Kevät oli tullut, lumi sulanut. Linnut lauloi ja luonto loisti. Ei
näkynyt noista syksyn kellertävistä lehdistä jälkeäkään, uudet,
raittiit viheriöitsivät entisten sijalla ja suruttomasta elämästään
aikansa nauttivan näyttivät. Ja tuo vähäinen puronen, joka kaupungin
halki juoksevinaan oli, oli taas talven kylmästä toipunut ja hyppien ja
loiskien virkoamisestaan iloitsi.
Tuolta Wikholm'in patruunan muhkeasta kivirakennuksesta tulvasi
häikäisevä valovirta. Kaikki akkunat loisti ja joka likemmäksi tuli,
kuuli kumean, tahdikkaan soiton. Pataljonan soittokunta se oli, joka
siellä miehissä iloa lietsoi ja virkeyttä veltostuneihin ylimyksiin.
Lieskasi siellä monen säädyllisen ylimysneidonkin silmät, kun kepeänä
kuin höyhen salin ympäri mennä huikasi valssin pyörteessä. Mielellään
silloin poskensa nuoren herran olkapäälle laski ja tulikuumaa henkeä
hengitti ja -- nautti, vaikka hienommasti.
Nuo lumivalkoiset kätöset, joita kainaloihin asti täällä tanssisalissa
nähdä sai, ne ne niin viehättävästi viittailivat ja osottelivat. Ja
rinta, joka väkisten oli kahleihin pakotettu ja lujalle köytetty, se se
sittenkin kapinoida uskalsi ja tunteista aaltoili ja vapauteen pyrki.
Mutta ahtaalle oli se nyöreillä ahdistettu ja yhtä ahtaalle muukin
käytös ja puheet rajotettu. Iloitsevinaan sitä kumminkin oltiin ja
hurmauksissa hyppivinään ja nauravinaan ja nauttivinaan!
Ja isäntä, tuo vasta Helsingistä koteutunut nuori patruuna, joka nyt
taloa hallitsi, se se vasta iloinen oli ja kaikkein mieleen. Sirona ja
sorjana hän pyörähteli pikimustassa juhlatakissaan ja morsiantaan
hyväillen puhutteli ja vieraille hymyili. Heti hänelle tie aukesi, jos
sakeimpaankin herrajoukkoon yhtymään sattui, sillä kaikkihan toki
pohatan tieltä väistyivät ja häntä kohtaan kohteliaisuuttaan osottaa
halusivat. Ei sitä tiennyt, milloin apua tarvitsi ja hyvä se silloin
oli, että hyvissä kirjoissa oli rahamiesten luona!
Eikä ollut morsiankaan sulhastaan huonompi. Hieno kuin suvenkorento ja
vaalea ja sievoiset punapilkut poskipäillä, semmoinen hän oli, kun hän
valkeassa, muodikkaasti pönkitetyssä harsohameessaan hentona ja kevyenä
lattialla väikkyi. Ja hyvillään se hänkin olevan näytti ja sydämmestään
riemuitsevinaan ja hurmauneena olevinaan oli, mutta teeskellyltä ja
kivulloiselta se näytti ja niin heikkohermoiselta.
Mahtavana seisoi soittokunnan johtaja ja valkohansikkaisella kädellään
alammaisilleen viittasi. Ja voimakkaasti helähti torven sävelet ja
laimenneita mieliä kannusti ja hermoja kutkutti. Eikä kauan viipynyt
ennenkuin riemu ylimmilleen nousi ja leikki ja nauru tulvaili viinin,
samppanjan ja soiton yllytyksestä.
Puheita pidettiin, maljoja juotiin, eläköötä huudettiin; ja syytähän
toki olikin, sillä sorjempaa ja luontevampaa (ja onnellisempaa?)
pariskuntaa, kuin Wikholm'ln nuori patruuna morsiamineen lienee harvoin
tavattu. --
* * * * *
Mutta houruhuoneessa lasaretin luona istui kolkossa, kivisessä
kammiossaan Emmalan Elli eikä muun maailman menosta mitään tajunnut.
Vuoteellaan hän istui kyynärpäinsä varassa ja ajatuksissaan
käsiselkiään katsasteli. Näinpä hän enimmän aikansa vietti ja elämäähän
se sekin oli olevinaan. Usein hän lapsestaankin hourasi ja
ensimmäisestä unelmastaan, konttoristista, ja siinä luulossa elävän
näytti, että vielä se tulee, vaikka odotuttaa ... vielä se tulee ...
ehkä jo huomenna ... nyt yhden nukunnan jälkeen tai ylihuomenna...
Ja kun puita sisään tuotiin ja uuni lämmitä pantiin, silloin hän aina
yhden kasahalon valtasi ja sitä polvillaan liekutti ja lauloi:
Elä yksin äitiäsi
Syytä lapsi-kulta,
Vaikka piennä elämäsi
Riistikin hän sulta.
Syytä siitä maailmata,
Onnen suosituita,
Isättömän, jotka sääti
Huonommaksi muita.
Sitten hän taas laulamasta herkesi ja kasahalkoa käsissään hypitteli.
Mutta äkkiä hänelle jotakin mieleen johtui ja silloin hänen silmänsä
tulta löivät ja halko romahtaen nurkkaan lensi.
Raivoisasti, älyttömästi hän sen perään katsoi ja katkerasti huoahtaen
takasin vuoteellen vaipui. Ja taas istui hän entisessä asemassaan, pää
käsien varassa ja hajanaisia jalkineitaan tarkasteli...
Ei oo aina kohtaloonsa
Ihmis raukka syynä,
Usein viat vanhemmitten,
Köyhän olot syynä,
kuului hän itsekseen hyräjävän. Yhä syvemmälle painui pää ja vihdoin
kämmeniltä alas luiskahti ja silmälleen oli viedä. Ei se kumminkaan
vienyt, vaan entisessä asemassaan Elli taas kohta nuokkui ... ja
välistä itki, kun jotakin surullista oli muistavinaan ... ja toisekseen
nauruun pärähti, kun tanssit muisti ... ja Koiviston Annin ... ja
konttoristin!...