Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.
I
Kylän raitille, aina kylän alapäähän asti, näkyi Virkavaaran
metsäherran vaaleansininen, huvilan muotoinen rakennus somien
mäntyjensä keskeltä. Se oli rakennettu korkean vaaran kupeelle,
männikkökummulle, jonka metsänpuolisesta laidasta kallio nousi
jyrkkänä, metsäiseen vaaran kylkeen yhtyen.
Talo oli etäällä kylän muista taloista, jotka olivat rakennetut
laaksoon, tienviereen ja lähelle jokitörmää. Uudenaikaisen tyylinsä ja
miellyttävän paikkansa vuoksi se veti ohikulkijan huomion puoleensa.
Jo heti pitäjään muutettuaan oli nykyinen metsäherra alkanut katsella
talonpaikkaa. Näytti siltä kuin olisikin aikonut elää täällä ikänsä,
ettei enää muilta seuduilta virkaa hakisikaan. Ja silloin jo, kun
kuultiin, että hän aikoi rakentaa talon tuohon Kelovaaran laitaan,
alettiin paikkaa Virkavaaraksi nimittää.
Ja niin oli siihen rakentanutkin sievän talon -- ikäänkuin ihmisten
jaloista pois.
Oli varhainen kevätaamu. Ei ollut päivä vielä noussut, ja kylmä yö oli
seulonut kirkasta, hopeista huurretta puut valkoisiksi. Tielle kumotti
Virkavaaran metsäherran vaaleansininen rakennus kuin kukka kuuraisten
puiden keskeltä. Sieltä näki kyllä tielle, mutta tieltä ei näkynyt
taloon muuta kuin hiljainen, sinervä päärakennus ja rivi punattuja
ulkohuoneita aivan takakallion kupeessa ja kuin siihen kiinni
kasvaneina. Mutta jos arvasi katsoa yli mäntyjen latvain, sattui
silmään pitkä viiritanko, jonka latvassa leijaili teeren kuva.
Jo liikkui joku päähuoneessa, jonka ikkunat antoivat etelään ja josta
oli suurenmoinen näköala leveälle joen uomalle ja sen kahden puolen
kohoaville kukkuloille.
Ikkunaverhot työnnettiin syrjään. Metsäherra nousi jo vuoteeltaan.
Hänellä olikin, Martti Laguksella, tapana nousta varhain.
Talviaamuinakin, kun taloissa ryhdyttiin karjaa ruokkimaan, näkyivät jo
tulet Virkavaaran metsäherran huoneesta.
Mutta tänä aamuna Martti metsäherra oli tavallista varhaisempi, sillä
hänellä oli ollut aikomus lähteä karhunjahdille lähimmän naapurinsa
Kivi-Ollin kanssa. Illalla olivat asiasta lopullisesti päättäneet.
Yö oli ollut kylmähkö, ja lumenpinta oli arvattavasti kovettunut
suksenkantavaksi hangeksi.
Martti silmäili alas kylälle ja joen valkopintaiselle uomalle, joka
ulottui silmän kantamattomiin. Vaarojen kupeilta hohtivat valkoisen
huurteen peittämät puut ja pohottivat kilokalliot. Minkäänlaista
liikettä ei näkynyt tieltä, ei hiihtäjää vielä joen jäällä, eikä
kylältä noussut vielä savuja.
Martti silmäili idän puolelle, josta ei näkynyt muuta kuin korkea,
kallioinen vaaran kylki ja ylempänä taajaa kuusikkoa. Ei näkynyt vielä
aamunvinkkaa taivaan rannalla, vaikka taivaan kansi oli jo vaalennut ja
ennusti päivän tuloa. Hän silmäsi samalla lämpömittariin ja näki, että
se näytti vain yhden asteen kylmää.
Ei ollutkaan ollut tarpeeksi kylmä yö. Hangen pinta ei ollut kovettunut
kyllin kestäväksi, varsinkaan kun edellisen päivän suvi ei ollut oikein
tuntuva.
