kuolematonta enemmän kuin kuolevaista. -- Hän oli viisas mies, hän,
joka lähti...
_Elna_. Liian viisas. Se viisaus ei ole ihmistä varten. -- Pentti,
Pentti, minä rukoilen sinua, älä kivety sinäkin!
_Pentti_. Sinä olet niin tahtonut.
_Elna_ kaukaisesti. Pentti, missä olet, mihin minulta menit?
_Pentti_. Lähdimme äsken yhdessä. Etkö huomannut?
_Elna_ hillittömästi purskahtaen. Mutta minä, joka tässä seison,
rukoilen, rakastan ja kärsin, hyvä jumala, kuka olen sitten minä?
_Pentti_. Pahahenki...
_Elna_. Ei, ei! Parempi olen minä nyt kuin äsken, parempi kuin koskaan
ennen! Etkö näe sitä? Etkö huomaa sitä? Suutele minua, Pentti!
heittäytyy hänen kaulaansa.
_Pentti_ työntäen hänet kylmästi pois. Älä koske! Olen murhatun miehen
haamu. Menee.
Elna vaipuen lattialle
Ah!
Esirippu.
Autius.
Tunturilakeus lähellä erästä hermoparantolaa. Myöhäinen iltapäivä.
Pitkin kapeaa polkua tulee hitaasti kävellen, puhumattomina, mies ja
nainen.
_Mies_ pysähtyen, varovasti. Teillä on varmaankin joku suuri suru?
_Nainen_ jyrkästi. En sure milloinkaan.
_Mies_. Teillä on joku rakas muisto, jota ette tahdo kadottaa?
_Nainen_. Minulla on pelkästään vihattavia muistoja.
_Mies_. Ja siksi te vihaatte ihmisiäkin?
_Nainen_ pudistaen päätään raukeasti. En.
_Mies_. Pelkäätte siis?
_Nainen_. Ainoastaan itseäni.
_Mies_ hitaasti. Sitten... en ymmärrä teitä...
_Nainen_ kiusatusti. Ei ole tarpeellistakaan.
_Mies_ jatkaen ikäänkuin ei olisi kuullut. Sitten en ymmärrä... Kuinka
voi pelätä itseään ja sittenkin aina olla yksin, ehdoin tahdoin itseään
lähellä? Sanokaa minulle, miksi te oikeastaan olette niin yksin? Ette
syö edes suuressa salissa muiden kanssa. Olen erikoisesti kaivannut
teitä siellä. Miksi ette seurustele?
_Nainen_ ivallisesti. Seurustele!
Kääntyen pois ja jatkaen muuttuneella äänellä.
Miksi te juuri sitä kysyttekin! -- Kuka tietää, olen ehkä ennen liiaksi
seurustellut! Minun hermoni eivät kestä enää. Ja sitäpaitsi minulla on
kissansilmät, jotka näkevät pimeässäkin. Tuo varjopeli ei voi pettää
minua enää. Aina kun näen kaksi ihmistä yhdessä, näen myös aaveen
heidän välillään, sen, jota itsessänikin pelkään...
_Mies_. Mikä on sitten se aave, jonka näette ihmisten välillä?
_Nainen_. Autius.
_Mies_. Entä yksin ollen? Yksinäisyys on sentään ankarin autius.
_Nainen_ huomaamattaan kiihtyen. Ei, ei! Ette sanoisi niin, jos
tietäisitte, jos tuntisitte sen toisen. Yhden yksinäisyys on ainoastaan
tavallista yksinäisyyttä, inhimillistä tuskaa tai iloa. Ettekö ymmärrä!
Se on hyvä, se on pehmeä, se on personallinen, se on ajallinen. Mutta
se toinen, kahden yksinäisyys, se on autiutta, se on iankaikkista
kuoleman siipien suhinaa, määrätöntä, rajatonta, kauhistavaa
kummittelua, liikkumattomain avaruuksien kangistavaa tuijotusta
ihmiseen.
_Mies_ kuin itsekseen. Minäkin olen joskus jotakin sentapaista
ajatellut...
_Nainen_. Joskus ajatellut! Arvasinhan minä. Te olette niin nuori.
Sille, joka ei ole mitään kokenut, ovat pahat ajatuksetkin vain
ohimeneviä nautintoja. Mutta minulle ne ovat painajaisia, joista en
pääse, sillä en tahdo enää pettyä. Ja siksi minun täytyy lakkaamatta
paeta onneani ja uskoa parhaimmasta pahinta.
_Mies_. Ja se parhain?
_Nainen_ kolkosti. Rakkaus.
_Mies_. Sitä te siis pakenettekin!
_Nainen_ ei vastaa.
_Mies_. Olette ollut joskus onnettomasti rakastunut.
_Nainen_. Aina.
_Mies_. Teidät on kenties hyljätty...
_Nainen_. Ei milloinkaan.
_Mies_. Mikä siis on ollut onnettomuutenne?
_Nainen_. Itse rakkaus.
_Mies_. En ymmärrä...
