Ollin mentyä Marttikin päätti lähteä hiihtelemään. Aukealla ja joen
jäällä luisti suksi nyt mainiosti, sillä siellä hanki kesti.
Hän antoi taloudenhoitajalleen määräyksiä, joi lasillisen vettä ja
aikoi aamiaisen aikana olla kotona. Vanha Saara oli jo tottunut
herraansa ja palveli häntä parhaansa mukaan. Mutta sen hän jo tiesi
entisestä, ettei Martti-herra koskaan saapunut siihen aikaan kuin
aikoi, vaan milloin sattui. Välistä aikoi olla päivän, niin viipyikin
viikon. "Aamiaiseksi tulen", vakuutti Martti, kun Saara näytti
epäilevän.
"Tulleeko tuloa", arveli toinen ja painui keittiöön.
Ulos tultuaan Martti sai kuin sähköä ruumiiseensa. Suloinen kevät-aamu
houkutteli, ja ilma näytti kristallikirkkaalta.
Hän otti kuistin nurkasta jalkavat, vasta paahdetut suksensa, ja
potkaisi jalat varpaallisiin. Hetken hän seisoi kuin miettien, mihin
päin lähtisi. Myötälettä pitkältä ja paikoin jyrkkää oli Virkavaarasta
kauas maantielle asti ja vielä siitäkin aina joelle, jonne viimeisen
vauhdin antoi korkea jokitörmä. Martti puhalsi matkaan, ja liukkaat
sukset kiitivät männikön halki, jotta hanki tuntui helisevän. Mutta kun
hän oli onnessa männikön puut vältellyt ja alkoi aukea myötäle, lykkäsi
hän pari kertaa parempaan vauhtiin ja kiiti nyt nuolena jyrkkää
rinnettä alas tielle päin...
Juuri kun hän, parhaassa vauhdissa vielä, oli päässyt maantien yli ja
viillätti menemään joelle, havaitsi hän nuoren, mustapukuisen naisen
hiihtävän pappilasta päin... Hän ehti nähdä vain solakan varren,
siniset, syvälliset silmät ja mustan tukan...
Vasta joen jäälle päästyä, ja kun vauhti oli vähentynyt, välähti hänen
mieleensä äskeinen näkemä. Kuka oli tuo outo, hyvin puettu nainen, joka
näytti niin tyttömäiseltä keveässä hiihtotakissaan?
Puolijokeen päästyään hän alkoi hiihtää alaspäin pitkin jokea,
kummallisten ajatusten, muistojen ja tunteiden rynnistäessä hänen
mieleensä.
Mikä oli noissa oudon naisen silmissä, joka sai kuin sähkön kulkemaan
hänen ruumiinsa läpi? Nehän olivat Esteri-vainajan silmät. Sama oli
vartalokin ja sama musta tukka...
Tuli semmoinen kummallinen voimattomuus koko hänen olentoonsa, ettei
hän ollut pystyssä pysyä. Tulvimalla tuli muistoja ja tunteita sydämeen
ja salainen, villi riemu tuntui kumpuilevan kuin puhkeava, voittamaton
voima syvällä mielen pohjalla.
Hän hiihteli verkkaan, tietämättä mihin päin. Ajatukset polttivat, ja
sydän löi niin rajusti, että pyörrytti. Nehän olivat samat silmät,
joihin hän kerran oli katsonut, ennen nuorina päivinä! Samat silmät,
joiden hehku sammui juuri silloin, kun ne palavimpaan liekkiin
syttyivät! Ne silmät olivat häneen katsoneet lemmen kyynelten läpi, ja
niiden ilmeessä oli ollut taivaan riemua ja elämän puhdasta iloa...
Ja kun ne olivat sammuneet ja Esteri laskettu maan poveen, oli hänelle
jäänyt vain muistoja, joiden voima häntä vieläkin elähdytti...
Hän upposi niin muistoihinsa ja haaveiluunsa, että alkoi epäillä
nähneensä utukuvan... Ehkä kevään hengettären, jonka aina oli toivonut
pöytänsä päähän istuutuvan... Ehkäpä vain olikin hengetär, jonka hänen
oma mielensä oli esiin loihtinut!
