"Hyvin, herra Guillaume; mitä uutta muutoin tänä iltana?"
"Ei mitään, tietääkseni, herra Justin, paitsi tuo neiti Rosan huomenna
tapahtuva naiminen".
"Hyvin kiitollinen, kunnioitettava vanha ystäväni, niin hauskasta ja
odottamattomasta vastauksesta minun kysymykseeni. Siihen katsoen että
minä olen herra Danville'n palvelija, hänen, joka näyttelee tuota
tärkeätä sulhasen osaa siinä pikku hääkomediassa, jota tarkoitatte,
luulen voivani vakuuttaa teille, ilman loukkaamatta, että uutisenne on,
mikäli se minuun koskee, mitä vanhinta laatua. Ottakaa nuuskaa
hyppysellinen, herra Guillaume, ja suokaa minulle anteeksi, jos
ilmoitan teille kysymykseni tarkoittaneen yleisiä uutisia, eikä niiden
kahden perheen yksityisiä asioita, joiden taloudellisia etuja meidän on
kunnia edistää".
"Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte semmoisella puheenparrella kuin
'edistää taloudellisia etuja', herra Austin. Minä olen palvelijana
herra Louis Trudaine'lla, joka asuu tässä sisarensa, neiti Rosan,
kanssa. Te olette palvelijana herra Danville'lla, jonka oiva äiti on
saanut aikaan naimisliiton hänen ja nuoren emäntäni välillä. Koska
molemmat olemme palvelijoita, ovat hauskimmat uutiset, mitkä meitä voi
viehättää, ne, jotka koskevat isäntiemme onnea. Minulla ei ole mitään
tekemistä yleisten asiain kanssa; ja ollen vanhan opin miehiä, pidän
minä omien asioiden hoitamista pää-asiana elämässä. Jos meidän
kotoiset, perheelliset asiamme eivät teitä huvita, niin sallikaa minun
lausua mielipahani siitä ja toivottaa teille hyvin hauskaa iltaa".
"Suokaa anteeksi, hyvä herra, vaan minä en anna vähintäkään arvoa
tuolle vanhalle opille, enkä voi kärsiä ihmisiä, jotka pitävät
ainoastaan omista asioistaan. Kuitenkin minä, samoin kuin te, lausun
mielipahani ja toivotan hauskaa iltaa; ja toivon löytäväni teidät
korjaantuneena mielenlaadun, puvun, käytöksen ja ulkonäön suhteen, ensi
kerran kun saan kunnian teitä tavata. Hyvästi, herra Guillaume, ja
eläköön vähäpätöisyys!"
Tämä kahdenpuhe tapahtui kauniina kesä-iltana vuonna seitsemäntoista
sataa kahdeksankymmentä yhdeksän, muutaman pienen rakennuksen edustalla
Seinen joen rannalla, noin peninkulman päässä Rouen'in kaupungista.
Toinen puhuja oli laiha, vanha, karmea ja rähjäpukuinen; toinen oli
lihava, nuori, pöyhkiäkäytöksinen, sekä puettu sen aikakauden mitä
loistavimpaan palvelijanpukuun. Todellisen keikariuden viimeiset päivät
olivat lähestymässä koko sivistyneessä maailmassa; ja herra Justin oli,
omalla tavallaan, pukunsa täydellisyyden suhteen elävä kuva tämän
aikakauden hälvenevästä loistosta.
Vanhan palvelijan mentyä, seisoi hän muutaman hetken sangen ylpeällä
katseella tarkastellen sitä pikku taloa, jonka edustalla keskustelu oli
tapahtunut. Akkunoista päättäen se ei voinut sisältää enemmän kuin
kuusi tahi kahdeksan huonetta kaikkiansa. Ei ollut tallia eikä
ulkohuoneita, vaan oli sen sijaan rakennuksen toiseen päähän liitetty
säilyhuone ja toiseen päähän matala, pitkä, kirjaviksi maalatuista
laudoista tehty huone. Yksi tämän huoneen akkunoista oli jätetty ilman
peitotta, ja tästä saattoi katsella huoneen sisään, jossa näkyi,
jonkunlaisen ison kyökkipöydän päällä, kummallisen värisiä nesteillä
täytettyjä pulloja, oudon-muotoisia kuparisia ja muunmetallisia
tarvekaluja, sekä iso keitin-uuni ja muita esineitä, jotka kaikki
selvään osoittivat huonetta käytettävän kemialliseksi työhuoneeksi.
"No jonkinlaisia, kun tuo morsiamemme velikin huvitteleiksen
tuonlaisessa paikassa keittäen rohto-aineita kastikepannuissa", mutisi
herra Justin, kurkistaen huoneesen. "Olen vähimmin arkatunteinen mies
koko maailmassa; vaan se minun täytyy tunnustaa, etten tahtoisi meidän
joutuvan yhteyteen naimisen kautta apteekkaritaidon harrastajan kanssa.
Uh! Minä tunnen hajun saunan läpi".
Näin sanoen herra Justin käänsi inholla selkänsä laboratoriolle ja
läksi astumaan joen varrella oleville kallioille päin.
Tultuansa ulos taloon kuuluvasta puutarhasta, astui hän viehättävää
mäkeä ylös polvittelevaa polkua myöten. Päästyänsä korkeimmalle
kohdalle, Seinen joen koko avara maisema kauniine viheriöine saarineen,
raitarannikkoineen, kiitävine venheineen ja rantamajoineen siellä
täällä, avautui hänen eteensä. Lännen puolella, jossa tasankomaa näkyi
kaukaisempien joki-äyräitten takana, hehkui koko maisema laskeutuvan
auringon ruskossa. Idän puolella pitkät varjot ja tummeamman valoiset
välipaikat, karehtivassa vedenpinnassa värähtelevä kultaloisto, ja
liikkumaton punainen tuliloisto majojen akkunoista, jotka heijastivat
niihin sattuvia auringon säteitä, viettelivät silmää kauemmas ja
kauemmas katsomaan, pitkin Seinen kierroksia, kunnes sitä viimein
pysähytti Rouen'in tornit ja huiput ja laaja rakennusten ryhmä, sekä
niiden takana perä-alana kohoavat metsäiset vuoret. Kaunis katsella
kaikin aloin, oli tämä maisema melkein ylenluonnollisesti ihana nyt
ilta-auringon loistossa. Ei mitkään sen viehätykset kuitenkaan
vaikuttaneet mitään palvelijaan; hän seisoi haukotellen, kädet
lakkarissa, oikealle tahi vasemmalle katsomatta, vaan tuijottaen
suoraan eteensä pientä kalliossa olevaa koverrusta kohti, jonka takana
jyrkkäys vähitellen alkoi. Tähän oli istuinpenkki asetettu, ja kolme
henkilöä -- vanha rouva, herrasmies ja nuori neitonen -- istui siinä,
katsellen auringon laskua ja siis selin herra Justin'iin. Lähellä heitä
seisoi kaksi herrasmiestä, myös katsellen jokea ja kaukaista maisemaa.
Nämä viisi henkeä vetivät yksinomaisesti puoleensa palvelijan
huomaavaisuuden, niinkuin ei muita esineitä olisi ollut hänen
ympärillään.
"Siinä ne vielä ovat", puhui hän itsekseen nurkumielisenä. "Rouva
Danville samalla paikalla istuimella; minun isäntäni, sulhaismies,
velvollisuuttaan noudattaen hänen vieressään; neiti Rosa, morsian,
kainosti taas hänen vieressään; herra Trudaine, tuo apteekkitaidon
harrastaja ja morsiamen veli, hellämielisenä häntä lähinnä; ja herra
Lomaque, tuo meidän kummallinen talonvoutimme, virallisesti koko seuran
jatkona. Siinä ne vielä todellakin kaikki ovat, käsittämättömällä
tavalla kuluttaen aikaansa, äänettöminä katsellen tyhjää! Niin", jatkoi
herra Justin, väsyneen tapaan nostaen silmänsä ja katsoen pikaisesti,
ensin jokea ylös, Rouen'iin päin, sitten jokea alas, laskeutuvaa
aurinkoa kohti; "niin, rutto heidät vieköön, ovat katselleet tyhjää,
todellista, pelkkää tyhjyyttä, kaiken tämän ajan".
