VECKSTRÖM. Minä huomaan, että te, neiti Jenny, ette mielellänne
tahtonut jäädä kanssani kahden kesken — väittelemään, niinkuin äitinne
sanoi.
JENNY (istuutuen). Kuinka niin? En luule sitä ennenkään pelänneeni.
VECKSTRÖM. Se on totta. Pelkoa en ole teissä siinä suhteessa koskaan
huomannut.
JENNY. Eihän ole, tietääkseni, koskaan siihen syytäkään ollut.
VECKSTRÖM. Mistä sen niin varmaan tietää? Ehkä voi lopulta syytä
ilmetäkin.
JENNY. Tehän alatte minua oikein pelotella. Sittehän on parasta, että
minulle suoraan ilmaisette syyn.
VECKSTRÖM. Jättäisin mieluimmin sen tekemättä, jos sanan vaihtomme
veisi toivottuun tulokseen ilman sitä.
JENNY. Mihinkä niin?
VECKSTRÖM. Luulen teidän sen tietävän sanomattanikin. Enhän puhu siitä
kanssanne ensimäistä kertaa.
JENNY. Siinä tapauksessa arvaan tarkoituksenne. Mutta onkohan siihen
syytä nyt enää kajota?
VECKSTRÖM. Pidättekö siis entiset päätöksenne, neiti Jenny, niin
peruuttamattomina, etteivät mitkään asianhaarat niitä enää saisi
muutetuiksi?
JENNY. En tiedä, mikä aihe teillä nyt voisi olla otaksua toisin.
VECKSTRÖM. Te, puolestanne, tosin ette ole suinkaan siihen aihetta
antanut.
JENNY Vaan kuka sitte?
VECKSTRÖM. Näittehän, että minulle kuin tahallaan aivan annettiin
tilaisuus puhua kanssanne kahden kesken — vielä kerran.
JENNY. Isäni siis...?
VECKSTRÖM. Niin, toivoisi, että te, neiti Jenny, lopulta antaisitte
minulle suostumuksenne, jota teiltä niin kauan, niin hartaasti,
vilpittömästä sydämestä olen anonut.
JENNY. Ja mikä aihe, jos saan kysyä, nyt niin on saanut isänikin sitä
toivomaan, — hänen, joka tähän saakka ei ole sitä minulle ainakaan
painavammin ilmaissut?
VECKSTRÖM. Toivoisin, niinkuin jo sanoin, ettei minun eikä hänenkään
olisi pakko sitä teille ilmaista.
JENNY. Minä näen, että te tahdotte asettaa sydämeni asian jonkun
salaperäisen välttämättömyyden eteen, — tahdotte alistaa sen jollekin
toiselle asialle, tahdotte minun uhraamaan sen tämän toisen asian
hyväksi. Minä en tätä toista tunne. Se voi olla hyvinkin tärkeä, koska
vältätte sitä minulle ilmaista.
VECKSTRÖM. Se on niin. Sen voin teille vakuuttaa — vielä kerran.
JENNY. Mutta minä voin myöskin teille vakuuttaa, — vielä kerran, —
että omatuntoni ei salli minun alistua mihinkään uhraukseen sydämeni
asian kustannuksella, olkoonpa vaatimus kuinka suuri ja tärkeä tahansa.
Sillä minä tekisin väärin, jos siihen suostuisin. Olenhan teille
monasti sanonut, niinkuin hyvin tiedätte, että sydämeni ei tunne teitä
kohtaan...
VECKSTRÖM. Säästäkää minulta sitte nuo sananne!
JENNY. ... Mielelläni. Itsehän pakoititte minua niitä uudistamaan.
VECKSTRÖM. Minä olen odottanut, että lopultakin — niin sanoakseni —
järkevämpi ääni sydämessänne puhuisi toista kieltä.
JENNY. Se se juuri puhuukin, jos ajattelen minun ja teidän onneanne.
Sillä ilman rakkautta teihin ette voisi olla onnellinen, jos oman
onneni uhraisinkin.
VECKSTRÖM. Välistä se kuitenkin on tehtävä toivossa, että saavuttaa
omankin onnensa aikaa myöten. Varsinkin on se välistä tehtävä
toistenkin onnen tähden — estämällä onnettomuutta heille koitumasta.
