Kuollut.
Kun kerran olen kuollut, armahin,
mut lauluni ja muisto kuitenkin
viel' elää hetken pohjan maiden yllä
nuo sanat ehkä usein kuulet kyllä:
»On runoilijass' avain runojen.
Sa tunsit hänet. Sano, millainen
hän oli; monet huhut kiertää maata,
joist' erottaa ei totta, väärää saata.»
Sa mietit: »Kuinka hänet tunsinkaan,
ma hänen avointa luin sieluaan!
Se itse vaivaan syöksyi levottomaan
ja hiipui vihdoin loimuhunsa omaan.
Niin oikuin, epäluuloin, haavein hän,
kuin lapsi herkkä, harhas elämän.
En nähnyt lapsuuttaan, mut yhtä hyvin
miest' tuska kulutti kuin riemu syvin.
Nyt iloisena niinkuin jumalat,
taas synkkänä kuin manan kulkijat,
niin ikuinen hän oli nuorukainen
ja sentään usein harmaapäisen lainen.
Tuo sydän jälkeen monen harhailun —
ne myönsi hän — sai satamaan luo mun.
Ma hänen rakkauttaan lämpimintä
en enää menettänyt, viimeisintä,
ja hän, mies mainehikas, parhaimmin
mun povellani viihtyi kuitenkin.
Kuink' usein vannoi ikivalan silloin
hän mulle, sitä rikkomatta milloin!
Mun lempein hälle riitti päällä maan,
Ja nimeni hän lausui kuollessaan.»
Niin ajattelet, vaikka vaiti jäätkin,
ja silloin kenties tämän lehden näätkin
sa kalliimmaksi kuin nyt arvoltaan.
Sa muistat, mitä hälle olitkaan,
tuo päivät menneet mielees liikutuksen —
jos rikoit häntä vastaan, katumuksen.
Kun seisot kerran haudallani mun
ja saapuneen näät kauan kaivatun,
näät laskeutuneen taivahasta kevään
taas umpuin, linnuin lehtoon säteilevään,
niin hänelle suo, jonka lepäävän
maan alla tiedät, sana ystävän.
Viel' lempeni mun haudassakin elää,
ja missä lienen äänes mulle helää.
(Suom. Lauri Viljanen)