Taas alkoi herra Justin'ia haukottaa; ja, palattuansa puutarhaan, hän
istuutui muutamaan lehtimajaan ja rupesi siinä malttavaisella mielellä
nukkumatin kanssa kauppaa hieromaan.
Jos palvelija olisi astunut lähemmäksi niitä henkilöitä, joita hän oli
kaukaa tarkastellut, ja jos hänellä olisi ollut hienompi
tarkkaamisvoima, olisi hän tuskin voinut olla huomaamatta huomispäivän
morsiamen ja sulhasen sekä heidän kummallakin puolella olevien
seuralaistensa, siis kaikkien, olevan, suuremmassa tai vähemmässä
määrässä, jonkunlaisen salaisen ahdistuksen vaikutuksen alaisina, joka
teki teeskennellyksi heidän keskustelunsa, heidän liikkeensä, ja
vieläpä mielenilmauksetkin heidän kasvoissaan. Rouva Danville --
hyvännäköinen, koreasti puettu vanha nainen, kirkkailla silmillä ja
epäluuloisuutta tietävällä käytöstavalla -- näytti sangen levolliselta
ja onnelliselta niinkauan kuin hänen huomionsa oli poikaansa
kiinnittynyt. Vaan kun hän kääntyi hänestä morsiameen, ilmautui
levottomuus heti hänen kasvoihinsa -- levottomuus, joka muuttui
tyytymättömyydeksi ja vieläpä inhoksikin, milloin hän vaan katsoi neiti
Trudaine'n veljeen. Samoin hänen poikansa, joka oli pelkkää hymyä ja
onnellisuutta puhellessaan tulevan vaimonsa kanssa, muuttui nähtävästi
käytöksensä ja katseensa suhteen, aivan niinkuin hänen äitinsäkin
muuttui, milloin vaan herra Trudaine'n läsnäolo erityisesti veri hänen
huomiotaan puoleensa. Vouti taas -- tuo hiljainen, kuiva, laiha
Lomaque, nöyrällä käytöksellään ja punareunaisilla silmillään -- ei
koskaan katsahtanut isäntänsä lankoon, ilman heti kääntymättä
levottomasti taas toisaanne katsomaan, ja seisoi muulloin
miettiväisenä, kaivaen reikää nurmikkoon pitkällä teräväpäisellä
kävely-kepillään. Itse morsiamessakin, tuossa kauniissa, viattomassa
tytössä, jonka käytös oli niin lapsekas ja arkamainen, ilmautui
jonkunlaista lunnonkiihoitusta samoin kuin muissakin. Epäillys, ellei
tuska, varjosti hänen kasvojaan ajoittain; ja kätensä, jota hänen
rakastajansa piteli, vapisi hiukan ja kävi levottomaksi kun hän sattui
katsomaan veljensä silmiin. Eikä kuitenkaan, kummallista kyllä,
löytynyt mitään inhoittavaa, vaan päinvastoin paljo miellyttävää sen
henkilön katsannossa ja käytöksessä, jonka läsnäolo näytti tekevän
semmoisen kummallisen ahdistavan vaikutuksen hää-seuraan. Louis
Trudaine oli tavattoman kaunis mies. Hänen katsantonsa oli erinomaisen
ystävällinen ja lempeä; hänen käytöksensä viehätti vastustamattomasti
suoralla, miehekkäällä lujuudellaan ja vakaisuudellaan. Hänen sanansa,
milloin hän sattui puhumaan, näyttivät olevan yhtä vähän loukkaavaa
laatua kuin hänen katsantonsa; sillä hän aukasi suutaan ainoastaan
kohteliaasti vastataksensa niihin kysymyksiin, jotka suorastaan
lausuttiin hänelle. Päättäen hänen surullisesta äänestään ja
murheellisesta lempeydestä, joka tummensi hänen ystävällistä ja
vakaista katsettaan, milloin tämä sattui hänen sisareensa, eivät hänen
ajatuksensa olleet onnellista eikä toivoisaa laatua. Mutta hän ei niitä
ilmoittanut; hän ei tunkenut salaista murhettaan, mikä se sitten lienee
ollutkin, kenellekään seurakumppaneistaan. Vaikka hän oli kaino ja
mieltänsä malttava, näytti kuitenkin hänen läsnäolossaan olevan jotain
nuhtelevaa ja kolkostuttavaa, joka vaikutti ahdistavaisesti jokaisen
häntä lähellä olevan mieleen, ja synkistytti hää-aattoa niin
morsiamelle kuin sulhaselle.
Auringon painuessa vähitellen taivaanrannan taakse, laimentui
keskuspuhe laimentumistaan. Pitkän äänettömyyden perästä oli sulhanen
ensimmäinen alottamaan uutta puheen-ainetta.
"Rosa, rakastettuni", sanoi hän, "tämä ihana auringonlasku on hyvänä
enteenä meidän avioliitollemme, se lupaa toista kaunista päivää
huomiseksi".
Morsian hymyili ja punastui.
"Uskotko sinä todellakin ennusmerkkejä, Charles?" sanoi hän.
"Kultaseni", keskeytti vanha rouva, ennenkuin hänen poikansa ennätti
vastata; "jos Charles uskoo ennusmerkkejä, ei se ole mitään
naurettavaa. Olet kohta käsittävä asioita paremmin, kun tulet hänen
vaimokseen, etkä arvostele hänen mielipiteitään pienimmissäkään
seikoissa samoilla silmillä kuin yhteisen rahvaan turhia uskoja. Hänen
vakuutuksensa on kaikissa asioissa niin vakavilla perustuksilla --
niin vakavilla, että jo minä luulisin hänen todellakin uskovan
ennusmerkkejä, niin varmaan pakoittaisin mieltäni myös uskomaan niitä".
"Minä pyydän anteeksi, madame", alkoi Rosa vavisten; minä vaan
tarkoitin --"
"Rakas lapseni, niinkö vähän sinä tunnet maailmaa että luulet minun
voivani tulla loukatuksi --"
"Antakaa Rosan puhua", sanoi nuori mies. Hän kääntyi äitiinsä
näsäkkäästi, melkein kuin pilannut lapsi, näitä sanoja lausuessaan.
Äiti oli katsellut poikaansa lempein ja ylpeilevin katsein tähän
saakka. Nyt hän hämmästyneenä käänsi silmänsä hänestä; hän mietiskeli
hetkisen osoittaen äkillistä hämmennystä, joka näytti olevan aivan
vierasta hänen luonteelleen, kuiskasi sitten hänen korvaansa:
"Olenko minä moitittava, Charles, siitä kun koetan saada häntä sinua
arvossa pitämään?"
Hänen poikansa ei ollut kysymyksestä milläänkään. Hän vaan lausui
uudestaan karkeasti: -- "Antakaa Rosan puhua".
"Ei minulla todellisesti ollut mitään sanottavaa", änkytti nuori tyttö,
tullen enemmän ja enemmän hämille.
"Mutta sinulla oli!"
Oli semmoinen epäkohtelias tuikkaus hänen äänessään, semmoinen
näsäviisaus hänen käytöksessään, näitä sanoja lausuessaan, että hänen
äitinsä varottavaisesti nykäisi hänen käsivarttaan ja kuiskasi "Hsh!"
