X.

Kun Elli oikein tajulleen palausi, tunsi hän päässänsä kumman

kolkutuksen ja ajatukset sekavina sinne tänne suikelehtivat. Ihmetellen

hän ympärilleen katsoi ja turhaan miettiä koetti, missä hän oli, sillä

kaikki oli outoa ja kolkkoa. Linnalta se näytti ... ja todellakin!

olihan ikkunoissa kalteriraudatkin. Ja akkunan läpi pilkotti syksyinen

päivä ja etäämmällä virran takana kohosi tupa ja vanhoja rauduskoivuja

pajupensaston sisästä.

Ei Elli täällä ennen ollut käynyt, mutta sen verran hänelle sentään

selvesi, että "korttikaari" tämä oli, jossa hän istui. Ja paremmaksi

vakuudeksi aukesi sivu-ovi ja äräkän-näköinen poliisimies sisään astui.

"Hyvää huomenta! Jokos eiliset höyryt haihtua on kerenneet?" Polisimies

naurahti ilkeästi ja Elliin tiirotti.

Elli ei huolinut vastata eikä häneen kääntyäkään.

"Vai niin, vai ylpeäkin tämä vielä on, heh, heh, heh, hee, vai ylpeä!

Vaan eipä näyttänyt mennä yönä kovin hääviltä, kun issikalla tänne

taljettiin heh, heh, heh, hee, ei näyttänyt hääviltä silloin!"

Häntä nauratti niin ilkeästi ja ry'itti, Mutta kun sittenkään ei

vastausta tullut, aukasi hän oven ja ulos viittasi.

"Tyttö on hyvä ja astuu ulos tuosta, ei täällä syöttiläitä

turhanpäiviten syötetä, heh, heh, heh, hee, ei ole valtiolla varoja

eikä kaupungilla rahoja, heh, heh, heh, hee!"

Kauhealta tuntui Ellistä ylösnousu eikä se oikein varmaakaan ollut,

mutta ylöshän sitä täytyi ja mielelläänhän täältä toki lähtikin. Ei hän

hyvästiä sanonut eikä mitään poliisimiehen ivanaurusta piitannut, astui

vaan ulos ja tehtaalle suoraa päätä lähti, ett'ei myöhästyisi.

Kussa Elli oven aukasi ja sisään astui, näki hän heti, ett'ei

asianlaita oikeassa ollut; tyttöjen juhlallinen katsanto ja kaikki sen

osotti. Ja syrjähuoneesta tulikin samassa työnjohtaja entistä

kärttyisemmän ja kuivemman näköisenä, ja Elliin kohta kääntyi.

"Neitsy Elli Emman tytär on tästä lähtien erotettu tehtaan työstä

syystä, että on kaupungilla sopimattomasti käyttäynyt, eikä sellaista

täällä siedetä."

Siinä kaikki, mitä sanottiin. Työnjohtaja pyörähti kantapäillään ja

kammariinsa takaisin meni.

Hetkisen seisoi Elli ällistyneenä ja johtajan jälkeen tuijotti. Sitten

hän ympärilleen silmäsi oliko Koiviston Anni saapuvilla. Ei häntä

näkynyt, ulosko lie sattunut menemään, vai kotonaanko oli. Mutta

toisten tyttöjen kasvoista loisti halveksimisen ja koston-tunnon

tyytyväinen katse ja sehän se enin suututti. Tuokiossa oli Elli ulkona

kadulla ja kotiinsa päin riensi väsyneenä edellisen illan riehunnoista

ja sortuneena häpeästä. Hänestä tuntui kuin hän nyt olisi viimeisenkin

hitusen arvostaan menettänyt omissakin silmissään ja yhä syvemmälle

mutaan, likaan, rikokseen ja häpeään vajonnut, ett'ei kohota enää

voinutkaan ... ei milloinkaan!...

* * * * *

Muurarin lesken luo tuonne "Vaaralle" päin oli Elli jälleen muuttanut,

kun tulolähteet kuivivat eikä paremmassa kaupungin-osassa asua

kannattanut. Täällä sai hän asunnon melkein ilmaiseksi, elatuksestaan

kun vaan huolen piti.

