muuta yhteistä inhimillistä pää-omaa. Sillä vasta voi elää ja perustaa
elämää. Ja ole varma siitä, että harvoilla on viiden vuoden
yhdessä-olon jälkeen niin paljon tallella henkistä pääomaa kuin
meillä...
-- Mutta minusta tuntuu, että avioliittoon mennessä kuitenkin on
otettava huomioon erotiikka.
-- Se kuluu aina pois, ennemmin tai myöhemmin. Jos sitä aiot ajaa
takaa, saat lakkaamatta erota ja yhtyä, vaihtaa miehiä... Sen mukaan ei
voi toimia. Se on hävittävää voimaa. Ja on oikein, että yhteiskunta
tuomitsee ne, jotka sen vaiston pyörremyrskyssä kiitävät.
Sinikka katseli surumielisesti eteensä.
-- Näin minäkin usein ajattelen ja silloin on minusta aina niin
luonnollista, että me olemme yhdessä, että avioliitto sinun kanssasi on
minulle ainoa oikea ja mahdollinen. Mutta sitten taas tunnen, että
minussa on toisia puolia, joille tekisin vääryyttä, jotka sillä
tappaisin. Ja minä en tahdo tehdä milleen puolelle itsessäni vääryyttä.
Olen sellainen kuin olen. Ja sen vuoksi koetan juuri lakkaamatta
eritellä itseäni ollakseni selvillä siitä, millainen oikeastaan olen ja
mitä minun pitäisi tehdä...
-- Siitä ei tule valmista, ei koskaan. Vaikka analysoisit kuinka hyvin
tahansa, niin se ei auta mitään. Voi analysoida ikänsä. Jokainen uusi
päivä on uutta elämää, uusia kokemuksia, jokainen ilta tuo uuden
tilityksen, mutta tilinpäätöstä ei tule ennenkuin kuolemassa. Ja
silloin on elämä jo särkynyt. Uskalla siis kerrankin nähdä suuresti ja
tehdä joku suuri synteesi! Ihmisen täytyy, näet, aina alistaa. Vähemmän
tärkeä tärkeämmälle. Saadakseen elämälleen eheyden ja pelastaakseen
elämäntyönsä. Jos et sitä voi, olet perikatoon tuomittu.
-- Lienen sitten tuomittu. En voi rikkoa itseäni vastaan.
-- Etkö ymmärrä, että välttäessäsi pieniä vääryyksiä, teet juuri
suurimman, tuhoat itsesi, murennat lahjasi, työsi. Keskitä voimasi
yhden ainoan keskipisteen ympärille.
-- Siinäpä se pulma juuri on. Minä en voi. Minulla on ikäänkuin kaksi
polttopistettä. Olen usein sen tuntenut. Apolloninen ja dionysinen,
rakentava ja repivä, rajallinen ja rajaton, yhteiskunnallinen ja
epäyhteiskunnallinen, yksilöllinen ja yhteis-elimellinen, inhimillinen
ja ihmistä äärettömämpi. Ymmärrätkö yhtään? Olen yht'aikaa tulivuori ja
tulivuoren kulttuuria-kukkiva pinta, hedelmällinen, hersyvä, kauniita
temppeleitä, linnoja, kaikkia jälkeen-jääviä inhimillisiä
ilmestysmuotoja kantava kaunis maa ja samalla maan-alainen, ikuinen
tuli, joka kerran kaiken hävittää, joka kauan, sisällisesti, salaisesti
kumisee, mutta sitten äkkiarvaamatta purkautuu laavaksi ja
maailmannieleväksi tulimereksi... Sinä olet minun apolloninen puoleni,
minun ajallista, rajallista, rakentavaa minääni edustava... Toinen on
minulta kokonaan elämättä. Ja siksi sen käyttämätön voima vallitsee
minua sisällisesti, pyrkii olevaisuuteen. Ja siksi en ole luotettava.
Se voi milloin tahansa purkautua...