Voutimies herra Lomaque ja velimies herra Trudaine, katsoivat molemmat
tutkivasti morsiameen, näiden sanojen tullessa sulhasen suusta. Morsian
näytti enemmän peljästyvän ja hämmästyvän, kuin suuttuvan tahi
loukkautuvan. Omituinen hymy pani kureille Lomaque'n sileän naaman
hänen katsellessaan teeskentelevästi alas maahan ja tehdessään uutta
reikää nurmikkoon keppinsä terävällä päällä. Trudaine kääntyi äkkiä
toisaanne ja astui huo'aten pari askelta; palasi takaisin ja näytti
rupeavan puhumaan, vaan Danville keskeytti häntä hänen aikomuksessaan.
"Anna minulle anteeksi, Rosa", sanoi hän; "minä olen niin luulevainen
kaiken suhteen, joka vähänkään näyttää epäkohteliaisuudelta sinua
kohtaan, että olin vähällä suuttua tyhjästä".
Hän suuteli morsiamensa kättä hyvin hempeästi ja herttaisesti,
pyytäessään anteeksi; vaan hänen silmissään näkyi salainen
mielenilmaus, joka oli ristiriidassa hänen käytöksessään näkyvän
innostuksen kanssa. Ei kukaan muu sitä huomannut kuin tuo tarkka ja
nöyrä herra Lomaque, joka taas hymyili itsekseen ja kaiveli yhä
hartaammasti reikäänsä nurmikossa.
"Minä luulen herra Trudaine'n tahtoneen puhua jotakin", sanoi rouva
Danville. Kenties me saamme kuulla mitä hän oli aikeissa sanoa".
"Ei se ollut mitään, madame", vastasi Trudaine kohteliaasti.
"Aikomukseni oli vaan omistaa itselleni tuo moite Rosan osoittamasta
kunnioituksen puutteesta ennusmerkkien uskojia kohtaan, tunnustamalla,
että minä aina olen kehoittanut häntä nauramaan kaikenlaiselle
taika-uskolle".
"Te olisitte taika-uskon pilkkaaja", sanoi Danville, kääntyen äkisti
häneen. "Te, joka olette rakentaneet laboratorion; te, joka olette
kemian salaisten tietojen harrastaja, 'Elämän veden' etsijä. Kunnian
sanallani, te hämmästytätte minua!"
Hänen äänessään, katseessaan ja käytöksessään oli pilkkaava
kohteliaisuus, näitä sanoja lausuessaan, jotka hänen äitinsä ja myös
voutinsa, herra Lomaque, täydelleen ymmärsivät selittää. Edellinen
kosketteli taas poikansa käsivartta ja kuiskasi: "Ole varovainen!"
Toinen tuli äkkiä hyvin totiseksi ja lakkasi kaivamasta reikää
nurmikkoon. Rosa ei kuullut rouvaa Danville'n varoitusta, eikä
huomannut muutosta Lomaque'ssa. Hän katseli veljeensä ja odotti
iloisella herttaisella hymyllä hänen vastaustaan. Veli nyykäytti
päätänsä ikäänkuin uudeksi vakuutukseksi sisarelleen, ennenkuin hän
taas puhui Danville'lle.
"Teillä on jokseenkin haaveksivaiset ajatukset kemiallisista kokeista",
sanoi hän tyynesti. "Minun työlläni on niin vähän yhteyttä sen kanssa,
mitä te nimitätte salaisiksi tiedoiksi, että koko maailma saa niitä
katsella, jos maailma luulee sen maksavan vaivaa. Ainoa 'Elämänvesi'
minkä minä tunnen on levollinen sydän ja tyytyväinen mieli. Nämä
molemmat olen löytänyt jo vuosia sitten, kun Rosa ja minä ensin tulimme
kahden asumaan taloon tuolla alhaalla".
Hänen äänessään oli hiljainen murheellisuus, joka puhui paljoa enemmän
hänen sisarellensa kuin sanat, mitkä hän lausui. Rosan silmiin tuli
kyyneleet; hän kääntyi hetkeksi rakastajastaan, ja tarttui veljensä
käteen. "Älä puhu, Louis, niinkuin aikoisit jättää sisaresi, sillä" --
Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hän vaikeni äkkiä.
"Karsastelee pahemmin kuin koskaan ennen sinua siitä, että viet sisaren
häneltä pois!" kuiskasi rouva Danville poikansa korvaan. "Ush! älä,
Jumalan tähden, ole siitä milläsikään", lisäsi hän äkisti, nousten
istuiltaan, ja katseli Trudainea selvästi osoittaen käytöksessään
suuttumusta ja tuskastusta. Ennenkuin hän ennätti puhua ilmautui vanha
palvelija Guillaume, ja ilmoitti kahvin olevan valmiina. Rouva Danville
taas sanoi "Ush!" ja tarttui sukkelasti poikansa toiseen käsivarteen,
tarjoten toista Rosalle. "Charles!" sanoi nuori tyttö, kummastuksella
"kuin sinun kasvosi ovat punastuneet, ja miten käsivartesi vapisee!"
Danville hillitsi itsensä silmänräpäyksessä, hymyili ja sanoi hänelle.
"Voitko arvata mitä, Rosa? Minä ajattelin huomispäivää". Puhuessaan hän
kulki aivan lähitse voutia, matkallaan takaisin taloon naisten kanssa.
Hymy palasi herra Lomaque'n sileisin kasvoihin ja omituinen valo
välähti hänen punareunaisissa silmissään, alkaessaan uutta reikää taas
kaivaa nurmikkoon.
"Ettekö tahdo käydä sisään, kahvia juomaan?" kysyi Trudaine, koskettaen
voudin käsivartta.
Herra Lomaque säpsähti vähän ja jätti keppinsä pistettynä maahan.
"Tuhansia kiitoksia, hyvä herra", sanoi hän; "saanko luvan seurata
teitä?"
"Tunnustan tämän ihanan illan tekevän minut vähän vastahakoiseksi
jättämään tätä paikkaa juuri nyt".
"Ah! luonnon suloisuus -- minä tunnen tien samoin kuin te, herra
Trudaine: minä tunnen sen täällä". Näin sanoen Lomaque pani toisen
kätensä sydämensä kohdalle, toisella vetäen keppinsä ylös nurmikosta.
Hän oli katsellut yhtä vähän maisemaa tahi laskeutuvaa aurinkoa kuin
itse herra Justin.
He istuutuivat vieretysten tyhjälle penkille; ja sitten seurasi ikävä
äänettömyys. Nöyrä Lomaque oli liian varovainen unhottaakseen paikkaa
missä hän oli ja aloittaakseen uutta puheenainetta. Trudaine'n mieli
oli kiintynyt luonnon kauneuteen ja hän oli hyvin vähän taipuvainen
puhumiseen. Oli kuitenkin välttämätöntä, yleisen kohteliaisuuden
vuoksi, sanoa jotakin. Tuskinpa itsekään tarkaten omia sanojaan, alkoi
Trudaine jokapäiväisellä puheenparrella. -- "Olen pahoillani, herra
Lomaque, ettei meillä ole ollut enempää tilaisuutta tullaksemme
paremmiksi tuttaviksi".
"Tunnen olevani suuressa kiitollisuuden velassa", sanoi vouti,
"kunnioitettavalle rouva Danville'lle siitä, että hän on valinnut minut
saattajakseen tänne poikansa maatilalta lähellä Lyon'ia ja että hän sen
ohessa on hankkinut minulle kunnian päästä tähän tuttavuuteen". Oli
ikään kuin joku äkillinen räpytystaudin puuska olisi tapaillut herra
Lomaquen molempia silmiä, hänen lausuessaan näitä kohteliaita sanoja.
Hänen vihamiehillään oli tapana sanoa, että milloin hän vaan oli
erityisesti teeskentelevä tahi erityisesti viekas, hän aina turvautui
silmäinsä heikkouteen, ja vältti siten tuota kovaa viattomuuden
koetetta, jossa täytyy katsoa vakaasti sen henkilön silmiin, jonka
kanssa puhuu.
"Minua suuresti ilahutti, kuullessani teidän mainitsevan isävainajani
nimeä, päivällisillä ollessamme, suurella kunnioituksella", jatkoi
Trudaine, niinkuin hän olisi väkisinkin päättänyt pitkittää
keskuspuhetta. "Tunsitteko hänen?"