Ennen auringon nousua oli Kivi-Ollin pitänyt tulla metsäherralle
ilmoittamaan, oliko mahdollista lähteä karhua kiertämään. Mutta eipä
häntä kuulunut.
Martti pyyhkäisi unen pois silmistään ja alkoi pukeutua.
Olli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli
hän. Kyllä ukko oli siksi toimelias -- ja siksi innokas metsästäjä. Ja
niin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan
tämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.
Niin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän
oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!
Ja nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin
unennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin
siivin, ja kului kai näin vastakin... kului kohden kuolemaa... tällä
lailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon...
Oli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi
surumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt
hänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet
kuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat
kasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään
yhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli... Hän
sallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja
tunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia
olleista onnen hetkistä...
Martti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa
katsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.
Hän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen
totisuutta tehostivat musta poskiparta ja vankat viikset. Hänen suuret,
siniset silmänsä olivat aina surumieliset, ja ainoastaan silloin, kun
hän hymyili, välähti niiden ilmeessä terveen elämän lujaa voimaa. Koko
vartalo oli voimaa ja elämää, ja komea, kaareva rinta kohosi rennosti
kuin ruhtinaalla.
Mutta nyt kuvastimeen katsoessaan hän näki silmäin ympärille
ilmestyneen ryppyjä, jotka eivät kyllä rumentaneet, mutta antoivat
hänen kasvoilleen entistä vakavamman sävyn. Hän hymähti. Pian alkaisi
ilmestyä harmaita hiuksia... ehkä jo olikin ohimolla ja korvain
juuressa...
Ja kuinka lieneekään, joutui Martti taas miettimään kulunutta
elämäänsä. Sillä se oli ollut elämää, tämä nykyinen ei ollut kuin sitä,
jonka itse suunnitteli tänne Pohjolaan muuttaessansa... Oli tehnyt
tilin entiselle, nuoruuden unelmalle, ja alkanut ikäänkuin alusta. Oli
ottanut huomioon kaikki seikat, ja lopputuloksena oli: elän yksin.
Ja kun oli kuivannut kasvonsa ja sukinut partansa, istahti hän
keinutuoliin, pani tupakaksi ja unohtui mietteisiinsä. Unohtui niin,
ettei muistanut aiottua retkeä, ei Kivi-Ollia eikä mesikämmentä...
Kummalliselta kai näytti hänen elämänsä. Olivat siitä kyläläiset
sanoneet ja virkaveljet hyvin usein. Mutta kukaan ei tiennyt, että
hänellä oli ollut unelma hänelläkin, ihana ja suloinen unelma, joka
upposi sydämeen jo nuorena, mutta ei koskaan toteutunut. Moni saattoi
aavistaa, ja hyvin usein oli sitä häneltä kysytty, mutta hän ei koskaan
tehnyt siitä selvää eikä antautunut _siitä_ puheisiin kenenkään kanssa.
Kun hän muutti tänne Pohjolaan, oli unelma jo aikoja sitten loppunut,
tuli oli sammunut, mutta hehkuva hiillos jäänyt jälelle. Ja kun hän
tänne pääsi, tuntui hänestä kuin olisi päässyt kotiaan, siihen
paikkaan, josta ei mihinkään ikävöinyt eikä mitään liikaa vaatinut...
Tänne rakensi oman talon korkealle mäelle, johon ei kuulu kylältä humu
ja jossa saisi viettää loppuikänsä rauhaisaa vanhanpojan elämää...
Kymmenes kevät olikin jo kulumassa, eikä tänä aikana ollut tapahtunut
mitään, jota hän ei olisi ennen aavistanut tai joka olisi häirinnyt
hänen rauhaansa. Olivathan nämä kymmenen vuotta olleet oikeastaan
onnellista aikaa, niin onnellista kuin voivatkin yksinäisen miehen
elämässä... Nyt nämä seuraavat -- ja kukapa tiesi, vaikka kuolema
piankin noutaisi -- olisivat kai samanlaisia: hiljaisia, pimeitä
talvisia päiviä, valoisan kesän herttaisia päiviä...