_Nainen_ vilkastuen. Koko rakkauden olemus, tarkoitan, joka on
ihmissielun synnynnäistä hulluutta, pyrkimystä omien rajojensa
ulkopuolelle, itsehäviöön, tyhjyyteen, kuolemaan. Ne, jotka säilyttävät
sen ikeen, teeskentelevät, pettävät oman elämänsä, ettekö usko?
_Mies_. En.
_Nainen_. Ah, te olette rakastunut johonkin!
_Mies_. Olen ollut kerran. Mutta te ette nähtävästi ole milloinkaan
rakastanut.
_Nainen_. Minä, minä joka olen kulkenut vain rakkaudesta rakkauteen!
Minä tunnen sen valheellisuuden ja rumuuden. Älkää luulko, että syytän
miehiä. Kaikki, jotka olen kohdannut, ovat olleet minulle hyviä. Kaikki
avut myönnän minä heille. Ei, syy ei ollut heissä.
_Mies_. Itsessänne siis.
_Nainen_ hetken vaitiolon jälkeen. Ette ymmärrä minua. Ja on aivan
luonnollista, ett'ette voikaan ymmärtää. Mutta miksi olette olevinanne
niin varma asioista, joita ette ole kokenut? Kerran rakastunut! Mitä
luulette tietävänne! Erään yksityistapauksen, joka voi olla pelkkä
personallinen kuvitelma tai poikkeusilmiö. Mutta minä olen nähnyt,
kokenut, kärsinyt lukemattomat tapaukset. Minulla on jo oikeus tehdä
johtopäätöksiä ja yleistää. Se ei ole pelkkää itsekohtaista sokeutta
enää.
Istuutuu kivelle, tuijottaa maahan. Hetken vaitiolo. Sitten
muuttuneella, aivan hiljaisella äänellä.
Minä voisin kertoa teille... Olen ollut onnellinenkin. Aivan nuorena.
Rakastin mitään ajattelematta. Mutta aistit väsyivät ja silloin kuulin
minä ensimäisen kerran ilmassa autiuden kalseat siivenlyönnit. Meidän
veremme hyytyi, huulet jäykistyivät, sydän sulkeutui, sanat kuivuivat
kitalakeen, hellyys varisi maahan kuin lakastunut kukka. Kivettynein
silmin ja jäsenin tuijotimme toisiimme kuin kaksi ventovierasta...
Siitä hetkestä alkaen tiesin minä, että aistit eivät jaksa kauan
elättää toisiaan. Niiden maailma, joka alussa näyttää niin
äärettömältä, on sangen pieni ja pian kuljettu laidasta laitaan, pian
käytetty loppuun joka ainoa sen ravinto-arvoista. Ruumiiden rakkaus
tuottaa nopean kuoleman. Se oli minun ensimäinen elämäntietoni. Ja
päästäkseni katsomasta kuolemaa silmiin, työnsin minä pois luotani
kaiken ruumiillisen. Etsin rakkautta järjen tietä ja luulin löytäneeni.
Me ymmärsimme toisemme aivan täydellisesti, kunnioitimme toisiamme,
olimme kiintyneet toisiimme, harrastimme, ajattelimme, teimme samoja
asioita. Mutta jo vuodessa olimme kuluttaneet toisemme tyhjiin,
ymmärtäneet toisemme kyllästyttävän ikäviksi, kunnioittaneet ja
harrastaneet toisemme aivan ilmaksi. Silloin alkoi taas tuo sama
kammottava siipien suhina päällä kahden onton aivokopan, jotka kulkivat
rinnakkain tylsinä, avuttomina, sanattomina! -- Tajuttomassa
yksinäisyyden pelossani ja hellyyden kaipuussani liityin melkein
tietämättäni mieheen, joka oli yhtä särjetty ja epäuskoinen kuin
minäkin. Me olimme sairaita molemmat ja ihmis-inhomme ja ihmis-säälimme
ylönpalttisuudessa syleilimme me toisiamme. Mutta se oli vain hetkinen
parantavaa lepoa. Me parannuimme. Ja sitten... Oh, en siedä puhua tästä
enää.
Nousten jäykästi. No, niin. Rakkautta ei ole. On vain sen aave. Ja sen
näen aina, nyt kun kerran olen oppinut sen tuntemaan, aina kaikkialla,
missä ihmisenkin. Siksi tahdon olla yksin. Nyt ymmärrätte.
_Mies_. Ymmärrän. Ette ole koskaan vielä rakastanut...
_Nainen_. Te herjaaja! Mikä rakkauden puoli olisi minulle enää
tuntematonta?
_Mies_. Se, jossa teidän koko ihmisenne on mukana, ja jonka rinnalla
teidän rikkiviisautenne lakkaa. Se on teillä siis vielä edessänne. Nyt
tiedätte.
_Nainen_ hymähtäen. Puhutte kuin lapselle. Sanoinhan, että olen saanut
siitä jo tarpeekseni. Tahdon nyt vain olla yksin, varuillani...
_Mies_. Tälläkin hetkellä?
_Nainen_ hämmästyen. Niin...