Leski ei enää käynyt tiilenkannissa eikä savensotkussa, sillä

rakennuspuuhatkin olivat taas seisauksissa. Mutta löytyipä

ammattihaara, joka ei milloinkaan seisauksissa ollut ja jossa kuitenkin

työllään aina jonkun pennin sai, kun tervennä jaksoi pysyä.

Tuolla kaupungin rannassa pohjoiseen päin oli pyykkilaituri ja laiturin

vieressä likaisen keltainen lautahökkeli. Täällä se Burmanskakin

päiväkaudet seisoi pyykkikarttu kädessä ja rahia vasten huuhdottuja

vaatteita paukutteli.

Ei se ollut helppoa työtä tuo pyykin pesukaan, se tosi oli, mutta aina

se sentään kesäsydännä mukiin meni, kun vesi oli haaleampaa. Vaan

annahan syksy tuli ja vesi jäähtyi, niin sitten se kurjaa oli eikä sitä

kaikki voimat kestäneetkään. Jääkylmässä vedessä kun aikansa ensin

laiturin päässä vaatteita huuhteli ja huiskutteli ja kun sitten rahia

vasten paukuttamaan rupesi ja läpitunkeva pohjantuuli järveltä päin

puhalsi, niin silloin se voimia kysyi ja terveyttä, että ei

millänsäkään ollut, vaikka huulet sinersivät ja hampaat toisiinsa

lokattivat.

Ei se silloin kumma ollut, jos ne tuossa kaupungin laittamassa

lautahökkelissä kahvea lämpimikseen särpivät ja viinaakin sekaan

kaatoivat, sillä se se sentään sydänalaa lämmitti ja siitähän se muukin

ruumis kerrakseen vertyi ja suonet löyhtyivät.

Kun Elli ensimmäistä päivää kylmässä syystuulessa pesulaiturilla

röijysillään seisoi ja väliin aina vaatteita jäisessä vedessä huuhtoi

ja huruutteli, niin silloin hän sen vasta selvään huomasi, ett'ei hän

ollutkaan sama olento, joka pari vuotta sitten Wikholmin patruunan

työssä ollessaan tiiliä kantoi ja savitynnyrin napahirttä työnsi.

Kovin oli siitä pitäen ruumis voipunut ja hervottomaksi käynyt, eikä

kauan tuulessa seisoa saattanut ennen kuin jo jalkopohjia kylmi ja

väristykset selkäpiitä myöden karmivat. Kartulla paukuttaessa sitä aina

lämpesi ja hikeysikin, mutta sitä uhemminpa se sitten palelikin ja

leukoja lokatti.

Kun sitten päiväpalkkansa sai, niin ei sitä kokonaan tohtinut ruokaansa

panna, vaan ennen vähemmällä ruo'alla oli ja viinapullon osti ja

kahvinaulan sokerin kanssa, jota pyykkihuoneella keitti ja kylmäänsä

väkevän seassa ryysteli muitten kanssa.

Niin ne muut ajattelivat ja niinpä se Ellikin. Oli hänellä vielä sitä

paitse toinenkin syy, jonka vuoksi vähät rahansa ennen väkeviin ja

kahviin pani kuin ruokaan, se sama, joka tuonnottaisin tansseissakin

oli juomaan pannut, ett'ei määrääkään pitää tiennyt.

Sama syy se nytkin usein vetästä tahtoi, että itseltään tavara ennen

loppui kuin muilta ja useinpa päätäkin mieli viemaamaan laiturin

laidoilla seisoessa, huuhtoessa ja virutellessa.

Ei sitä kyllä niin myötäänsä ajattelemaan joutanut, olihan työtä yllin

kyllin ja levähtäessä aina puhe kävi, joka ajatukset muihin

jokapäiväisiin asioihin ja kaupungin juoruihin saattoi; mutta jäi sitä

sentään joskus sen verran lomaakin, kuin tarvitsikin miettiäkseen ja

katkeroittuakseen. Ja silloin se entisellä lailla taas puistatti ja

jäsenillä nyhti, että rahille istua piti, vaikka toiset sille

nauroivat.

Tämmöisen perästä sitä aina mieli viinaakin enemmän kahvin sekaan

hölähtämään ja välistä paljaaltakin joku kupillinen ... ja kaksikin

ennen kuin taas mietteistänsä erilleen pääsi ja muuta ajattelemaan.