-- Mutta sellainen hävittävä voima on juuri painettava alas. Sitähän
tarkoittaa koko inhimillinen viljelys... Etkö ymmärrä, että jos ihmiset
yleensä antaisivat vallan kaikille vaarallisille vaistoilleen, menisi
koko elämän käyttövoima hukkaan, työ lakkaisi, maailman meno
seisahtuisi...
Sinikka vaipui ajatuksiinsa.
-- Mutta eiväthän tähdetkään tipu taivaalta, hän puhui. Planeetit
kiertävät ijäti, ja sentään ne usein ovat samanlaisia kuin minä:
niilläkin on usein kaksi polttopistettä. Minäkin kierrän ellipsiä. Ja
näen oman ratani merkityksi kaikkialla avaruudessa. Se ei siis ole
mikään luonnonvastainen periaate, ei tasoitettava eikä voitettava
ristiriita, ei edes voitettavissa oleva. Kun menen kyllin kauas toiseen
suuntaan, alkaa toinen puoli vetää päinvastaiseen. Nyt minua vetää pois
sinusta, se on totta. En edes tiedä miksi, en minne. Sellaiseen, jossa
voi hukkua ja hukuttaa. Rakkautta kuvittelen usein juuri sellaiseksi,
äärettömäksi, rajattomaksi, kaikki-unohtavaksi, joka uhmaa elämää ja
kuolemaa, pyyhkii pois meistä kaiken sen pienen, joka palvelee ja
pelkää katoavaisuutta...
Orismala näytti kiusaantuneelta.
-- Naisten tapaan viisastelet sinäkin sekavasti. Sotket maat ja
taivaat, fysiikat ja metafysiikat erääseen pieneen yksityis-asiaan,
joka aivan yksinkertaisesti, aivan käytännöllisesti on ratkaistavissa
eikä laisinkaan kaipaa astronomian apua. Meillä on eräs yhteinen
elämäntyö takanamme ja edessämme. Mutta sinua vetää pois minusta.
Tahdot hävittää, särkeä! Etkö huomaa itse, kuinka hullua, amoraalista,
järjetöntä sellainen puhe on! Etkä tiedä edes itse mitä teet, mitä
tahdot.
-- Tahdon rakastaa.
-- Tekemällä tietysti suurimman rakkauden erehdyksen, minkä voit tehdä.
Sillä me kaksi juuri kuulumme yhteen...
-- Kuka meistä on tehnyt rakkauden erehdyksiä, sinä sinä! linkosi
Sinikka suuttuneena.
-- Olen voinut tehdä, mutta myönnänkin ne sellaisiksi. En tahdo tehdä
niistä mitään ohjenuoraa itselleni, painan ne alas. Meidän suhteemme on
tärkeämpi ja näkyvämpi kuin luuletkaan. Jos rikot sen, teet rakkauden
asialle todellakin sangen huonon palveluksen, oman aatteesi tuhoat.
Sinä juuri olisit voinut näyttää maailmalle sen ihmeellisen asian, että
vapaan rakkauden ei tarvitse olla samaa kuin epäsiveellisyys ja
kevytmielinen vaihtelu eikä aina loppua onnettomuuteen ja eroon, että
se voi olla kaunista, rakentavaa, kestävää. Siihen asti kuin ei kukaan
näe tätä ihannetta toteutettuna, se on pelkkää sanoja, häväistävää,
tuomittavaa, tuhoavaa. Sinä olisit voinut toteuttaa sen, kantaa
radikaalisuuden lipun korkealla loppuun asti...
Sinikan sielussa läikähti vastasyytös, joka läheni vihaa. Hänen
silmänsä löivät tulta: sinä puhut radikaalisuudesta, sinä, jolla jo on
yhteiskunnallisella mukavuudella taltutettu intelligenssi, väljähtänyt
vastus silmissäsi, sinä...!
Ja hän virkahti halveksivasti:
-- Sinulla mahtaa olla omituinen käsitys radikaalisuudesta. Eikö se
siis muuta olekaan kuin jatkuvaisuutta, kestäväisyyttä! Se muistuttaa
ihmeellisesti vanhoillisuuden periaatteita! Kerran uskalsit sinäkin
särkeä, et uskalla enää.