Mutta joka kevät muistuivat mieleen onnenpäiväin ihanat hetket.
-- Tule vain, sinä kevään herttainen, vaalea hengetär. Tule luokseni
kevätaamuin ja istu ja viivähdä hetkinen yksinäisen miehen pöydän
päässä. Vaikka sinun viestisi tulevatkin haudan takaa, ovat ne rakkaita
kuitenkin. Kerro tarinoita kuolleesta armaastani ja vie terveiseni
mennessäsi. Minä varron täällä ja tulen sinne sinun kanssasi jonakin
keväisenä aamuna, silloin kun päivä nousee... Sinä opastat tien
satumaailmaasi ja uuteen ihanampaan elämään... Sillä sen sinä tiedät,
että kalvava kaiho minua repii ja itkevä ikävä rasittaa ja kaipuu
kalvaa aina sydänparkaani...
Niin hän itsekseen haaveksi, eikä kukaan osannut aavistaa, että tuon
vankan miehen mieli oli pehmeä kuin vaha...
Usein hän heräsi tuollaisesta haaveesta siihen, että tapasi kyyneleitä
silmissään...
Semmoisina hetkinä hän tunsi itsensä niin orvon yksinäiseksi, ja suru,
joka ennen oli lopuksi kummunnut ilona, painui silloin syvemmälle ja
kasvoi kiinni sielun pohjaan.
"Mikset nai?" olivat virkaveljet usein kehoittaneet.
"Minä olen tässä jo niin tottunut yksin elämään."
Eivätkä he sen enempää tiedustelleet.
Mutta kaikki pitivät hänestä ja olisivat mielellään tahtoneet häntä
seuraansa. Joskus, kun hän oli osunut joukkoon, saattoi hän olla
iloinen ja leikkisä ja purevan sukkela. Mutta mieluummin hän oleskeli
yksinään ja samoili kiveliöitä. Saattoi joskus olla metsillä omaksi
huvikseen viikkomääriä tai kalastella erämaan järvillä Kivi-Ollin
kanssa koko syyspuolen kesää.
Hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana nuoruuden ajassa, ensimmäisessä
ylioppilasvuodessa. Ja ikäänkuin oikein tahtoen muistoistaan nauttia
hän antoi jokaisen kuvan viipyä kauan mielessään ennenkuin salli toisen
siirtyä sijalle...
Silloin hän äkkiä heräsi siitä, että aurinko nousi ja valeli kultiaan
toiselle puolelle jokea vaarojen huurteisia puita vasten. Hänen oma
talonsa oli vielä varjossa, mutta koko lännenpuolinen maailma, suuri
vuorinen erämaa, välkkyi siellä ja kimalteli aamun kullassa.
Hän nousi ja kävi ikkunasta katselemaan luontoa. Joen valkoinen pinta
välkkyi, ja kaukaa siinsi suuren vaaran juurelta toisen pitäjän kirkko
tapuleineen. Ja ihan taivaanrannalla, siellä missä vuorijono näytti
kasvaneen siihen kiinni, värähteli kevään harsoa ja lämpöistä auerta.
Kylän taloissakin jo herättiin, ja savuja nousi suorina patsaina
tyyneen kevätilmaan. Joku hiihtäjäkin näkyi laskettelevan alas
rantatörmästä joen kimaltelevalle pinnalle.
Joka kevätaamu hän oli tottunut retkeilemään. Milloin hiihteli suurten
vaarain la'ille ja laski huimaa vauhtia takaisin, milloin valjasti
poronsa ja ajoi aamuvarhain kyläläisten metsätietä kauaksi saloille. Ja
sama halu tapasi hänet nytkin.