"Minä olen välillisesti kiitollisuuden velassa teidän oivalliselle
isällenne", vastasi vouti, "siitä asemasta, jossa nyt olen. Aikana
semmoisena, jolloin varakkaan ja arvokkaan miehen puollussana oli
tarpeen minua pelastamaan köyhyydestä ja häviöstä, lausui teidän isänne
tämän sanan. Siitä lähtien minulla on, omissa pienissä oloissani, ollut
menestystä, kunnes viimein kohosin herra Danvillen maa-tilan
ylihoitajan arvoon".
"Antakaa anteeksi -- vaan tuo teidän puheenne nykyisistä oloistanne
kummastuttaa minua vähän. Teidän isänne, luullakseni, oli kauppias,
aivan samoin kuin Danville'n isä oli kauppias; ainoa eroitus heidän
välillä oli että toisella oli vastainen onni, ja toinen voitti suuren
omaisuuden. Miksi siis sanotte nykyisen paikkanne olevan kunnianarvon
teille?"
"Ettekö ole koskaan kuulleet?" huusi Lomaque, suurella kummastuksella,
"tahi oletteko kuulleet, vaan unhoittaneet, että rouva Danville juurtaa
alkunsa muutamasta Ranskanmaan ylimysperheestä. Eikö hän ole koskaan
teille puhunut, niinkuin hän usein on minulle, että hän alentui
lähtiessään vaimoksi miesvainajalleen, ja että hänen tärkein toivonsa
elämässä on saada sukunsa (joka vuosia sitten on miespuolen haaralta
mennyt sukupuuttoon) arvonimet muutetuiksi pojalleen?"
"Kyllä", vastasi Trudaine; "muistan kuulleeni jotakin tuosta, vaan en
suuresti ottanut sitä huomiooni silloin, koska hyvin vähässä arvossa
pidän semmoisia toiveita kuin ne, joista puhutte. Te olette eläneet
monta vuotta Danvillen palveluksessa, herra Lomaque, oletteko --" Hän
jäi hetkeksi miettimään, vaan jatkoi sitten katsoen suoraan voudin
silmiin, "oletteko huomanneet hänessä hyvän ja lempeän isännän?"
Lomaque'n ohuet huulet näyttivät sulkeutuvan vaistomaisesti, ikäänkuin
hän ei aikoisi enää koskaan puhua. Hän kumarsi -- Trudaine odotti --
hän vaan kumarsi taas. Trudaine odotti kolmannen kerran. Lomaque katsoi
hetken aivan vakaasti Trudaineen; sitten hänen silmänsä alkoivat taas
tulla heikoiksi. "Teillä näyttää olevan joku erityinen syy", huomautti
hän hiljaa, "jos sallittaneen minun niin sanoa ilman loukkaamatta,
kysyäksenne minulta tätä".
"Minä puhun suoraan, mistään huolimatta, kaikkien kanssa", jatkoi
Trudaine; "ja vaikka olette vieras, tahdon puhua suoraan teidänkin
kanssanne. Tunnustan minulla olevan erityistä syytä kysyä tätä teiltä,
-- joka syy koskee mitä kalliimpia ja arjimpia asioita". Viimeisiä
sanoja lausuessaan hänen äänensä vapisi hetken, vaan hän jatkoi
vakaasti: "Alusta alkain, siitä lähtien kun liitto syntyi sisareni ja
Danvillen välillä, katsoin minä velvollisuudekseni ilmoittaa
peittelemättä omia tunteitani; omatuntoni ja tunteeni Rosaa kohtaan
kehoittivat minua ilmoittamaan suoraan ajatuksiani viimeiseen saakka,
vaikka tämä suoruus harmittaisi tahi loukkaisi muita. Kun ensin
jouduimme rouva Danville'n tuttavuuteen, ja kun minä ensin huomasin
että Rosa suosiollisesti otti vastaan hänen poikansa kohteliaisuuksia,
kummastuin minä, ja vaikka minun täytyi ponnistaa henkeni voimia, en
voinut salata tätä kummastustani sisareltani".
Lomaque, joka tähän saakka oli ollut hyvin tarkkaavainen, säpsähti
tässä ja nosti hämmästyen ylös käsiänsä. "Kummastuitte, kuulin teidän
sanovan? Kummastuitte, herra Trudaine, että nuori neito suosiollisesti
ottaa vastaan semmoisen nuoren herrasmiehen kohteliaisuuksia, joka
omistaa ylhäisen kasvatuksen saaneen Ranskalaisen kaiken sievyyden ja
täydellisyyden! Kummastelitte että semmoinen tanssija, semmoinen
laulaja, semmoinen puhuja, semmoinen kuuluisa naisten lumooja kuin
herra Danville on, herätti vastatunteita neiti Rosan sydämessä! Oh!
Herra Trudaine, arvoisa herra Trudaine, sitä on melkein mahdoton
uskoa". Lomaque'n silmät tulivat erittäin heikoiksi, ja räpyttivät
lakkaamatta hänen lausuessaan tämän muistutuksen. Lopulla hän nosti
taas kätensä ja katseli kysyväisesti ympärilleen, äänettömästi vedoten
koko luontoon.
"Kun vähän ajan kuluttua asia oli enemmän edistynyt", jatkoi Trudaine,
ottamatta huomioonsa tätä keskeytystä; "kun naimistarjous oli tehty, ja
kun sain tietää, että Rosa oli omassa sydämessään siihen suostunut,
minä panin vastaan enkä voinut salata esteitäni --"
"Taivaan tähden!" keskeytti Lomaque taas, lyöden käsiänsä yhteen
hämmästyneellä katsannolla; "mitä esteitä? mitä mahdollisia esteitä
nuorta ja hyvin kasvatettua miestä vastaan, jolla on mahdottoman suuri
omaisuus ja nuhteeton luonne? Minä olen kuullut noista esteistä ja
vastustuksista: minä tiedän että ne ovat vihastuttaneet muita; ja minä
kysyn itseltäni alinomaa, mitkä ne esteet voivat olla?"
"Jumala tietää että olen usein koettanut karkoittaa niitä pois
mielestäni, haaveellisina ja mahdottomina", sanoi Trudaine, "vaan minun
ei ole onnistunut. Mahdotonta on, teidän läsnäollessa, minun
perinpohjin selittää mitkä minun tunteeni ovat olleet alusta alkain
sitä herraa kohtaan, jota te palvelette. Antakaa siinä olla tarpeeksi,
jos uskon teille, etten voi, en nytkään, olla vakuutettu hänen
sisartani kohtaan osoittamiensa tunteiden puhtaudesta, ja että minussa
on -- vasten omaa tahtoani, vasten vakaista tahtoani luottaa
täydellisesti Rosan vaaliin -- paha luulo hänen luonteestaan ja
mielensä laadusta, luulo, joka nyt, hää-aattona, kasvaa todelliseksi
kauhuksi. Pitkällinen salainen kärsimys, epäilys, ja päättämättömyys
pakoittavat tämän tunnustuksen ulos minusta, herra Lomaque, melkein
varomattomasti ja kaikkia seuraelämän tapoja vastaan. Te olette elänyt
vuosia saman katon alla tämän miehen kanssa; te olette nähnyt häntä
vaariin-ottamattomimpina hetkinä yksityiselämässä. En viekoittele teitä
uskoutumaan minulle -- minä ainoastaan kysyn voitteko tehdä minut
onnelliseksi kertomalla minulle, että olen tehnyt kauheinta vääryyttä
isännällenne mielipiteilläni hänestä? Pyydän teitä tarttumaan käteeni
ja kertomaan minulle, jos voitte, kaikessa kunniassa, että minun
sisareni ei pane alttiiksi koko elämänsä onnea, antautuessaan naimisiin
herra Danville'n kanssa!"