-- Ei ole varaa särkeä kuin kerran elämässään. Täytyy myös rakentaa
sijalle...
-- Minä en ole särkenyt vielä mitään, mutta minulla on varaa särkeä,
jos tarvitaan, sillä en tahdo särkeä itseäni, rikkoa omaa olemustani...
-- Olet rikkonainen syntymästäsi asti, hymähti Orismala. Ja sehän ei
ole sinun syysi, Sinikka parka. Mutta jos noin kiellät paremman itsesi,
surettaa se minua syvästi. Ja sitä tulevat suremaan kaikki meidän
yhteiset ystävämme, jotka tähän asti ovat katsoneet sinuun ylös ja
kunnioittaneet sinua kuin jotakin korkeampaa olentoa.
-- Ne, jotka eivät anna tunnustusta olemukselleni, eivät ole minun
ystäviäni. Ja meillä ei koskaan ole ollut mitään yhteisiä ystäviä! He
eivät koskaan ole katsoneet ylös minuun, vaan sinuun. He tulevat
seuraan sinun vuoksesi, kysymättä ollenkaan minun suostumustani,
huolimatta, että minä olen mukana, aivan kuin minä olisin sinun
sielutonta omaisuuttasi, koira, personaton esine, huonekalu, mikä
hyvänsä! Heidän kunnioittamisensa loukkaa minua, heidän imartelunsa
inhoittaa minua, sillä se on minulle vain sikäli kuin minä olen sinun
täytekuviosi. Sellaista en huoli. Tahdon oman ihmis-arvoni ja miehestä
riippumattoman arvioimisen! En tahdo jakaa sellaista kurjaa kunniaa
kanssasi!
Sinikka oli kiivastunut. Orismala ärtyi myös.
-- Pidät todellakin hyvin vähän minusta, kun et edes kunniaa jaksa
jakaa kanssani.
-- En. Avioliitto välillämme on vallan mahdoton!
-- Tyydy edes solvaamaan minua, älä solvaa ystäviäni.
-- He solvaavat myös minua. Milloin minun yksityiset ystäväni ovat
tulleet häiritsemään sinua!
-- Pyydän todellakin päästä siitä kunniasta.
-- Vain siksi, että olen nainen! Tahtomattasi sinäkin aina loukkaat
minua.
-- Saat sinä minun puolestani olla nainen, kuinka paljon tahdot. Ja jos
se yksin sinulle riittää elämäntehtäväksi... No niin... Siinä ei
minulla sitten ole mitään tekemistä.
-- Minun täytyy saada olla sellainen kuin olen. Ja juuri jotakin
muutakin kuin nainen, itsenäinen ihminen! Mutta sitä sinä et ymmärrä.
-- Sinähän olet pahempi kuin suffragetit! Jos on noin hirveän itsekäs
ja täynnä itseään, silloin on todellakin parasta olla aivan yksin.
Orismala kulki kiihoittuneena ja kiivastuneena edestakaisin kauan
aikaa.
Sinikka istui liikkumattomana ja loukkaantuneena.
Vihdoin Orismala pysähtyi Sinikan eteen.
-- Sinikka, sanoi hän muuttuneella, hiljaisella äänellä. Huomaatko,
että taas olemme riidelleet vallan hirveästi? Sehän on typerää. Taas
olet houkutellut minut, vanhan miehen, väittelemään tyhjästä. Sinun
kanssasi voi riidellä vaikka ikänsä, ilman että asia käy yhtään
selvemmäksi. Ja kuinka monesti olenkaan jo vannonut itselleni, etten
enää ryhdy sinun kanssasi sanasotasille. Mutta sinä osaat aina niin
taitavasti ärsyttää minua... Hullu se on, joka naisen kanssa rupeaa
väittelemään.
Sinikka istui yhä nyrpeänä.
-- Sinun pitäisikin oikeastaan vain väitellä akatemiassa, hän murahti,
mutta voimatta olla vetämättä suutaan hymyyn.