Vaan päivä päivältä kävi ruumiskin heikommaksi ja jäseniä kolotti ja

päässäkin niin ontelolta tuntumaan rupesi ja kummalliselta. -- --

Kuta kivulloisemmaksi Elli kävi, sitä kärttyisempi hänestä tuli eikä se

enää ollut ensinkään harvinaista, että hän juovuksissa iltasilla

kovalle olkivuoteelleen heittäysi. Ja yhtä kolkko ja saastainen kuin

huone ja ympäristö oli, alkoi Ellin sisuskin ja ulkonainen asu kohta

olla.

Ei paistanut sinne päiväkään, kun niin oli toisten kötykkäin välissä ja

varjossa, ja jos joskus yritti, niin ikkunarievut ja -päreet sen kyllä

palauttaa tiesivät. Paremmalta se melkein tuntuikin, kun päivä ei

päässyt, sillä pimeässä ei lika ja siivottomuus niin silmiin pistäneet.

Eikä sitä Burmanskakaan enää isosti nurkunut, sillä tämmöiseen kotiin

hän jo oli tottunut ja elämäänsäkin niin lyöpynyt, ett'ei parempaa

juuri kaivannutkaan. Kahvekultansa kun sai ja viinatippunsa ja siihen

vähän perunoita suolaveden kanssa ja leipäpalansa, jonka kaljalla

kurkustaan alas sai, niin siinähän tuo meni -- kun ei ajatellut! Eikä

hän paljo ajatellutkaan, muori raukka!...

Toisin oli Ellin laita. Ajatukset eivät hänelle rauhaa tahtoneet antaa

ja omantunnon ääni myötään sisässä kaikui. Nyt kun hän itse oli yhtä

kurjana, jopa kurjempanakin kuin äitivainajansa, nyt muisti hän usein

äitinsä onnetonta kohtaloa ja sammumatonta halua väkeväin juomain

perään. Vasta nyt hän alkoi käsittää, ett'ei juoppouteen ole syynä

ainoastaan mielenteot ja juomain makeus, vaan useinkin onneton elämä,

köyhyys ja murheet, jotka elämän katkeroittavat eivätkä rauhaa anna

ennen, kuin viina päähän nousee ja ajatukset sotkee ja jären vie.

Kuta useammasti Elli tätä keinoa käyttämään rupesi, sitä enemmän siihen

turvautua piti, sillä aina kun selvesi, palasi entinen mieliala ja

nuo kalvavat ajatukset rikoksellisuudesta ja häpeästä omissa ja

yhteiskunnan silmissä.

Ja vaikka Elli jo kauhukseen keksi, että hänen vastattavanaan kohta oli

kaksikin ihmishenkeä, niin ei se hänen himoaan ollenkaan hillinnyt.

Päinvastoin. Pahemmin kuin kuolemaa pelkäsi hän sitä päivää ja hetkeä,

jona hänen syntisyytensä oikein kaikille näkyväiseksi kävisi.

Hän tunsi äiti vainajansa kohtalon ja tiesi, minkälaisen ikuisen häpeän

tämä oli hänelle saattanut. Se se häntä ensin kalvoi ja itketytti, että

hän nyt oman lapsensa samaan kurjuuteen synnytti, jossa syytön,

viaton raukka äitinsä rikoksista kärsimään jäisi ja yhteiskunnan

hylkyläiseksi.

Yhä lähemmäksi tuli se hetki, jona hänen häpeänsä julkisesti

paljastettaisiin, ja mitä likemmäksi se tuli, sen uhemmasti Elli joi,

ett'eikö ennen kuolema tulisi tai muu pelastaja.

Ja tulevan se näyttikin.

