I. Mieluummin kuolla kuin puhua!
II. Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.
III. Hän ratkaisee.
IV. Êroamisen syy.
V. Sopimus.
VI. Hagestadissa.
VII. Mitä kapteeni sai odotellessaan.
VIII. Leonore.
IX. Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.
X. Viimeinen keskustelu.
XI. Antonia tekee uskomattomia havaintoja.
XII. Mitä sitten seurasi.
XIII. Käynti Melldalissa.
XIV. Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.
XV. Rouva Sofie Brandt.
XVI. Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.
XVII. Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.
XVIII. Kahden vuoden aikana.
XIX. Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)
XX. Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.
XXI. Kapteeni Hanefeltin lähetti.
XXII. Hän palaa.
XXIII. Ensimäisen päivän loppu.
XXIV. Talo saatetaan uuteen järjestykseen.
XXV. Kuinka aviopari valmistautui vastaanottamaan uudenvuoden
odotettua ikävyyttä.
I
Mieluummin kuolla kuin puhua!
— Hyvä Jumala, minä tunnen äänen ... kuinka äiti on nyt jo tullut
tänne? äiti on nyt jo tullut tänne?
Nämä sanat kuiskasi tukahutetun kiihtyneesti muuan nuori nainen, josta
näkyi vain kaunis, joustava vartalo hänen nojatessaan akkunanpieltä
vasten, kun taas ulkona toinen ääni lausui:
— Vai niin, olen siis osannut oikeaan. Olkaa hyvä ja johdattakaa minut
tyttäreni luo!
— Nuori rouva Hanefelt asuu juuri täällä, — vastasi siivoojatar, jota
näin oli puhuteltu.
— Kiitos... Nyt tulen toimeen itsekin, koska hän on kotona.
Samassa ovi aukeni, ja molemmat naiset, äiti ja tytär, lepäsivät
toistensa sylissä.
Heidän ulkonäössään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut niin
läheistä sukulaisuutta, ja sisimmässä oli sitä vielä vähemmän, mutta
se ei kuitenkaan estänyt äitiä — keski-ikäistä, pientä, vaaleata,
rakastettavaa naista, joka oli erään kunnianarvoisan virkamiehen,
herra Anton Adlerin leski — melkein jumaloimasta tytärtään, eikä
tytärtä tuhlaamasta äidilleen mitä hellintä rakkautta ja osanottoa,
viimemainittua vain sikäli kuin hänelle sopi, sillä rouva Lisen Adlerin
lempeä, myönteliäs henki ei suinkaan ollut sellaisenaan periytynyt
tyttärelle.
— Rakas Antonia, miten olenkaan onnellinen tavatessani sinut
sellaisena kuin nyt olet... tiedätkö, pelkäsin löytäväni sinut
vuoteesta aivan voivuksissa! virkkoi äiti, katsoen tutkivasti nuoren
rouvan kauneihin, vakaviin, tummiin silmiin, joissa ei näkynyt mitään
arkuutta.
— On niin hyvän äitini tapaista aina pelätä sairautta kaikkien huolten
jälkeen. Äiti ei ole lainkaan rohkea: alinomaa vain kyyneleitä ja
hymyjä, jotka houkuttelevat toisenkin itkemään ja hymyilemään, vaikkei
hän olekaan taipuvainen kumpaankaan.
— Lapseni, sinä välttelet minua jo heti ensi hetkenä!
— Ja äiti taas tahtoo väkivoimin vallata minut toisena. Näenhän
helmen kokoisia kyyneleitä. Mutta rauhoittukaamme nyt viimein... ja
kaikella muotoa puhelkaamme hiljaa! Ensiksi minä kuitenkin irrotan
äidin hatunnauhan. — Sen tehtyään hän 'lisäsi kuiskaten: Täällä
kylpypaikalla ei kenelläkään ole vihiä siitä asiasta, joka epäilemättä
on toimittanut äidin matkustamaan tänne.
— Sepä hyvä. Sain toissapäivänä mieheltäsi kirjeen M:stä, missä hän
nähtävästi on viipynyt selvittelemässä ajatuksiaan.
— Ah, minä ymmärrän.
— Jos sanon sinulle, Antonia, että kirjeen sisältö oli minulle niin
ankaran yllättävä ja koski sydämeeni niin syvästi, että ensi kerran
elämässäni pyörryin...
— Niin uskon äitiä täydellisesti.
— Ja jos lisään, etten etten koskaan omien surujen tähden ole tuntenut
puoliksikaan niin suurta tuskaa kuin tunsin tämän sinua kohdanneen
tavattoman onnettomuuden vuoksi, niin...
— Minä uskon myöskin sen.
— Tahdotko siis, rakas Antonia, olla minua kohtaan täysin
avosydäminen? Tällä asialla täytyy olla monta puolta.
— Vakuutan äidille, ettei niitä ole muuta kuin kaksi.