-- Ja sinun vaieta seurakunnassa, naurahti Orismala.
-- Mutta kun minulla on omat mielipiteeni...
-- Saat pitää ne omana tietonasi, minä en tahdo kuulla niitä.
He leksottelivat, nyt jo puolittain leikillisinä puolittain noloina.
-- Tai joskus, lisäsi Orismala, kun olen oikein väsynyt ja tarvitsen
pienen hermokylvyn, tilaan sinulta yhden annoksen vääriä mielipiteitä
ja epäjohdonmukaisuutta.
Sinikka nauroi vastahakoisesti.
-- Jos olisi jotakin asiapohjaa edes, jatkoi Orismala puhettaan, mutta
tuollaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Ja sinä riehut vallan
kuin aikoisit vetää alas koko ilmankannen tai karata tai tehdä
itsemurhan jonkun romantisen rakastajan kanssa... Jos sinulla edes
olisi...
-- Kun ei ole...
-- Ja siksi kunnes sellainen dionysolainen, kaikki-hukuttava
ihme-olento tulee, saat yksinkertaisesti luvan tyytyä minuun...
-- Jos kelpaan sellaisena kuin olen.
-- Saat luvan olla sellainen, että kelpaat.
-- Jos en voi...
-- Älä riitele nyt taas. Tai pitääkö minun väkisin sulkea suusi!
Orismala otti Sinikan pään käsiensä väliin sulkien hänen suunsa rajulla
suudelmalla, joka oli enemmän väkivaltaa kuin hyväilyä.
He katsoivat toisiaan vaieten silmiin.
-- Olet suloisempi kuin koskaan. Ihme ja kumma, paha sisu ei sinua
ollenkaan rumenna, siinäkin olet oikea nainen. Minun täytyy sekin siis
sietää kauneutesi vuoksi...
Sinikan teki mieli vastata, mutta hänestä oli suuri helpoitus, että
tämä kiista jälleen jäi leikittelyn kirjoihin niinkuin monesti
ennenkin, eikä hän senvuoksi sanonut mitään.
Mutta hän tunsi selvästi, ettei tämä vihamielisten mielikuvien heittely
sittenkään hänelle itselleen ollut pelkkää leikittelyä, että siellä
jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen
tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja
vallankumousta.
Lohduttajat.
Lyyli ja Inko istuivat päivällistä syömässä ilomielisesti tarinoiden.
Lyylin nelivuotias tytär istui heidän välissään, Lyylin palvelijatar
kulki edestakaisin sievästi ja äänettömästi tarjoillen ja yleiskuva
vaikutti täydelliseltä perhe-idylliltä.
-- Katso nyt, Lyyli, tällaista se sitten tulisi olemaan, näin mukavaa
aina, sanoi Inko. Ota minut luoksesi asumaan. Minä tekisin työtä
jossakin viereisessä huoneessa, sinä tekisit omiasi ja välillä aina
tapaisimme, vaihtaisimme jonkun sanan ja iltaisin juttuaisimme
teepöydän ääressä, tai lukisimme tai soittaisimme. Eikö sellainen olisi
hauskaa? Säästäisimme sitäpaitsi siten aikaa ja rahaa ja työvoimaa
kumpainenkin.
-- Niin, minun ei silloin tarvitsisi sinua aina niin hirveästi
odottaa...
-- Mutta tulenhan sentään hyvin säännöllisesti sovitulla ajalla,
täytyyhän sinun myöntää se.
-- Tulet kyllä, mutta minä odotan sentään. Olen niin hullu. Alan jo
odottaa pari tuntia ennenkuin tulet, enkä sillä aikaa voi tehdä enää
mitään, muuta kuin odottaa. Siihen minun aikani menee, nauroi Lyyli.
-- Ja entä minun aikani sitten! Enhän voi tulla sinun luoksesi kuin
jonkun vieraan ruokarouvan luo. Jään puhelemaan, en raski erota. Olen
täällä myöhään iltaan asti. Ja silloin on vielä kolkompaa mennä ulos
kylmään ja pimeään yöhön kaulus pystyssä. Vaikka kuinka päättäisin
mennä heti syötyäni pois, ei siitä tule mitään.