Tosin kykeni hän vielä ulkotyöhönkin pesulaiturille, mutta usein

täytyi poissakin olla, kun jäseniä kovemmin kolottamaan rupesi

ja päätä pyörryttämään. Välistä tuntui siltä, kuin verisuoni olis

päässä ratkennut ja siitä kaikki tulvilleen tullut ja aivojen

solukatkin ja väliseinät särkynyt, eikä ajatella silloin voinut vaikka

mitä olis tehnyt, eikä heti jälestäkään päin. Voimatkin aina silloin

menivät, ett'ei mihinkään kotvilleen kyennyt, kunnes taas selviämään

rupesi. Mutta entiselleen se ei tainnut koskaan tämmöisten kohtausten

jälkeen tulla, koskahan joka kerta pää samakammaksi kävi ja

usvaisemmaksi. -- --

Oli kolkko ja pimeä syksyinen iltayö. Valot kaupungissa olivat jo

sammuneet. Ainoastaan kirkontornin huipusta tuolta kaukaa tuijotti

valonsilmä, muu oli pimeää. Tuolla kaupungin pohjoispuolella pauhasi

koski niinkuin ennenkin ja pimeässäkin uransa löysi ja -- vastuksensa.

Etäinen humina ilmotti, ettei meri ollut kovin kaukana, vaikka ei aivan

likelläkään.

Pesulaituri tuolla lasaretin luona oli tyhjä ja rahitkin oli

poiskorjattu. Mutta likaisen keltainen lautahökkelin ovi oli auki ja

tuuli sitä tuon tuostaan seinää vasten lonkutteli.

Hökkeli ei ollut autio. Pilkkosen pimeässä istui akkunarahilla nainen.

Emmalan Elli se oli. Hervottomana ja näöltään tajuttomana hän siinä

istui eikä jäsentäkään järkähyttänyt ... istui vaan ja helmassaan

jotakin vaatemyttyä piteli.

Äkkiä liikahti vaatemytty ja heikko kitinä kuului. Silloin Ellikin

havausi, nosti lapsen -- sillä lapsi se oli, hänen rikoksensa hedelmä

-- rinnoilleen ja siihen sitä rajusti painoi. Kerran kirahti se vielä,

sitten oli kaikki hiljaa ... ei ovikaan lonkahtanut.

Kuin käärme olis pistänyt, hyppäsi Elli sijaltaan ja tulitikkuja

uuninsyrjästä kopeloi, jossa niitä tavallisesti pidettiin. Pian seisoi

hän palavan päreen kanssa lattialla ja käärönsä sisällystä paljasteli.

Ei auennut hänellä huulet eikä vierähtänyt kyynel, kun hän

pärevalollansa pikkuisen, kytyräselkäisen raukan näki, jonka huulet

mustansinerviksi oli karahtaneet ja sydän sykkimästä herennyt. Mutta

nuo suuret sinisilmät olivat avoimiksi jääneet ja eteensä surkeasti

katselivat.

Hän, Elli, oli siis lapsensa murhannut! Heikko se oli ollut ja

kytyräselkäinen raukka, eikä siitä ikinä oikeaa eläjää olisi tullut.

Mutta murha se oli sittenkin ja kauhea rikos sekä ihmisten että Jumalan

edessä!...

Vielä kerran hän tempasi pienokaisen syliinsä ja suuteli ja lämmitti

sitä, vaan se ei ääntänyt, se oli kuollut. Kun tämä oikein Ellille

selvesi, kun hän huomasi, että hän tuolta raukalta oli elämän

riistänyt, silloin tuntui taas kuin verisuonet toinen toisensa perästä

olis ratkenneet ja päälakea kohti tulvanneet ja viimeisenkin jären

kipinän huuhtoneet, että kaikki meni niin sekasin ... ja harmajaksi ...

eikä tekojaan hillitä voinut eikä sanojaan...

Hurjana paiskasi hän päreen lattiaan, ja polki jalallaan karstan

tuhanneksi muruksi ja lapsen syliinsä sivalsi ja ulos laiturille

syöksähti.

Laiturin päässä hän vielä hetkeksi pysähtyi ja raivoisasti, älyttömästi

ympärilleen tirrotti. Sitten hän pienokaisensa kämmenilleen siirti ja

laiturin päästä tuonne mustaan lorisevaan virtaan viiletti, että vesi

porskahtavan pimeässä kuului.

Laiturin päähän istualleen lyhnistyi onneton äiti ja synkkänä lapsensa

perään tuijotti. Ei muistanut hän enää missä hän oli eikä mitään

tajunnutkaan... Kaikki oli niin sekavaa ... ja raskasta ... ja

harmajaa ... ja mielipuolen eloton katse paloi silmissä niin kolkosti

ja surkeasti...