Hän ojensi kätensä puhuessaan. Jonkun kummallisen muutoksen alaisena
sattui Lomaque juuri tällä hetkellä katsomaan noihin luonnon
kauneuksiin, joita hän niin suuresti ihanteli. "Todellakin, herra
Trudaine, todellakin semmoinen vetoominen teidän puolelta, tämmöisellä
hetkellä, kummastuttaa minua". Mentyänsä niin pitkälle, vaikeni hän,
eikä puhunut sen enempää.
"Kun ensin istuimme tähän yhdessä, ei aikomukseni ollenkaan ollut tehdä
tämmöistä vetoomista, ei ollenkaan puhua teille niinkuin olen puhunut",
jatkoi toinen. "Sanani ovat minulta päässeet, teille puhuessani,
melkein vahingossa -- teidän täytyy antaa ne minulle anteeksi. En voi
odottaa että muut, herra Lomaque, arvossa pitävät ja käsittävät
tunteeni Rosaa kohti. Me kaksi olemme eläneet yhdessä yksinämme
maailmassa: isä, äiti, suku, kaikki kuolivat jo aikoja sitten ja
jättivät meidät. Minä olen niin paljon vanhempi sisartani, että olen
tottunut pitämään itseäni enemmän hänen isänään kuin veljenään. Koko
elämäni, minun kalliimmat toiveeni, kaikki minun korkeimmat pyrintöni
ovat yhdistyneet häneen. Poika-aikani oli jo ohitse kun äitini asetti
pikku sisareni käden minun käteeni ja lausui kuolinvuoteellaan: 'Louis,
ole hänelle mitä minä olen ollut, sillä hänelle ei ole jäänyt ketään
muuta, johon voisi turvautua, kuin sinä'. Siitä lähtien eivät muitten
miesten mieliharrastukset ja kunnianhimoisuudet ole olleet minun
mieliharrastuksiani eikä kunnianhimoani. Sisar Rosa -- niinkuin meillä
kaikilla oli tapana nimittää häntä noina menneinä aikoina, ja joksi
minä vieläkin mieluimmin häntä nimitän -- sisar Rosa on ollut ainoa
päämäärä, ainoa onnellisuus, ainoa todellinen lohdutus, ainoa
kallisarvoinen palkinto minun elämässäni. Minä olen elänyt tässä
köyhässä majassa, tässä syrjäisessä erakko-elämässä, kuin Paratiisissa,
Koska sisar Rosa, viaton, onnellinen, kirkassilmäinen Evani on elänyt
tässä minun kanssani. Vaikka hänen valitsema aviomiehensä olisikin
ollut sama, jonka minäkin olisin valinnut, olisi tuo pakollinen
luopumus hänestä ollut kovin, katkerin koetus. Niinkuin asiat nyt
ovat, minun ajatellessa mitä ajattelen, ja peljätessä mitä pelkään,
päättäkää itse millaiset minun ajatukseni voivat olla hänen naimisensa
aatto-iltana; ja te ymmärrätte miksi ja missä tarkoituksessa minä tein
sen vetoomisen, joka kummastutti teitä hetki sitten, vaan joka ei voi
kummastuttaa teitä nyt. Puhukaa jos tahdotte -- minä en voi sanoa
mitään enää". Hän huoahti katkerasti; hänen päänsä vaipui alas, ja
käsi, jonka oli Lomaque'lle tarjonnut, vapisi kun hän veti sen pois ja
antoi sen vaipua kupeelleen.
Vouti ei ollut mies, joka oli tottunut empimään, vaan nyt hän empi. Hän
ei ollut tottunut olemaan puheenparsien puutteessa, mutta nyt hän
änkytti pahoin vastauksensa alkuosassa. "Otaksukaa että minä
vastaisin", aloitti hän hiljaa; "otaksukaa että sanon teidän tuominneen
häntä väärin, olisiko minun todistukseni todellakin tarpeeksi
voimallinen kumoomaan mielipiteitä, tahi paremmin arveluita, jotka
teissä ovat vakaantuneet vakaantumistaan kuukausien kuluessa?
Otaksukaa, toiselta puolen, että minun isännälläni olisi pienet --"
(Tässä Lomaque epäili, ennenkuin hän lausui seuraavan sanan) "-- pienet
-- heikkoutensa, jos niin saan sanoa; vaan ainoastaan otaksuen,
muistakaa se! heikkouksia -- ja otaksukaa että olen ne huomannut, ja
tahtoisin uskoa ne teille, mitä hyötyä semmoisesta ilmoittamisesta
olisi nyt, yhdennellätoista hetkellä, kun neiti Rosa on antanut
sydämensä ja häät ovat määrätyt huomispäiväksi? Ei, ei! uskokaa
minua --"
Trudaine äkkiä katsahti ylös. "Kiitän teitä, herra Lomaque,
muistutuksestanne. Niinkuin sanotte, on nyt liian myöhäistä kuulustella
ja siis myöskin liian myöhäistä luottaa toisiin. Sisareni on valinnut;
ja valitun suhteen minun huuleni tulevat olemaan tästä lähtien
suljettuina. Tulevaisuus on Jumalan kädessä: millainen se tulleekin
olemaan, toivon olevani tarpeeksi vahva kantamaan mitä osakseni tulee,
miehen miehuudella ja kärsiväisyydellä! Pyydän anteeksi, herra Lomaque,
että olen ajattelemattomasti vaivannut teitä kysymyksillä, joita minun
ei ollut oikeus tehdä. Menkäämme takaisin huoneisin -- minä näytän
tietä teille".
Lomaque'n huulet avautuivat, vaan sulkeutuivat taas: hän kumarsi
pakollisesti ja hänen keltaiset kasvonsa valkenivat hetkeksi. Trudaine
astui tietä myöten äänettömänä takaisin taloon: vouti seurasi hiljaa
muutamain askelten päässä ja sopotteli hiljaa itsekseen. "Hänen isänsä
pelasti minut", mutisi Lomaque; "se on totta, eikä siitä pääse
mihinkään: hänen isänsä pelasti minut; ja nyt, minä olen tässä -- ei!
liian myöhäistä! -- liian myöhäistä puhua -- liian myöhäistä toimia --
liian myöhäistä tehdä mitään!"
Aivan lähellä huonetta tuli vanha palvelija heitä vastaan. "Nuori
emäntäni on juuri lähettänyt minua kutsumaan teitä kahvia juomaan,
herra", sanoi Guillaume. "Hän on pitänyt teitä varten kahvia lämpimänä
ja toista kuppia herra Lomaque'a varten".
Vouti säpsähti -- tällä kertaa toden-perästä hämmästyen. "Minua
varten!" huudahti hän. "Neiti Rosa on vaivannut itseään pitämällä
kahvia lämpimänä minua varten?" Vanha palvelija katsoa tuijotti häneen;
Trudaine seisattui ja katsoi taakseen. "Mitä kummastuttavaa siinä on",
kysyi hän, "semmoisessa tavallisessa kohteliaisuudessa sisareni
puolelta?"
"Suokaa anteeksi, herra Trudaine", vastasi Lomaque; "te ette ole
eläneet semmoisissa oloissa kuin minä, te ette ole vanha mies ilman
ystävittä, teillä on vakainen asema maailmassa ja te olette tottuneet
saamaan ihmisiltä kunnioitusta. Minä en ole. Tämä on ensimmäinen kerta
elämässäni kun huomaan itseni olevan nuoren neitosen kohteliaisuuden
esineenä; ja tämä minua hämmästytti. Pyydän uudestaan anteeksi -- olkaa
niin hyvä, käykäämme sisään".