Olihan nyt oikeastaan ensimmäinen hankiaamu tänä keväänä. Hän alkoi
valmistautua retkelle, aikoen hiihtää korkean Rattostunturin huipulle,
jolta näki kauas Lappiin asti. Siellä oli hauska olla ja helppo
hengittää! Siellä oli lohtua yksinäiselle miehelle, joka ei saanut iloa
muualta kuin luonnosta!
Ja tulisella kiireellä hän alkoi köyttää paulakenkiä jalkoihinsa.
Samassa hän huomasi Kivi-Ollin tulevan pihalle, suksilla mäkikujasta
viillättäen.
Hän kävi jo portaille vastaan, ja ennenkuin Olli ehti sanoa hyvää
huomenta, kysäisi hän:
"Onko hanki kantavaa?"
"Aukeilla kantaa, mutta metsissä ei... Ei tullutkaan niin kova kylmä
kuin luulimme... Ei ole nyt vielä kiveliöön lähteminen... Mutta onpa
kevättä... ja karhu kyllä odottaa meitä..."
Ukko naurahti sitä sanoessaan. He olivatkin, hän ja Martti, aina
onnistuneet karhun kaadannassa.
Olli iski sauvansa kiinni kinokseen ja kävi portaille. Martin totisille
kasvoille ilmestyi iloinen hymy, ja toverillisesti hän tervehti vanhaa
miestä. Heistä oli näinä kymmenenä vuonna tullut hyvät ystävät. Olli
oli Martin ensimmäinen työmies taloa rakentaessa ja ainoa seuralainen
metsästysmatkoilla. Oikeastaan olikin pyytöhenki nämä kaksi eri-ikäistä
miestä yhdistänyt lujilla veljessiteillä.
Olli oli jo kuudenkymmenen mies, mutta luja ja sitkeä ja verrattoman
tarkka ampumaan. Kun hän oli ikänsä metsiä kulkenut, oli hänen vainunsa
otusta ajaessa tarkka kuin eläimen, eikä hän sitä kertaa pyyntöön
lähtenyt, ettei tuonut saalista matkassaan. Hänen pieni mökkinsä oli
Virkavaaran takana, sen toisella, idänpuolisella rinteellä. Sinne johti
kesäisin Virkavaarasta polku, joka kujalta lähtien kierteli jyrkimmät
kalliot ja nousi kahden suuren kuusen välistä alemmalle vaaran selälle,
mistä alkoi painua toiselle puolen ja mutkitellen johtaa Ollin
pirtille.
Talvisin taas yhdistivät naapureita suksen- ja pulkanladut, jotka
kulkivat matalampaa rinnettä kuin kesäpolku sekä ylös että alas. Ollin
pirtille hiihteli Martti talvi-illoin tarinoimaan takkatulen ääressä.
Ukko kertoi metsästysmatkoiltaan Norjasta ja Lapista, ja väsymätön
kuulija oli Martti. Semmoisina iltoina oli Ollilla hyvää tupakkaa
poltella. Ja eukko kuunnellessaan keitteli Martin tuomasta kahvista
väkevää juomaa, jota miehet vähän väliä maistelivat.
Monta oli heillä ollut hauskaa metsästysmatkaa, kun kahden hiihtelivät
kiveliöitä ja sydänmaita ja hakivat Tapion viljaa. Monta oli karhua
kaadettu, ammuttu susia, ja pari kertaa oli osuttu ahmankin pesälle.
Syksyisin kuljettivat säkittäin metsälintuja ja kesäisin kalastelivat
suurissa järvissä tai metsäjokien jyrkissä koskissa.
Parhaalle paikalle Martti nytkin toimitti Ollin istumaan, antoi hyvän
piikkipäisen sikaarin ja kysyi:
"Uskooko Olli tänä keväänä hyviä, kestäviä hankia tulevan?"