Niin kai olikin! Kuolleet eivät nouse elävien joukkoon, eikä hänelle
onnenpäivä koskaan valkenisi.
Mutta melkein tietämättään ja tahtomattaan hän pysähti ja katseli
taakseen rannalle ja kylälle päin...
Se ei sittenkään ollut harhanäky!...
Hän näki naisen nousseen kylän taloja ylemmäksi ja hiihtelevän kaltevaa
vainiota pitkin niinkuin pyrkimässä kukkulalle, joka oli peltojen
takana korkeamman vaaran laidassa... Hän näki oman kotinsa aamuauringon
kirkkaassa valossa ja männikön sen ympärillä kimaltelevan. Kuinka se
näytti onnen ja tyynen rauhan asuinsijalta...! Aavistiko kukaan, että
sen omistaja oli rauhaton, harhaileva ja haudantakaista elämää ikävöivä
mies? Tuskin.
Silloin hän näki oudon kohoavan jyrkälle kukkulalle ja hiihtävän ihan
metsänrantaan asti. Hän erotti selvään tänne joelle, että joku metsään
menevä mies puhutteli outoa ja näytti viittailevan alas laaksoon...
Ja yhä korkeammalle kohosi aurinko. Sen kilo alkoi pudotella yöllä
karttunutta huurretta puista, ensin vaarain jyrkimmiltä rinteiltä ja
sitten alempaa juurilta. Koko joen pinta välkkyi ja kimalteli ja kuin
hupeni yhdeksi lämpöiseksi harsopilveksi etelän taivaan rannalle.
Edempää, idän maailmalta päin, pohotti laajoja, puuttomia vaarainlakia,
joiden huipuilla päivän säteet kuin leikkiä löivät... Mihin hän
hiihtelisi?
Ennen hän hiihteli tästä tuon laajan saaren rantaan ja kääntyi siitä
viistoon toisen kylän kukkulalle ja palasi takaliston kumpuja pitkin...
Nyt hän näki naisen potkaisevan matkaan ja viilettävän taloihin päin...
ja katoavan näkyvistä...
Mutta entiseen tapaansa Martti hiihteli verkkaan saarta kohden. Hän,
joka ennen työnteli menemään, jotta harvat hänen jälessään ehtivät,
lykkeli nyt lylyään kuin sairas. Kirkkaan aamun sulonkin hän unohti ja
ympäröivän luonnon, jota aina kaikilla säillä ihaili...
Rattostunturin valkopäinen laki paistoi kaukaa monien matalampien
vaarojen takaa. Sinne, kiveliön keskelle, hän oli usein tehnyt retkiä
keväisinä hankiaamuina ja katsellut sen huipulta ympäröiviä maailmoja.
Hän saattoi siellä uneksia ja haaveksia ja elää omaa, kummallista ja
rikasta satumaailmaansa... ja iloita elämästä yhdessä heräävän kevään
kanssa...
Siellä oli syntynyt monta ihanaa ajatusta, tuhansia kuvia onnenelämästä
ja rakastetusta, joka makasi maan mullassa. Kerrankin tämmöinen: Jos
eläisi Esteri, niin tänne he nousisivat tämmöisenä kirkkaana
hankiaamuna... Ja hän näyttäisi Esterille tämän kummallisen maan
salaperäisyyksiä ja valon voittoa ja pimeyden häviötä... Esteri tätä
ymmärtäisi... Esteri osaisi erottaa elämän maan kuoleman maasta...
Hän oli mietteissään hiihtänyt rannalle ja nousi jo joentörmälle. Koko
kylä näkyi siinä vaaran laidassa, ja kaukaa mäntyjen keskeltä
Virkavaarakin. Pappila rannempana ja kirkon ja tapulin ristit korkeiden
kuusien takaa...