-- Se on oikeastaan minun syyni, sillä aina kun aiot lähteä, pyydän
minä jäämään ja jollei muu auta, itken pikkuisen...
He nauroivat.
-- Niin, minä en todellakaan ole muuta pelastusta tälle meidän
heikkouden-tilallemme keksinyt, sanoi Inko, kuin että muutamme yhteen
asumaan. Olemmehan me jo kumpikin saaneet tarpeeksemme yksinäisyydestä
ja ikävästä ja aviottomuudesta. Ja asia on nyt kerta kaikkiaan niin,
että kun kerran on ollut avioliitossa kuten mekin, ei tahdo enää tottua
tällaiseen irtolaisuuteen.
-- Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran
pettynyt...
-- Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla
enää toista kertaa...
-- Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt...
-- Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt
minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan
virheetön... Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo
liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi
nainen...
Lyyli synkistyi.
-- Uusi nainen voi olla entisen kaltainen. Minäkään en voinut kestää
sellaista, joka kerran oli ollut ehjää ja kaunista, mutta johon oli
tullut sälö. Se olisi ollut liian tuskallista. Mieluummin sitten
sellaista, joka ei koskaan mitään ole ollutkaan...
-- Tarkoitat minua! Inko leikillisesti jatkoi. On hyvä, ettei sinulla
alun pitäen ole minusta niin suuren suuria ajatuksia. Minulla on sitten
varaa parantaa niitä ajan pitkään.
-- Emmehän me enää ole mitään lapsia.
-- Siksi juuri voisimme olla vähemmän lapsellisia ja mennä naimisiin.
Usko pois. Kaikki tulee hyväksi jälleen. Loppuu tuo kuluttava odotus,
tapaileminen, alituinen turvattomuus.
-- Ja sitten emme ehkä enää ollenkaan tahdo tavata toisiamme,
ikävystymme toisiimme, kartamme koko kotia, haemme vierasta seuraa,
emme viihdy yhtään kahden. Sulkeudumme ehkä huoneisiimme ja
haukottelemme. Oh, kuinka hirveästi sinullekin silloin jää aikaa työhön
ja tuttavuuksien hoitelemiseen. On ääretön rauha!
-- Sellainen rauhan satamahan avioliitto on...
-- Mutta minä kammoan sellaista avioliittoa! kiivastui Lyyli. Se on
kaiken rakkauden kuolema. Minä en tahdo sellaista rauhaa. Mieluummin
kulun kuin kohmetun!
-- Miten nuori sinä sentään olet vielä, Lyyli. Sellainen tulen
palvelija!
-- Rakkaus on tulta.
-- Ja senvuoksi juuri sitä täytyy hoitaa, pitää kurissa, muuten se
tuhoaa kaiken. Se on luonnonvoima, jota täytyy pitää uunissa...
-- Ja kenties vielä vetää uunin pellit kiinni, Lyyli ivallisesti
lisäsi.
-- Niinkin täytyy tehdä. Kun tulee köyhäksi ja vanhaksi, tarvitsee
lämpöä.
-- Niin köyhäksi ja vanhaksi en koskaan tahdo tulla!
-- Miten nuori sinä olet, Lyyli!
-- Ja miten vanha sinä olet! Saituri olet! Lasket, tilität, tingit! Ei,
en minä voi sellaista!
-- Elämä on sellaista. Milloin sinäkin viisastut, Lyyli! Minusta meillä
olisi jo aika saada tyynempää. Elämä on niin lyhyt...
Keskustelu oli äkkiä käynyt vakavaksi, raskaaksi...
Pikku tyttö oli jo viety nukkumaan, palvelijatar haihtunut pois omalle
puolelleen.
Lyyli oli unohtanut sytyttää lampun. Idylli oli poissa.
Kaksi yksinäistä ihmistä vain pimeässä.
-- Täytyy lähteä siis taas sateeseen ja yöhön niinkuin niin monesti
ennenkin, äännähti vihdoin Inko nousten.