"Epäilemättä. Minun merkkieni mukaan nyt pitäisi tulla suojailmoja...
ja se se hyvä olisikin... ja sitten kun kääntää tuulen pohjoiseen, niin
koko päivän kestää hanki... Semmoinen minun uskoni on..."
"Olisipa se..."
"Sitten sitä päästäisiin liikkeelle ja näytettäisiin sille talviselle
otsolle, joka karkuun pääsi, kuinka käy..."
He innostuivat puhelemaan entisistä karhunjahdeista ja kuvailivat tätä
aikomaansa, kuinka sen pitäisi onnistua...
"Minä jo illalla heti näin taivaasta, ettei tule lujaa kylmää", puheli
Olli ja maiskutellen imi sikaariaan. "Ei kannata lähteä hiihtosin
liikkeelle huonolla hangella, varsinkaan kun näyttää, että päivä tulee
kirkas ja että huove hankeen rupeaa... Ajattelin: käynpä häntä
huvikseni kuitenkin metsäherralle sanomassa, ettei kannata vielä
lähteä, käyn puheilla, niinkuin illan päätös oli..."
"Aina on Olli tervetullut talooni", sanoi siihen Martti.
Olli hymähti. Oli aina niin ystävällinen tämä metsäherra, niinkuin
veljeä puhutteli, ruuat, juomat jakoi, vaatteita, kenkiä lahjoitti ja
jouluksi aina jauhosäkin. Saaliista aina runsaat puolet ja kruunun
tapporahat kaikki... Ei ihmistä parempaa...
Ollin kirkas silmä päilyi hyvästä mielestä ja katse kulki suuresta,
mustasta karhuntaljasta, joka oli kirjoituspöydän alla, monihaaraisiin
poron- ja hirvensarviin, jotka olivat molemmin puolin ovea ja joihin
oli ripustettu kaikenlaisia metsästysneuvoja. Pyöreään tinapulloon,
joka riippui alimmassa poronsarven oksassa, hänen katseensa pysähtyi...
Nuo poronsarvet oli Olli metsäherralle lahjoittanut, ja tuosta
tinapullosta oli monta makeaa ryyppyä saanut... Kerrankin, kun oli
kylmä syysyö, ja he viettivät yötä nuotiolla...
Mutta siitä luistikin taas Ollin katse komean piirongin luo loukkoon...
Sen oli metsäherra usein avannut ja sieltä suuresta, kirkkaasta
karahvista kaatanut juomalasiin ja kehoittanut: "Ollipa ottaa tuosta
aamutuimaan." Ja hyvää oli aina ollut... Eikä Olli saanut katsettaan
pois piirongista, vaan tähtäsi kuin otusta lukonreikää, jonka ympärillä
pohotti valkealuinen hela...
Jopahan liikautti metsäherra avainkimppua taskussaan, helisti kerran,
kaksi, ja Ollin sydän vavahti ilosta... Jo meni piirongin luo ja asetti
avaimen lukkoon, ja Olli oli jo varma ryypystä...
"Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan", kuuli hän metsäherran sanovan.
Hän nousi, meni rykäisten piirongin luo ja huuliaan pyyhkien sanoi
tavallisen estelynsä:
"Ei sitä nyt olisi... aina sillä on metsäherralla takanaan..."
Ja sen sanottuaan hän kumosi lasin, kiitteli ja pyyhki huuliaan.
"Tämä on nyt meillä, Olli, viidestoista karhu kierroksessa", virkkoi
Martti, katsellen äijän kipristeleviä huulia.
"Joko niin monta?" epäili Olli.
"Ollipa käy ullakolla, niin näkee siellä neljätoista karhunkalloa..."
Olli naurahti.
"Sinnekö ne kallot on pantu tallelle?" kummaili hän.
"Siellä ovat, ja ovat siellä ahmankallotkin."
"No ne ovat nuo herrat! Olisivatpa minullakin kaikki tallella,
poikavuosiltakin, niin läjä niitä olisi!"
Ja hetkisen he vielä puhelivat toivotuista hankiaamuista.