Tiellä oli liike alkanut, ja joka talosta nousi savu vaaleana ja
haihtui kirkkaaseen ilmaan. Jostakin metsän takaa kuului kulkusten
helinää ja laulua. Martti hiihteli suoraan metsään päin, sillä hänen
tapansa ei ollut raittia hiihdellä silloinkaan, kun pehmeä umpi oli
metsissä.
Kylän alimmaisen talon takaa hän nousi harjulle ja painui näkyvistä
näreikköön, hiihtääkseen sieltä kumpuja pitkin kotiinsa.
Äskeinen näkemä oli koskenut häneen niin, että hän vasta nyt alkoi olla
selvillä siitä, mitä oikeastaan oli nähnyt.
Saattoiko olla toista ihmistä, joka oli Esterin näköinen? Ei hän sitä
ollut koskaan uskonut, ei koskaan luulotellutkaan näkevänsä Esterin
näköistä... Ja nyt oli kuitenkin nähnyt... vilahdukselta vain, mutta
kylliksi kuitenkin...
Että outo nainen oli vieras täällä, sen hän nyt ymmärsi. Mutta kuka hän
oli ja mitä varten oli näin varhain liikkeellä, se jäi arvoitukseksi.
Hän koetti tyyntyä ja rauhallisesti ajatella näkemäänsä, mutta myrsky
tuntui rinnassa vain riehuvan ja ajatukset nuolena kiitävän, mieli
luovan ilmalinnoja...
Takalistoa hiihtäen hän joutui kyläläisten metsätielle, joka painui
metsään loivana myötäleenä. Hän antoi suksien mennä hiljaista vauhtia
myötälettä alas ja kääntyi ensimmäisen suon rannassa kotia päin. Suolta
lähtien oli jyrkkää vastaletta melkein Virkavaaraan asti.
Hän, joka aina aamuisilla retkillään oli virkku ja notkea, iloinen ja
reipas, tunsi nyt mielensä kummallisen alakuloiseksi ja sairaaksi.
Tuska, joka oli vuosikausia ollut tuntemattomana, oli noussut entiseen
voimaansa ja vihloi sydäntä...
Mitäpä hän enää uneksi ja haaveksi ja toivoi, mietiskeli hän
noustessaan vastaletta. Miksi toivoisi enää iloa elämästä, onnea tästä
maailmasta! Ei olisi ihmistä, joka ymmärtäisi häntä, ei yhtään sydäntä,
joka sykkisi hänelle! Miksi häiritsisi rauhaansa ja yksinäistä
elämäänsä. Mitäpä rakentaa tuulentupia! Vanha, kokenut mies!
Mutta häntä seurasivat sittenkin oudon naisen syvälliset silmät. Hän
näki tuossa edessään mustan puvun ja soman hiihtotakin, kauniin tukan,
joka oli ohimolta samanlaisessa kiharassa kuin Esteri-vainajankin.
Mistä oli outo nainen tullut tänne kauas Pohjolaan?
Hän oli jo noussut harjun selälle ja näki laakson toisella puolella
ihan kallion kyljessä Kivi-Ollin pienen pirtin navettoineen.
Hänestä tuntui, että hänen oli pakko saada puhutella jotakuta ihmistä.
Semmoinen kummallinen voimattomuus ahdisti häntä, että hän
jäsenissäänkin tunsi kuin uupumusta. Olli oli mieluisa mies
juttuilemaan. Hänpä poikkeaisi hetkeksi Ollin pakinoille.
Hän käänsi suksensa Ollin portille päin ja lykkäsi menemään aika
vauhtia laaksoon, josta sitten alkoi hiljalleen nousta mökille.
Olli puuhaili avopäin päiväpaisteisella hangella, jossa palkki hirsiä
uuteen navettaan. Lampaat jyrsivät mäntyjen latvapuolista muheaa
mäihää, niin että mäiske kuului. Ulos Jumalan päivää katselemaan oli
ukko laskenut lampaansa ahtaasta läävästä.
Martti istahti männyn tyvelle ja arveli:
"Huono on hiihto."
"Johan minä sanoin", virkkoi Olli, joka ei ollut havainnut Martin tuloa
ennenkun tämä oli melkein vieressä. "Missä päin metsäherra on käynyt?"
hän kysäisi samassa.