Trudaine ei vastannut mitään tähän kummalliseen selitykseen. Hän
kummasteli sitä kuitenkin vähän; ja kummasteli vielä enemmän
vierashuoneesen tultuaan, kun näki Lomaque'n astuvan suoraapäätä hänen
sisarensa luokse, ja -- nähtävästi huomaamatta, että Danville istui
klaverin edessä sillä hetkellä juuri laulaen -- piti hänelle hyvin
sekavaa vaan tavanmukaista kiitospuhetta kahvikupista. Rosa katseli
kummastuneena ja puoleksi pidättäen nauruaan kuunnellessaan häntä.
Rouva Danville, joka istui hänen vieressään, kävi myreän näköiseksi ja
löi hiljaa viuhkallaan voudin käsivartta.
"Olkaa niin hyvä ja pysykää ääneti siksi kuin poikani on laulanut",
sanoi hän. Lomaque kumarsi hiukan, astui muutaman nurkassa olevan
pöydän luokse ja otti siinä olevan sanomalehden käteensä. Jos rouva
Danville olisi huomannut mikä mielenilmaus näkyi Lomaque'n kasvoissa
hänen kääntyessään, kyllä olisi hänen ylpeä, aristokraatillinen
mielensä ehkä vähän hämmentynyt.
Danville oli lopettanut laulunsa, oli jättänyt klaveerin, ja puheli
hiljaa morsiamensa kanssa; rouva Danville lisäsi jonkun sanan
keskuspuheesen silloin tällöin; Trudaine istui erikseen huoneen
toisessa päässä, miettiväisesti lukien kirjettä, jonka otti taskustaan,
kun Lomaque, joka vielä lueskeli sanomalehteänsä, äkkiä päästi
huudahduksen, joka keskeytti kaikkia huoneessa olijoita toimissaan ja
saattoi heidät katsomaan voutiin.
"Mitä se on?" kysyi Danville kärsimättömästi.
"Häiritsenkö, jos selitän tämän?" kysyi Lomaque, tullen silmistään
hyvin heikoksi taas, ja kääntyen kunnioittavaisesti rouva Danville'en.
"Te olette jo häirinneet meitä", sanoi vanha nainen äreästi, "niin
samapa tuo on nyt jos puhuttekin".
Se on eräs paikka Tieteellisissä Ilmoituksissa, joka on minua suuresti
ilahuttanut ja joka varmaan on oleva ilahuttava uutinen jokaiselle
tässä". Näin sanoen katsoi Lomaque huomauttamalla katsannolla
Trudaineen ja luki sitten sanomista seuraavat rivit:
"_Tiede-Akatemia Parisissa_. -- Olemme suureksi iloksemme saaneet
kuulla että kemian avoinna oleva ala-professorin virka on tarjottu
eräälle miehelle, jonka vaatimattomuus on estänyt hänen tieteellisiä
ansioitaan tulemasta tarpeeksi kuuluisiksi maailmassa. Akatemian
jäsenet ovat jo aikoja sitten tienneet hänen tehneen useampia,
merkillisimpiä kemiata edistäviä keksintöjä, mitä viime vuosien
kuluessa on tehty -- keksintöjä, joista hän on erinomaisella, tekeepä
mielemme melkein sanomaan, moitittavalla vaatimattomuudella sallinut
muitten rangaistuksetta omistaa itselleen kunniata. Ei kukaan mies
missäkään virassa ole täydellisemmin oikeutettu saamaan valtiolta
kunnian arvoa ja virkaa, kuin se herra jota tarkoitamme -- herra Louis
Trudaine".
Ennenkuin Lomaque voi katsoa kuulijoihin, huomatakseen minkä
vaikutuksen hänen uutisensa teki, oli Rosa jo rientänyt veljensä luokse
ja suuteli häntä riemun vimmassa.
"Armas Louis", huusi hän taputtaen käsiään, "suo minun ensimmäiseksi
sinua onnitella! Miten ylpeä ja iloinen minä olen. Sinä otat tietysti
vastaan professorinviran".
Trudaine, joka äkkiä ja hiukan hämmästyneenä oli pistänyt kirjeensä
takaisin taskuun sillä hetkellä kuin Lomaque alkoi lukea, näytti olevan
vastauksen puutteessa. Hän taputti sisarensa kättä hajamielisesti ja
sanoi:
"En ole vielä päättänyt; älä kysy minulta miksi, Rosaseni -- älä
ainakaan nyt, älä nyt suinkaan". Hämmennys ja levottomuus ilmautui
hänen kasvoissaan pyytäessään sisartaan käymään jälleen tuolilleen
istumaan.
"Pidetäänkö kemian ala-professoria herrasmiehen arvoisena?" kysyi rouva
Danville, osoittamatta vähintäkään osanottoa Lomaque'n uutiseen.
"Tietysti ei", vastasi hänen poikansa ilkkuvalla naurulla; "semmoisen
täytyy tehdä työtä ja tehdä itsensä hyödylliseksi -- mikä herrasmies
hän on?"
"Charles!" huudahti vanha rouva, punastuen suuttumuksesta.
"Hoh!" huusi Danville, kääntyen selin häneen; "nyt on jo tarpeeksi
kemiaa. Lomaque! te olette nyt ruvenneet lukemaan uutisia, koettakaa
voitteko löytää jotakin hauskaa luettavaa. Mitkä ovat viimeiset tiedot
Parisista? Kuuluuko vielä yleisen kapinan enteitä?"
Lomaque rupesi toista paikkaa tarkastamaan sanomista. "Vähän, hyvin
vähän toiveita on saada rauhallisuus jälleen palautetuksi", hän sanoi.
"Necker, kansan ministeri, on eroitettu virastaan. Julistuksia
väkikokouksia vastaan on levitetty yli koko Parisin. Sveitsiläinen
kaarti on asetettu Champs Elysées-kentälle neljän tykin kanssa. Enempää
ei vielä tiedetä, vaan pahinta peljätään. Ylimyskunnan ja kansan
välinen riita kasvaa kasvamistaan uhkaavalla tavalla, melkein joka
hetki".
Tähän hän pysähtyi ja asetti sanomalehden pöydälle. Trudaine otti sen
siitä ja pudisti päätään pahaa aavistavalla tavalla, katsellessaan sitä
paikkaa, joka juuri oli luettu.
"Oh!" huudahti rouva Danville. "Kansa, todellakin! Antakaa noiden
neljän tykin tulla hyvään latinkiin, antakaa Sveitsiläisen kaartin
tehdä tehtävänsä, ja me emme saa koskaan kuulla sen enempää tuosta
kansasta!"
"Neuvoni on, ettette olisi liioin varma siitä", sanoi hänen poikansa
huolettomasti; "siellä on liian paljo kansaa Parisissa Sveitsiläiselle
kaartille ammuttavaksi, kuin että se voisi käydä niin mukavasti. Älkää
pitäkö päätänne liian aristokraatillisesti ylhäällä, äitini, ennenkuin
aivan varmaan tiedämme mistä päin tuuli käy. Kenties minä saan jonakuna
päivänä kumartaa yhtä syvälle kuningas Moukalle, kuin te nuoruudessanne
kuningas Louis viidennelletoista!"
Hän hymyili kohteliaasti puhettaan lopettaessaan ja aukasi
nuuskatoosansa. Hänen äitinsä nousi tuoliltaan, kasvot punaisina
inhosta.
"En tahdo kuulla sinun puhuvan niin -- se kauhistuttaa, se kuohuttaa
mieltäni!" huusi hän rajulla liikunnolla. "Ei, ei! en tahdo enää
semmoista kuulla. En tahdo istua tässä kuulemassa miten poikani, jota
rakastan, laskee leikkiä pyhimmistä aatteista, ja pilkkaa voidellun
kuninkaan muistoa. Se on kiitokseni siitä että olen myöntynyt ja tullut
tänne, vasten kaikkia säädyllisyyden lajeja, hää-aattona? En kärsi tätä
kauemmin; minä noudatan omaa tahtoani ja käyn omaa tietäni. Minä käsken
sinua, minun poikaani, saattamaan minua takaisin Rouen'iin. Me olemme
sulhasen seuruetta eikä meillä ole mitään tekemistä täällä, ollaksemme
yötä morsiamen talossa. Te ette kohtaa toisianne ennenkuin kohtaatte
kirkolla. Justin! vaununi. Lomaque, hakekaa käsiin minun päähineeni;
herra Trudaine! kiitoksia vieraanvaraisuudestanne; toivon saavani
palkita sen ensikerran kun olette läheisyydessämme. Neitiseni; ottakaa
nyt kauniin katsantonne huomenna päällenne, joka sopii yhteen
hääloistonne kanssa; muistakaa että minun poikani morsiamen tulee olla
todistuksena poikani hyvästä kauneuden aistista. Justin! vaununi --
laiskuri, roisto, tomppeli, missä minun vaununi!"