-- Minne menet?
-- Kenties pistäydyn vielä jonnekin kapakkaan.
-- Ja minut jätät taas yksin niinkuin ennenkin!
-- Sinähän tahdot niin.
-- En, on niin kamalaa...
-- Näetkö nyt?
Lyyli nyykäytti päätään surullisesti. Inko napitti hitaasti
päällystakkiaan.
-- Voi, jää hetkiseksi vielä, Inko, on niin kamalaa...
Lyyli purskahti itkuun.
-- On niin vaikeata elää!
-- Ei sinullakaan oikeastaan ole niin hyvä maailmassa, Lyyli. Meillä on
kaksin helpompi, usko minua.
-- Minä uskon...
Inko riisui äänettömästi päällystakkinsa. Hän silitteli lempeästi
Lyylin hiuksia. Lyyli nyyhkytti hiljaa.
-- Me tarvitsemme toisiamme Lyyli, eikö totta?
-- Mutta onko se samaa kuin rakkaus? Lyyli tuijotti suurin, mustin
silmin eteensä.
-- Rakkautta on niin monenlaista. Ja alkeellisten vaistojen rakkaus,
joka meillä on takanamme, on juuri ajanut meidät kummankin eroon...
Miksi me sitä toivoisimme takaisin? Emmehän me tahdo erota, Lyyli?
-- Emme nähtävästi voi. En tule toimeen ilman sinua.
-- Sinä olet minun suuri lohduttajani...
-- Ja sinä minun... Mutta sehän on jo köyhyyden todistus... ja
vanhuuden...
-- Mutta emmehän me olekaan enää lapsia, Lyyli. Väsyneitä ihmisiä me
olemme. Anna minun jäädä luoksesi.
Lyyli kiersi vaieten käsivartensa ystävänsä kaulaan.
Ja Inko suuteli häntä pitkään, lempeästi...
NÄYTTÄMÖ-KUVITELMIA
Yksinäisyys.
Henkilöt:
Olavi.
Elna.
Pentti, Olavin ystävä.
Suuri, keveästi sisustettu huone. Keväthämärä. Oikealla etu-alalla
ulkoneva lasiparveke. Vasemmalla taka-alalla sohva ja pöytä. Pöydällä
viiniä ja laseja. Perällä ovi.
Olavi sohvalla, poltellen välinpitämättömän näköisenä savukettaan.
Elna ja Pentti seisovat lasiparvekkeella katsellen ulos ikkunasta.
_Pentti_. Tämä on minusta ainoa mahdollinen paikka, jossa voi viihtyä.
Tuolla sisällä on jotakin pahaa, siellä on turvatonta...
_Elna_. Meidän tulisi kenties pitää seuraa Olaville...
_Pentti_. Minkätähden? Emmehän me muutenkaan tee sitä.
_Elna_. Mutta nyt on hänen juhlapäivänsä. Etkö muista?
_Pentti_ äkillisesti. Ei, meidän juhlapäivämme tämä on! Etkö tunne? Nyt
se on tullut...
_Elna_ liikahtamatta. Luuletko hänen ajattelevan mitään?
_Pentti_. Kenen?
_Elna_. Olavin.
_Pentti_. Hän viettää syntymäpäiväänsä...
_Elna_. Onko se ajattelemista varten. Silloinhan se on raskas...
_Pentti_. Ei raskaampi kuin elämä itse...
_Elna_. Mutta syntymäpäivä on vain kerran vuodessa.
_Pentti_. Sinä suuri lapsi! Kerran elämässä se vain on, se oikea! Etkö
tunne sitä, Elna? Nyt se on tullut... Meille...
Suutelee Elnaa. Olavi katsoo heihin koko ajan välinpitämättömän
näköisenä. Pentti kääntyen äkisti hänen puoleensa.
Katso, ystävä! Katso, meidän täytyy tehdä näin, meidän täytyy!
Vaitiolo.
_Elna_ heikosti. Olavi!