"Hiihtelinpä häntä hiukan."
Hän puhui väsyneesti, ja Olli huomasi, että Martin muutoin punakat
kasvot olivat kalpeat. Väsyneeltä hän näyttikin.
"Tässä sitä eukkoineen Olli vain päiviään viettää", sanoi Martti. "Ja
hauskaa onkin näin mukavassa mökissä."
Olli virkahti:
"Onhan se nyt hauskaa, kun on semmoinen naapuri kuin te, joka aina
antaa. Mutta on tässä ollut koviakin päiviä, kun nälkä hätyytteli ja
lapset olivat pieniä. Mutta nyt... nyt tässä eukkokin alkaa komistua ja
ylpistyä..."
Ja Olli naurahti sukkeluudelleen. "Saisiko sitä mitään tarjota?" hän
sitten kysyi.
Ollin vaimo, Kuppari-Kaisaksi sanottu, riensi samalla pirtistä ja alkoi
siunailla, että kun metsäherra täällä... ja avopäin istuu männyn
tyvellä.
Hän toimitti lasillisen vettä Martille, eikä taaskaan malttanut olla
sanomatta sitä entistä sanomaansa:
"Jo on kumma, kun ei noin komea mies rouvaa ota!"
Siihen ei ollut Martti koskaan muuta kuin naurahtanut, mutta nyt
virkahti:
"Jospa ei saa mieluistaan."
"Jo nyt luulisi maailmassa teidänkin hyvänne olevan", arveli Kaisa,
mutta Olli sanoi painokkaasti:
"Siinä se juuri onkin, että jos ei saa mieluistaan."
Mutta Kaisa rohkaisihe ja hymähti:
"On kai se joskus ollut mieluinenkin..."
Mutta nähdessään Martin vakavan katseen eukko ei enää jatkanut. "Olisi
minulla valmista kahvia, jos saisin tarjota", esitteli hän sitten.
"Enpä nyt tällä kertaa --!"
Ja kääntääkseen puheen muihin asioihin hän kysyi Ollilta:
"Tuleeko hankia tällä viikolla?"
"En minä usko tällä viikolla vielä, mutta annas kun tulee ylikuu, niin
nähdäänpä..."
"Sunnuntaina kai syntyy uusi kuu..."
"Mutta silloin karhu taitaa jo olla tiessään..."
"Mitä vielä... kyllä se tavoitetaan..."
Ja pitkän aikaa Martti jutteli siinä Ollin kanssa tulevasta
karhujahdista.
Aamiaisen aikaan hän saapui kotiinsa.
Hänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta.
Vaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu
eikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi
ilonsa omasta sydämestään.
Mutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä
häntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta.
Kaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot
kalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä.
Ruusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet
kukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden
pehmeää hoitoa.
Väsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui
mietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse
harhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.
Mutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo
kämmentä vasten.
Kun Saara ilmoitti aamiaisen olevan valmiina, ei hän vastannut mitään.
Ja Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut
kotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara
päätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.
Sairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin
rautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja
laimentanut virkut veret. --
Hän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen
mustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut
toistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu
nähdä, mitä oli tuntenut silloin, -- silloin kun tuska repi sydäntä
eikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä
hän luki:
"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä
katsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä."
"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka
kuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni
palasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian
saisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää
itse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka
tulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät
minulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä.
Keväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni... Mitä
minä nyt? Siirryn täältä kauas pois... 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan
minä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime
kerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä
kuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme..."
Siihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät
hänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua...
Kauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne
jättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja
täältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan...
Nyt hän oli täällä, mutta yksin.
Silloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin
lumoissa hän tuumi itsekseen:
-- Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka
kevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!
Ja melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan
maantienpuolisesta ikkunasta tielle päin... siihen, missä hän oli
hiihtänyt oudon ohitse... Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan
kauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.
Kun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran
istumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä
vihellellyt.
Saara ei muistanut nähneensä herraansa noin vähäpuheisena.