_Mies_. Vakuutan teille: se on turhaa. Minä en rakasta teitä.
_Nainen_. Tietysti, tietysti ette. Rakkautta ei ole olemassakaan.
_Mies_ jatkaen painokkaasti. Enkä tule teitä koskaan rakastamaan.
Oletteko nyt rauhallinen?
_Nainen_ leikitellen. Iloisesti yllätetty olen. Kuulen nuo sanat ensi
kerran!
_Mies_ vähän ilkeästi. Niin, eikö totta, eroan siinä edukseni kaikista
muista miehistä?
_Nainen_ vihamielisesti. Se ei kuulu minuun. En tahdo tietää teistä
mitään, en mitään, kuuletteko! Miksi ette anna olla minun rauhassa?
Miksi kyselette, utelette ja työntäydytte yksinäisyyteeni vasten
tahtoani? En käsitä, miksi sanotte minulle tuon kaiken. Sellaista ei
tavallisesti sanota.
_Mies_ hiljaisesti. Luulin, että se teitä miellyttäisi.
_Nainen_ vaikenee hetken, sitten äkkiä kuohahtaa. Minä en myöskään tule
teitä rakastamaan koskaan, en koskaan! Älkää luulkokaan!
_Mies_ hymyillen. Olkaa huoleti. En laisinkaan pelkää sitä. _Minun_
yksinäisyyttäni ei pahinkaan voi häiritä. Olette tällä hetkelläkin niin
kaukana minusta, että tuskin erotan...
_Nainen_ hiljaa. Olenko teille niin vastenmielinen?
_Mies_. Vieras ainoastaan.
_Nainen_. Ja minä olen teille sentään antanut elämäntarinani... Te
olette julma.
_Mies_. Mitä se teihin kuuluu! Tai ettekö kenties kestäkään
yksinäisyyttä?
_Nainen_ tukahdetusti. En tiedä. Se koskee.
Nainen kääntyy selin mieheen. Aurinko laskee. Miehen ja naisen
liikkumattomat, pitkät varjot lankeevat etu-alalle.
_Nainen_ hiljaa. Minä kärsin.
_Mies_ samaten. Minä kärsin myös.
_Nainen_. Niin, teillä on oma kärsimyksenne.
_Mies_. Niin, minulla on omani.
Vaitiolo. Pimenee.
_Nainen_. Kenties voisimme sentään joskus näin yhtyä, kuin kaksi
yksinäistä...
_Mies_ kaameasti. Ettekö tunne jo autiuden siipien laskeutuvan?
_Nainen_. En.
_Mies_. Ettekö näe jo aavetta välillämme?
_Nainen_ väristen. En.
_Mies_ tarttuu äkkiä hänen ranteeseensa. Oletteko varma siitä?
_Nainen_ heikosti. Minusta tuntuisi hyvälle, jos luottaisitte minuun...
_Mies_ tunnottomalla äänenpainolla. Ette tahdo pettyä itse, mutta
tahdotte pettää minut. Teissähän ei mikään kestä. Kaikki katkeilee, jää
kesken, autioituu, kuten rakkautennekin.
_Nainen_ tuskallisesti irroittuen. Miksi te olette noin julma minulle?
Teette tahallanne vääryyttä. Tai sitten olette niin nuori, kuten
sanoin. Ah, koko taivaan ja maan kaikkisuudessa ei löydy mitään niin
rikasta ja voimakasta, joka kestäisi ainaisen lakkaamattoman voimain
kulutuksen. Hyljätty lempi, tyydyttämätön riutumus, ne voivat pysyä,
minä uskon, mutta purkautuva, irralleen päässyt rakkaus syö joka hetki,
murentaa, tutkii, kalvaa, polttaa. Mikä on ihminen, ajallinen,
rajallinen olento, kestääkseen sen! Pakostakin hän lopulta ohenee,
tyhjenee, sammuu tai särkyy. Onko se meidän syymme, onko se minun
syyni! Älkää puhuko siitä enää, ei koskaan! Se on mennyttä. Yksinäisyys
ei antaudu, se kestää... sulkien silmänsä.
_Mies_ laskien kätensä hänen otsalleen. Niin, jos ihminen kestää.
Käheästi. Oletteko tulenkin kestävä?
_Nainen_ peräytyen. Oh, se ei ole tarpeellistakaan. Minussa ei ole
tulta.
_Mies_ painaen katseensa läheltä ja syvälle hänen silmiinsä. Teissä
_on_ tulta.
_Nainen_. Nyt _te_ petätte itsenne.
_Mies_. Minähän näen sen. Minullakin on kissansilmät.
_Nainen_ nopeasti. Te ette näe mitään. Tai sitten se ei ole oikeaa. Se
on revontulta, aarnivalkeaa ainoastaan. Se ei polta, älkää peljätkö!
Lähtee polkua alaspäin.
_Mies_ yllättää hänet, kumartuu äkkiä ja suutelee häntä kädelle. Älkää
paetko! (oudosti painostaen) Minä en tule teitä koskaan rakastamaan.
Esirippu.