Muotokuvat.
Maatilall' asui isiltänsä perityllä
hän, kreivinleski raihnainen,
ja seljateellä piti yllä
hän itseään, mut siitä kyllä
ei laannut särky jäsenten.
Nyt kera sisäneitsyen
hän salissansa istuen —
miss' seinämällä kultanahoin peitetyllä
voi nähdä muotokuvia
tuost' ylhäisestä suvusta —
näin mietti: »Jos nyt kumartuisin
niin alas, että alentuisin
tuon hanhen kanssa puhumaan,
luuvaloon ehkä hiukan lievitystä saan.
Ja hienosti vaikk' keskustella
ei moinen houkka osaakaan,
sais keuhkoni se liikuntaan,
ja miten hölmö parka saiskaan kummastella
mun suvustani kuullessaan!»
»Susanna», sanoi hän, »sa suuren osan päivää
tääll' askaroit ja siivoat —
kuin hullu kuviin tuijotat,
mut siitä sull' ei tiedon häivää,
min väen lukinverkoista sa puhdistat.
Mun isoisänisäin kasvot arvoisat
näät tuolla, kuulun presidentin.
Hän kreikaks, latinaks ties nimet kärpästen
ja akatemialle onkimatosen
toi kaukaa mailta Orientin...
Tuo, jok' on vahingossa jäänyt loukkohon —
mun ainut rakas poikain, vänrikki se on.
Hän ryhdin, tanssin taisi vasta!
Mun, perheen toivo, — seitsemän
keks muotipalmikkoa hän,
mut vetoa sai ikkunasta
ja katarrihin päätti uran ylvähän...
Pian saa hän patsaan marmorisen.
Taas äitini mun, kreivittären armollisen,
on kauneudestaan kuulu isoäiti tää.
Kristiinan ylle päivänä sai kruunauksen
hän — mukaan tosikertomuksen —
haall' alushameen kiinnittää...
Tuo hieno nainen mantiljassa —
on perheen isotäti hän...
Ja itse tsaari Venäjän
on kera nähty pelaamassa
tuon sedän, samettista viittaa käyttävän.
Ja kuva tuolla äärimmällä
miesvainaani on, everstin.
Kell' ansiot ja taito, lahjat niinkuin hällä
lie peltopyiden pyyntihin?
»Mut kaunotarta katsohan sa
tuoss' soikeassa puitteessansa.
On povellansa kukkakimppu loistokas...
Laps kulta, tänne katsopas —
ei nähty silmiä noin ylpeitä oo enää,
ei moista aatelista nenää!
Vuoks hänen syttyi lempeen Fredrik kuningas.
Mut itse hyve on hän, tehdä alkaa tenää
ja nöyrimmästi vastaan penää...
Niin Majesteetti nolostuen lausui: 'Kas,
ma chère, hän onpa sisukas...!'
Voi läsnäolleet vielä kertoakin tästä.
Miks älyä ei kasvoillas,
mua kohta eikö tunne otsast' ylpeästä?»
»Mut siunatkoon!» ja nypläämästä
Susanna lakkas, »enpä vaan
tuost' tuntis hänen armoaan!» —
»Mit' tarkoitat...? Et tuntis...? Kana,
nyt joudu ulos tyynyinesi sukkelana!
Mi harmi...! Mut käy syystä niin,
kun rahvaan kanssa antautuu puheisiin» —
Luuvalokohtaus taas kreivitärtä vainoo,
ja runosta se tästä opetus on ainoo.
(Suom. Elina Vaara)