"Äitini näyttää kauniilta, kun hän on kiihoissaan, eikö niin, Rosa?"
sanoi Danville, au'aisten nuuskatoosaansa vanhan rouvan kiitäessä ulos
huoneesta. "Miksi näytät aivan peljästyneeltä, armaani", lisäsi hän,
tarttuen Rosan käteen luontealla, lempeällä katseella, "peljästyneeltä,
salli mun vakuuttaa, ilman vähintäkään syytä. Minun äidilläni on vaan
tämä ainoa turha usko, ja tämä ainoa heikko puoli, Rosa kultani. Olet
huomaava että hän on yhtä lempeä kuin kyyhkynen, kun vaan ei hänen
sääty-ylpeyttään loukata. Mitä se on! tänä iltana ainakaan et saa erota
minusta tuommoisella katsannolla".
Hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan jonkun sulhais-sukkeluuden, joka
heti saattoi punan takaisin morsiamen poskille.
"Oi miten Rosa häntä rakastaa -- miten innokkaasti hän häntä rakastaa",
ajatteli hänen veljensä, katsellen häntä huoneen nurkasta, missä hän
istui yksinänsä, ja huomaten hymyä, joka kirkasti hänen punastuneita
kasvojaan Danville'n suudellessa hänen kättänsä, ja lähteissä matkalle.
Lomaque, joka oli pysynyt järkähtämättömän kylmänä rouvan suuttumisen
puuskan kestäessä; Lomaque, jonka huomaava silmä oli tarkastellut,
ivallisesti, minkä vaikutuksen tuo kohtaus äidin ja pojan välillä
tekisi Trudaine'en ja hänen sisareensa, oli viimeinen joka sanoi
jäähyväisensä. Kumarrettuaan Rosalle omituisella suloudella
käytöksessään, joka pahoin sopi yhteen hänen rypistyneitten, laihojen
kasvojensa kanssa, ojensi hän kätensä hänen veljelleen. "En ottanut
teidän kättänne istuessamme kahden tuolla penkillä", sanoi hän, "saanko
nyt?"
Trudaine antoi hänelle kättä kohteliaasti vaan äänetönnä. "Te
ajattelette toisin minusta vielä joskus maailmassa". Lisäten nämät
sanat kuiskaamalla, herra Lomaque kumarsi vielä kerran morsiamelle ja
iäksi ulos.
Muutamia minuuttia sen perästä kun ovi oli sulkeutunut, veli ja sisar
olivat ääneti. "Viimeinen ilta, jonka yhdessä olemme täällä kotona!" se
oli ajatus, joka täytti molempain mielet. Rosa oli ensimmäinen
puhumaan. Epäillen hiukan, lähestyessään veljeään, hän sanoi hänelle
surullisesti:
"Olen pahoillani tuosta mikä tapahtui rouva Danville'lle, Louis.
Saattaako se sinua ajattelemaan pahaa Charles'ista?"
"Minä voin antaa rouva Danvillen suuttumisen anteeksi", vastasi
Trudaine vältteleväisesti, "koska hän puhui rehellisestä
vakuutuksesta".
"Rehellisestä?" toisti Rosa murheellisesti, -- "rehellisestä? -- ah,
Louis! Minä tiedän että sinä ajattelet halveksivasti Charles'in
vakuutuksista, kun niin puhut hänen äidistään".
Trudaine hymyili ja pudisti päätään; vaan Rosa ei huomannut tätä
kieltävää liikuntoa -- hän vaan seisoi murheellisesti ja miettivästi
katsellen hänen kasvoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat kastua; hän äkkiä
heitti käsivartensa veljensä kaulan ympäri ja kuiskasi hänelle: "oi,
Louis, Louis! kuinka minä tahtoisin opettaa sinua katsomaan Charlesta
minun silmilläni!"
Veli tunsi hänen kyyneleitä kasvoillansa hänen puhellessa, ja koetti
lohduttaa häntä.
"Sinun pitää opettaman mua, Rosa -- sinun pitää todellakin. Älä nyt ole
milläsikään; meidän täytyy mieltämme virkistää, tahi miten voit sinä
saada parhaimman näkösi huomiseksi?"
Hän irroitti hänen kätensä kaulastaan ja talutti häntä lempeästi
tuolille istumaan. Samassa koputti joku ovea; Rosan palvelija-neitsyt
tuli emännältään kysymään jotakin häämenoja koskevaa asiata. Ei mikään
keskeyttäminen olisi voinut olla enemmän tervetullut kuin tämä tällä
hetkellä. Se pakoitti Rosaa ajattelemaan hetken vaatimia toimia; ja soi
hänen veljelleen tilaisuutta mennä työhuoneesensa.
Hän istuutui pulpettinsa ääreen, epäilevänä ja murheellisena, ja asetti
Tiede-Akatemialta tulleen kirjeen avattuna eteensä. Jättäen lukematta
ne sievistelevät lauseet, joita se sisälti, pysähtyi hän tarkastamaan
ainoastaan seuraavia rivejä lopussa: -- "Professorivirkanne
ensimmäisinä kolmena vuotena teidän tulee asua Parisissa tahi sen
läheisyydessä yhdeksän kuukautta vuodessa, luentojen pitämistä varten
ja laboratorioissa toimitettavien kokeiden tarkastusta varten".
Kirje, jossa nämä rivit löytyi, tarjosi hänelle viran, jommoista hän,
vaatimattomassa itsensähalveksimisessaan, ei ollut koskaan voinut
uneksiakaan saavansa: kirje lupasi hänelle tilaisuutta täydellä
vapaudella harjoittaa mielikokeitaan, joita hän ei koskaan voinut
toivoa aikaan saavansa omassa pikku työhuoneessaan, omilla vähäisillä
apukeinoillaan; ja siinä hän nyt istui kuitenkin epäillen ottaisiko hän
vastaan hänelle tarjottua kunniapaikkaa ja etuja -- epäillen sisarensa
onnen vuoksi!
"Yhdeksän kuukautta vuodesta Parisissa", sanoi hän itsekseen
murheellisesti; "ja Rosa on asuva naineena Lyonissa. Voi! jos voisin
luoda sydämestäni murheeni hänestä ja voisin karkoittaa mielestäni
aavistukseni hänen tulevaisuudestaan -- kuinka iloisesti enkö vastaisi
tähän kirjeesen ottaen vastaan sen luottamuksen, joka minua kohtaan
osoitetaan!" Hän pysähtyi hetkeksi ja mietiskeli. Millaiset hänen
ajatuksensa olivat näkyivät hänen kasvoistaan, jotka kävivät yhä
vaaleimmiksi, ja silmistään, joiden kiilto kävi yhä tummemmaksi. "Jos
tuo kalvava epäluulo, josta en voi vapauttaa itseäni, kävisi todeksi,
tuo mykkä ennustus tulevasta onnettomuudesta toteutuisi -- en tiedä
milloin -- jos niin kävisi (josta Jumala varjelkoon), kuinka kohta eikö
hän kaipaisi ystävää, suojelijaa läheisyydessään, valmista turvaa
onnettomuuden hetkenä! Mistä hän on silloin löytävä suojaa tahi turvaa?
