ihminen kukkivan maan, liekistä rakkauden.
Mut vain yhdelle en syki neidolle tenhoavalle,
kahleisiin mua vain yksi ei oo takonut.
On kovemp' onneni, veljet! Kaikkia heitä mä lemmin
kaikki he kahleisiin häilyvän sieluni saa.
Ah, povi keinuva tuo jok'ainoa pyytehet rintaan,
katse jok'ainoa myös saa veret leimuamaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Endymion.
Uinuu loisteessa kuun niin kaunihisti
paimen suljetuin silmin, posket hehkuin.
Hiljaa kutrinsa leyhyy
tuulessa tuoksuvan yön.
Häntä Delia ääneti ja riutuin
katsoo korkeudesta kostein silmin.
Vaunut välkkyvät jättäin
hän alas laskeutuu.
Kirkkaammin hänen maahan tullessansa
laaksot, vuoret ja myrttimetsät loistaa.
Yksin valjakko halki
hopeisten pilvien käy.
Nukkuu rauhassa paimen, kutreillansa
neidon kyynelet tähtein lailla välkkyy.
Purppurahuulia polttaa
suudelma taivahinen.
Tyynny, huokaus tuulen puiden yllä!
Hiljaa, morsian ruususeppel, hiljaa
nähdä paimenen untaan
sahrami vuoteella suo!
Kuinka hirveä tyhjyys, kun hän herää,
onkaan ympäri liekehtivän sielun!
Luo maan lapsen Olympos
saa uness' ainoastaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Elegia Yölle.
Kantaen lamppua Kuun sinä saatossa tähtien saavut
jälleen, lempeä Yö, helmasta varjojen maan.
Hiljaisuus, lepo seuraavat sua, valmuja vihmoin.
Parvenne voittoinen tuo unet karkelevat.
Yöpyhä! Leimuvin tuntein heittäydyn sinun helmaas,
köyhän sa kalleus oot, orjien oot vapaus.
Peitä ma ihmisten katseilta, vaienna ihmisten äänet,
äidinhelmassas tuudita lastasi taas.
Ellet haavoja lääkitä voi, mit' on iskenyt päivä,
korvasi kuitenkin tuskani äänelle suot.
Josp' iäks jäisit, oi! Mut kaikkea nielevi aika.
Aallot vaihtele ei kaukana aavalla niin.
Koht' ohi valtasi on, taas säihkyy ruusuinen Eos,
riemuni ennen, se nyt huolta ja kauhua tuo.
Mut levon loppua vailla ma tunnen, yön, jota koskaan
aaveet häiritse ei, ei uni ainoakaan.
Mulle se suokaa, oi jumalat! Pian mulle se suokaa!
Ainoa pyyntöni mun teille se on, jumalat.
(Suom. Lauri Viljanen)
Huokausten salaisuus.
Huokaukset ovat alkutila,
jossa tuntee Luojan hengityksen.
Mikä aisteillesi ilon soikaan,
syömes sykkimään sai nopeammin
ja sun poskes kalvaat vihmoi riemun
lempeällä ruusuhohtehella?
Sano! Huokaus vain surumielen.
Lähtehestä hengen elämän se
virtas harhaan Ajan sokkeloissa.
Lakia kaks ohjaa elämäämme,
kaksi voimaa varjoo kaiken, joka
syntyy vaihtuvan kuun kehrän alla.
Kuule, ihminen! On valta pyytää
ensimmäinen. Pakko kieltäytyä
toinen. Erillänsä taivahassa,
yhtä on ne maissa, joita paha
vallitsee. Ja ikuisesti niiden
ykseys ja kaksinaisuus tulee
huokausten salaisuudess' ilmi.
Elon suruhuokaus ja kuolon
vavistuttaa sydäntämme täällä,
joka hengenveto julistaa sen
kutsumusta aistimaailmassa.
Näätkö merta? Kiitäen se tulee,
tahtoo kaihontäysin käsivarsin
taivahan hääsoihtuin alla painaa
povelleen maan liljaseppeleisen.
Nää, se tulee! Kaipuusta sen sydän
kuohuu, käsivarret kurkoittuvat.
Mutta turhaan. Alla kuun ei mikään
toive täyty. Kuun on täyteyskin
hetkellistä. Pettyneenä painuu
meri, ja sen ylväät aallot jälleen
väistyy huokauksin rannan luota.
Kuule tuulta! Suhisten se liitää
lehdon poppelien latvuksissa.
Huokauksin paisuvin se puhuu,
niinkuin ruumista se ikävöitsis
kihlatakseen kesän kukkarunsaan.
Mutta äänet himmenee jo. Lehväin
tuuliharpussa soi joutsenlaulu
yhä hiljemmin ja kuolee vihdoin.
Kevätkin on huokaus maan poven
tumman, joka taivahalta kysyy,
eikö kevät ikuinen jo puhkee.
Mit' on kiuru, aamusäteen armas,
satakieli, varjoin rakastettu?
Eri muotoja vain huokausten.
Ihminen! jos viisautta elon
halaat, kuule mua! Kahteen lakiin
liittyy elämä. On kyky pyytää
ensimmäinen. Pakko kieltäytyä
toinen. Vapaudeks aateloi sa
pakko, niin saat pyhän sovituksen
ja niin yli tomun kiertotähtein
porteista käyt kunnian sa sisään.
(Suom. Lauri Viljanen)
Narcissus.
Narcissus mykän lähteen yli taipuu,
ja vettä aallon kirkkaan janoo suu.
Mut omat kasvot sieltä heijastuu,
ja häneen syttyy oudon syvä kaipuu.
Hän huokauksin lähteen viereen vaipuu,
ja silmät kyynelistä sumentuu.
Ja elon riemujen ja kukkain kuu
se pian hältä jäljettömiin haipuu.
Pois suruaan ei tyttö suudellut,
ei kohdannut hän ystävien pöytää,
eik' kutreillansa maine kukkinut.
Voi, sielussaan ken jumaluuden löytää
ja pyhintä ken pyytää elämän,
maan ruusut kaikki kadottaapi hän!
(Suom. Lauri Viljanen)