_Olavi_ Ei vastaa. Kaataa viiniä lasiin, tyhjentää sen hitaasti, samoin
toistamiseen.
_Elna_ Pentin puoleen, hiljaisella kauhulla osoittaen Olavia.
Mitä se on?
_Pentti_. Ylimeno.
_Elna_. Mihin?
_Pentti_. Välinpitämättömyyteen.
_Elna_. Se ei ole totta!
_Pentti_. Katso, hänen rakkautensa on jo paljon pienempi.
_Elna_. Hän rakastaa minua aina.
_Pentti_. Tämän jälkeen ei milloinkaan.
_Elna_. Oliko tuo viini noiduttua siis!
_Pentti_. Miehen ylpeyden myrkyttämää ainoastaan.
_Elna_. Olavi!
_Olavi_ ei vastaa.
_Elna_. Olavi!
_Olavi_ ei vastaa.
_Elna_ tullen hänen luokseen. Etkö sinä kuullut mitään?
_Olavi_. En.
_Elna_. Etkö nähnytkään mitään?
_Olavi_. En.
_Elna_. Missä olet, Olavi?
_Olavi_. Oman olentoni erämaissa. -- Mutta ymmärrätkö sinä geometriaa,
Elna...?
_Elna_. Sinä hourit...
_Olavi_. Tiedätkö, että kahden pisteen kautta voi vetää ainoastaan
yhden viivan?
_Elna_. Mitä tarkoitat?
_Olavi_. Syntymästä kuolemaan voi vetää ainoastaan yhden yksinäisen
viivan... Kaikki muu on valhetta...
_Elna_ tuskaisesti. Olavi, Olavi, milloin olet sinä tullut hulluksi!
_Olavi_ ei vastaa. Välinpitämättömän näköisenä ja liikkumattomana
sohvalla. Elna hitaasti takaisin lasiparvekkeelle, josta Pentti
koko ajan on heitä katsellut.
_Pentti_. Enkö ollut oikeassa?
_Elna_. Hän on tullut hulluksi.
_Pentti_ salaisella riemastuksella. Vihdoinkin viisaaksi! Hän ei
rakasta enää.
_Elna_. Se ei ole totta.
_Pentti_. Miksi ei olisi?
_Elna_. Se kävi liian pian.
_Pentti_. Ikäänkuin ei voisi sammua yhtä nopeasti kuin syttyy! Vai
uskooko nainen ainoastaan syttymiseen?
_Elna_. En usko siihenkään enää...
_Pentti_. Mihin sinä sitten uskot?
_Elna_ hiljaa, hajamielisenä. Hän tarvitsee minua...
_Pentti_. Hän ei ole sinua koskaan tarvinnut.
_Elna_. Ketä hän sitten tarvitsee?
_Pentti_. Ei ketään.
_Elna_. Kuuluuko hän niihin?
_Pentti_. Etkö sinä sitä tiennyt?
_Elna_. En.
_Pentti_. Näetkö nyt, hän ei ole tarvinnut sinua. Et tiedä hänestä
mitään.
_Elna_. Minä tiedän, että hän kärsii...
_Pentti_. Hän on sitä varten luotu. Älä mene hänen tielleen!
_Elna_. Minun paikkani on niiden luona, jotka kärsivät.
_Pentti_. Niin, niiden luona, jotka kärsivät sinun poissaolostasi...
_Elna_. Ei, niiden luona, jotka kärsivät aina.
_Pentti_ hiljaa, uhkaavasti. Olet tehnyt paljon vääryyttä hänelle.
Hänen täytyy saada olla yksin. Minä tein hänelle ainoastaan ystävän
palveluksen...
_Elna_. Ah! Ja sitä varten tahdoit sinä ottaa häneltä minut!
_Pentti_ surullisesti. Elna, minä rakastan sinua...
_Elna_. Etkö osaisi olla yksin?
_Pentti_ vielä suruisemmin. Sinun rakkautesi on sammunut, Elna.
_Elna_ katsoen poispäin. Minä rakastan yksinäisiä...
_Pentti_. Sinä et ymmärrä yksinäisyyttä.