Tuon kiihkeän vaimon seurassa? Miehensä sukulaisten ja ystävien
seurassa?"
Häntä kauhistutti tuo mieltä särkevä ajatus; ja avaten puhtaan
paperi-arkin, kastoi hän kynänsä musteessa. "Ole hänelle kaikki, Louis,
mitä minä olen ollut", mutisi hän itsekseen, kertoen äitinsä viimeisiä
sanoja ja aloittaen kirjettä niitä lausuessaan. Se oli pian valmis. Se
lausui, mitä kunnioittavimmilla sanoilla, hänen kiitollisuutensa
hänelle tehdystä tarjouksesta, vaan samalla ilmoituksen ettei hän
voinut sitä vastaanottaa perheellisten olojen tähden, joita oli
tarpeetonta selittää. Päällekirjoitus oli kirjoitettu, kirje sinetissä:
ei puuttunut muuta kuin panna se postilaukkuun, joka oli hänen
vieressään. Tähän viimeiseen ratkaisevaan toimitukseen tultuaan, jäi
hän epäilemään. Hän oli kertonut Lomaque'lle ja oli lujasti itsekin
uskonut voittaneensa kaiken kunnianhimonsa sisarensa onnen tähden. Hän
tunsi nyt, ensi kerran, että hän ainoastaan oli tuudittanut sen lepoon,
-- hän huomasi Parisista tulleen kirjeen saaneen sen hereille. Hänen
vastauksensa oli kirjoitettu, hän piti kädessään postilaukkua; ja tällä
hetkellä oli koko taistelu joutua uudestaan taisteltavaksi --
taisteltavaksi hänen ollessaan vähimmin sopivana siihen! Tavallisissa
oloissa hän ei ollut se mies, joka lykkäsi asiansa toistaiseksi; vaan
hän teki sen nyt. "Yö neuvon tuo: minä odotan huomiseksi", sanoi hän
itsekseen, pisti epäyskirjeen taskuunsa ja läksi nopeasti ulos
laboratoriosta.
Armoa antamatta tuo tärkeä huomisaamu tuli: auttamattomasti, hyväksi
tai pahaksi, tuo tärkeä aviovala tuli lausutuksi. Charles Danville ja
Rosa Trudaine olivat nyt mies ja vaimo. Edellisen illan ihanaan
auringon-laskuun perustuva ennustus ei ollut pettänyt. Pilvitön oli
hääpäivä. Häämenot olivat kaikki käyneet miellyttävästi, ja olivat myös
tyydyttäneet rouva Danvillea. Hän tuli hääjoukon kanssa Trudainen
kotiin, paljaana hymynä ja kirkkautena. Nuorikkoa kohtaan hän oli itse
ystävyys. "Hyvä tyttöseni", sanoi vanha rouva, mieltyneenä taputtaen
häntä viuhkaimellaan poskille. "Hyvä tyttöseni! sinä olet ollut kaunis
tänä aamuna -- sinä olet hyvää todistanut poikani kauneuden aistista.
Todellakin, sinä olet minua miellyttänyt, lapseni! käy nyt tuolla
ylhäällä pukeutumassa jokapäiväiseen pukuusi; ja luota vaan äidilliseen
rakkauteeni niin kauan kuin Charles'ia onnelliseksi teet".
Oli päätetty niin, että morsian ja sulhanen viettäisivät lempiviikkonsa
Britanniassa ja sitten palaisivat Danville'n lähellä Lyon'ia olevalle
maatilalle. Matkalle kiiruhdettiin, niinkuin ainakin semmoisille
matkoille. Vaunut olivat lähteneet -- Trudaine, kauan seistyään niiden
lähtöä katsellen, palasi nopeasti huoneisin -- pyörivien rattaiden
nostama pöly oli tykkänään kadonnut -- siinä ei ollut niin mitään
katseltavaa -- enää -- vaan tuossa seisoi herra Lomaque huoneen editse
kulkevalla tiellä; toimettomana, ikäänkuin hän olisi ollut vapaa mies
-- levollisena, ikäänkuin semmoiset huolet kuin rouva Danville'n
vaunujen -- esille kutsuminen ja rouva Danville'n saattaminen takaisin
Lyon'iin eivät olisi voineet olla jätettyinä hänen niskoilleen.
Toimetonna ja levollisna, hiljaa käsiään nykertäen, hiljaa nyykyttäen
päätään siihen suuntaan, minne morsian ja sulhanen olivat ajaneet,
seisoi haaveksiva vouti maantiellä. Äkkiä näytti talosta päin
lähestyvän astunnan kohta häntä herättävän. Vielä kerran katsoi hän
tietä pitkin ikäänkuin hän olisi odottanut näkevänsä vieläkin
vastanaineen pariskunnan vaunuja. "Tyttö parka! -- voi tyttö parkaa!"
sanoi herra Lomaque hiljaa itsekseen, ja kääntyi katsomaan kuka häntä
lähestyi huoneesta päin.
Oli vaan postimies kirje kädessä ja postilaukku kainalossa.
"Onko mitään uutisia Parisista, ystäväni?" kysyi Lomaque.
"Hyvin huonoja uutisia, herraseni", vastasi postimies. Camille
Desmoulins on vedonnut kansaan Palais Royalissa -- siellä peljätään
kapinaa".
"Ainoastaan kapinaa!" matki Lomaque ivallisesti. "Mikä kunnon hallitus,
joka ei pelkää pahempaa! Onko kirjeitä?" lisäsi hän äkkiä muuttaen
puheen ainetta.
"Ei ole _taloon_", sanoi postimies, -- "ainoastaan yksi _talosta_,
jonka herra Trudaine antoi. Sitä tuskin kannattaa", lisäsi hän,
käännellen kirjettä kädessään, "pistää postilaukkuun, vai mitä?"
Lomaque katseli hänen olkapäittensä yli, hänen näin puhellessa, ja näki
kirjeen olevan Tiede-Akatemian Presidentille Parisissa.
"Tahtoisin mielelläni tietää onko hän ottanut vastaan paikan, vai
kieltäynyt", ajatteli vouti, nyökyttäen päätään postimiehelle ja
jatkaen matkaansa taloon päin.
Ovella tuli Trudaine häntä vastaan, joka sanoi hänelle pikaisesti: "te
lähdette Lyon'iin takaisin rouva Danville'n kanssa, arvaan minä?"
"Tänä päivänä vielä", vastasi Lomaque.
"Jos sattuisitte kuulemaan jostakin nuorenmiehen huoneuksesta Lyonissa
tahi sen läheisyydessä", jatkoi toinen, alentaen ääntään ja puhuen
entistä nopeammin, "niin te tekisitte minulle hyvän työn jos antaisitte
tiedon siitä minulle".
Lomaque lupasi; vaan ennenkuin hän ennätti lisätä kysymyksen, joka
hänellä jo oli kielellään, oli Trudaine kadonnut huoneesen.
"Nuorenmiehen asunto!" toisti vouti, seisten yksinään portailla.
"Lyonissa tahi sen läheisyydessä! Ahaa! Herra Trudaine, minä lasken
yhteen nuorenmiehen-asuntonne ja puheenne minulle eilen illalla, ja
saan summan, joka on, arvelen minä, jokseenkin täsmälleen oikein. Te
ette ole myöntänet Parisin tarjoukseen ja minä luulen voivani arvata
syyn".
Hän vaikeni miettiväisenä ja pudisti päätään pahaa tietävällä
tyytymättömyydellä ja pureskellen huuliaan.
"Kaikki on kyllä kirkasta tuolla taivaalla", jatkoi hän hetken
kuluttua, katsellen ylös loistavaa keskipäivän taivasta kohti. "Kaikki
kyllä kirkasta siellä; vaan minä luulen näkeväni pienen pilven jo
nousevan erään perheen taivaalle -- pikku pilvi, jonka peitossa on
paljo, ja jota minä puolestani tulen huolellisesti tarkkaamaan".