— Mitkä ne ovat?
— Joko suostua erääseen ehdotukseen tai olla suostumatta.
— Mutta olosuhteiden täytyy olla melkein mahdottomia, ennenkuin niin
onnetonta ja alentavaa ehdotusta yleensä voidaan tehdä. Puhu, lapseni!
Toivon ainakin jonkun verran pääseväni selville tästä salaisuudesta.
Siinä samassa levisi melkein ankaralta näyttävä varjo nuoren rouva
Hanefeltin sanomattoman ihastuttaville, mutta surumielisille kasvoille.
Tätä varjoa ei synnyttänyt kaino punehtuminen, joskin veren värivaihdos
antoi hänen heleäntummalle hipiälleen entistä etelämaalaisemman leiman.
Ei, sen aiheutti sieluun ilmestynyt pilvi, jonka heijastus liukui
korskealta, miettivältä otsalta alas ylpeihin suupieliin.
— On parasta, — virkkoi hän kunnioittavasti, mutta varmasti, —
että minä heti sanon pahimman. En voi mainita syytä mieheni ja minun
tekemään päätökseen; en ainoastaan senvuoksi, että hän on ottanut
minulta lupauksen (minkä hän tietää varmaksi), etten kenellekään
kuolevaiselle mainitse aihetta väliemme rikkoutumiseen, vaan myöskin
siksi että vaikka en olisikaan antanut lupaustani, minä tunnen, miten
mahdotonta on ilmaista sellaista, jonka tulee pysyä ainoastaan meidän
kahden tietona. Mieluummin kuolla kuin puhua!
Joku toinen äiti olisi tällöin varmaan turvautunut korkeaan ja
nuhtelevaan tai kylmään ja riitelevään äänilajiin, mutta Lisen-rouva
virkkoi aivan hiljaa, kahden suuren kyyneleen, joita hän ei enää voinut
kauemmin pidättää, pudotessa perin punaiseksi käyneelle poskipäälle:
Antonia, sinä olet paljon muuttunut näinä kahtena kuukautena!
— Rakas äiti, enpä luule niiden kahden kuukauden ja kahden viikon
ajan, jotka olen ollut naimisissa, paljonkaan muuttaneen luonnettani:
uskon pikemmin, ettei äiti koskaan ole oikein havainnut sen lujuutta.
Eihän se saanut tilaisuutta näyttäytyä oikeassa valossaan, koska se
tuskin milloinkaan kohtasi vastusta.
— Olen epäilemättä ollut liian heikko äiti.
— Jumalalle olkoon kiitos, että äiti on ollut sellainen äiti kuin
olette ollut! Jos esimerkin voima mitään vaikuttaa, niin oli minulla
aina edessäni esimerkki lempeydestä.
Ollen muka huomaamatta tätä sovittavaa pikku mairittelua jatkoi
loukkaantunut äiti: — Kaikessa tapauksessa, lapseni, täytyy sinun
pitää velvollisuutenasi minua kohtaan saada minut rauhoitetuksi sen
kysymyksen johdosta, jota yksinkertaisessa rakkaudessani en voi
jättää sinulle tekemättä: Oletko sinä puolestasi antanut aihetta
erimielisyyden syntymiseen? Sinä olet aina ollut huomattu. Onko Charles
Wolrat ollut mustasukkainen?
— Ei, sen suhteen voin täydellisesti tyynnyttää äitiä. Makuni,
luonnonlaatuni ja periaatteeni eivät olisi myöntäneet minulle
pienintäkään poikkeusta ahtaaseen rajoitetusta vapaudesta siinä
asiassa. En tunne tarvetta nähdä itseäni mielisteltävän: tahdon
sen sijaan, että minua ehdottomasti kunnioitetaan, sillä se sopii
minulle paremmin ja onkin nyt erinomaisesti paikallaan, kun minun,
yhdeksäntoista-vuotiaan naisen, täytyy esiintyä hyljättynä aviovaimona.
— Voi hyvä Jumala, — valitti Lisen-rouva, — en ymmärrä hituistakaan
kaikesta tästä!
— Tahtoisiko äiti olla hyvä ja antaa minun lukea mieheni kirjeen,
ellei äiti ole lupautunut olemaan näyttämättä sitä?
— En, en... päinvastoin hän pyytää, että heti matkustaisin tänne
neuvottelemaan kanssasi...
— Haluanko edelleen jäädä tänne kylpypaikkaan vai tahdonko heti
muuttaa sille pienelle maatilalle, jonka hän peri sedältään ja joka nyt
pitäisi laittaa kuntoon.
— Niin, — vastasi äiti, ja minusta tuntuu viimeinen vaihtoehto
sopivammalta. Hän onkin matkustanut Hagestadiin järjestämään kaikkea...
Kas tässä hänen kirjeensä!