_Elna_ samoin. Minä rakastan kärsiviä...
_Pentti_. Sinä et kestä kärsimystä.
_Elna_. Ja mistä tiedät tämän kaiken?
_Pentti_. Itsestäni.
_Elna_ keveällä ivalla. Sinä pyrit siis pois kärsimyksestä?
_Pentti_. Pitäisikö sitä etsiä? Se tulee ilmankin...
_Elna_. Ja yksinäisyydestä?
_Pentti_ hiljaa, synkästi. Joka kuitenkin lopulta yllättää...
_Olavi_ nousee, ottaa hattunsa. Minun täytyy lähteä.
_Elna_ levottomasti, tullen hänen luokseen. Miksi täytyy sinun lähteä?
_Olavi_. Erakko ei tee tiliä muille kuin Jumalalle.
_Elna_. Ethän sinä ole erakko, niin kauan kuin minä olen...
_Olavi_. Maailma on tungokseen asti täynnä ihmisiä. Erakko on sentään
erakko.
_Elna_. Etkö erota minuakaan siitä tungoksesta?
_Olavi_. Koetin joskus, en koeta enää...
_Elna_. Aiotko jättää minut?
_Olavi_. Kukin kulkee omaa tietään.
_Elna_ pehmeästi. Sinun tiesi on minun tieni.
_Olavi_. Sitä en usko.
_Elna_ rukoilevasti. Mutta minä uskon. Olavi, Olavi!
_Olavi_ kääntyen pois. Ihminen ei saa heltyä, muuten ajaa elämä ylitse.
_Elna_. Ajakoon! Ilman sinua en tahdo elää!
_Olavi_. Niin sanovat kaikki ne, jotka ovat tottuneet valitsemaan
helpomman...
_Elna_. Entä ne, jotka valitsevat vaikeamman?
_Olavi_. He palvelevat kuolematonta enemmän kuin kuolevaista.
_Elna_. Ainoa kuolematon, jonka tunnen, on minun rakkauteni sinuun,
Olavi...
_Pentti_ joka huomaamatta on tullut heidän eteensä. Minun täytyy
lähteä. Tämä ei ole minua varten.
_Olavi_. Ei myöskään minua.
Kumartaa, menee.
_Elna_ syösten hänen jälkeensä. Olavi, Olavi!
_Pentti_. Hyvästi.
_Elna_ kuin heräten. Menetkö sinäkin?
_Pentti_. Tietysti.
_Elna_. Sinä et rakasta minua enää. Minä näen sen...
_Pentti_. Sinua ei ole täällä enää.
_Elna_ nopeasti. Minä olin vain piilossa. Itseltänikin! Olen jo tullut
takaisin. Ymmärrä minua, Pentti! -- Hän oli minun ystäväni...
_Pentti_. Olet mennyt pois. Minun täytyy lähteä.
_Elna_ hellästi. Älä mene, Pentti!
_Pentti_ karusti. Sinähän rakastat yksinäisiä...
_Elna_. Älä mene, Pentti!
_Pentti_ samoin kuin edellä. Ja kärsiviä...
_Elna_. Ketä sinä sitten rakastat?
_Pentti_. Häntä, joka on mennyt pois.
_Elna_. Minkätähden poismennyttä?
_Pentti_. Hän on antanut minulle sen suurimman, joka minulta vielä
äsken puuttui...
_Elna_. Minkä?
_Pentti_. Yksinäisyyden. -- Minäkin osaan sen taidon nyt...
_Elna_ murtuneesti. Ah, kaikki osaavat, paitsi minä! Ja miksi juuri
minun sentään pitää jäädä kaikista yksinäisimmäksi!
_Pentti_. Miksi huusit luoksesi sen, joka ei ole sinua varten?
_Elna_ epätoivoisesti. Vie pois se minulta jälleen, sinä ainoa, joka
sen voit!
_Pentti_ jäykästi. Minä en voi enää.
_Elna_ tuskallisesti. Pentti, Pentti, milloin tulit sinä noin julmaksi?