JENNY. Valitettavasti minä ainakaan en pysty sitä tekemään.
VECKSTRÖM (nousten). No niin, jääköön sitte näin ollen, ainakin minun
puolestani, tämä viimeinen tarjoumukseni sen tarkemmin perustelematta.
Jääköön se sitte isänne tehtäväksi, jos hän katsoo siihen syytä olevan.
JENNY (pisteliäästi). Olen utelias kuulemaan, mikä painava syy
todellakin nyt on saanut teidät näin päättävästi esiintymään.
VECKSTRÖM (samaan sävyyn). Ja minä olen utelias näkemään, ettekö ehkä
sitte, sen kuultuanne, ole taipuvainen lopultakin mieltänne muuttamaan,
neiti Jenny, minun hyväkseni.
JENNY (päättävästi). En luule sittenkään vielä voivani teille mitään
toiveita antaa.
VECKSTRÖM (kuin uhmaten). Mutta minä toivon sittenkin vielä, neiti
Jenny! (Ojentaa hänelle kätensä, johon Jenny hitaasti tarttuu).
Näkemiin asti!
JENNY. Hyvästi!
VECKSTRÖM. Saanko ehkä sanoa hyvästit vanhemmillennekin? En tahdo enää
sisälle mennä.
JENNY. Minä kutsun heidät tänne. (Juoksee portaikolle, josta huutaa
sisälle). Isä! Äiti! Herra Veckström tahtoo sanoa hyvästi.
NYGÅRD ja EVELINA (tulevat ulos).
NYGÅRD. Jokos Veckström sitte lähtee?
EVELINA. Näinkö pian jo?
VECKSTRÖM (hyvästellen Eveliinaa ja Nygårdia). Niin. Minä olen asiani
suorittanut.
EVELINA (katsoen Jennyyn). Minä arvasin sen!
NYGÅRD. Onkos Veckström tyttärelleni kaikki sanonut, — senkin, minkä
minulle taannoin ilmoitti?
VECKSTRÖM. En. Se jäi Nygårdin tehtäväksi, koska neiti Jenny ei
tahtonut kuulla mistään puhuttavankaan. Hyvästi! (Nostaa lakkiaan ja
poistuu perälle).
EVELINA (Nygårdille). Minä tiesin sen kyllä!
NYGÅRD (Jennylle, joka on poistunut pöydän luo vasemmalle). Tiedätkös
sinä, mitä tämä Veckströmin käynti täällä meille merkitsee?
JENNY. Mahdollisesti paljonkin, sillä siihen suuntaan hän minulle
puheessaan viittasi.
NYGÅRD. Ja sittenkään...?
JENNY (väräjävällä äänellä). Sittenkään, isä, minä en voi suostua hänen
tarjoumukseensa.
EVELINA. Minä ymmärrän, minä ymmärrän, lapseni!
NYGÅRD. Ja kuitenkin siitä riippui koko aineellinen olomme: pysyykö
maani ja mantuni tästä lähin enää minun käsissäni?!
JENNY. Tähän saakka, isä, et ole vielä vaatinut minua uhraamaan
itseäni, pyhimpiä tunteitani, miehelle, joka minulle suorastaan on
vastenmielinen, vaikkapa olisimmekin hänelle kiitollisuuden velassa,
ehkäpä riippuvaisiakin hänestä.
NYGÅRD. Sillä tähän saakka hän vielä ei ole pitänyt puukkoa kurkkuni
edessä, niinkuin hän tänään teki.
JENNY. Jos hän niin teki, isä, niin on hän minulle nyt vieläkin
vastenmielisempi. Sillä eivät hänen tunteensa minua kohtaan silloin
suurenarvoiset ole, jos hän uhkauksilla ja pakkokeinoilla koettaa
taivuttaa minua suostumaan siihen, johon ei sydämeni vapaaehtoisesti
suostu.
EVELINA. Puhut kauniisti, lapseni. (Nygårdille:) Hän on oikeassa,
Johannes.
NYGÅRD. Älä sekaannu asiaan, Evelina. (Jennylle:) Kunnioituksella ja
arvonannolla on hän aina kohdellut sinua, puhunut sinusta, mikäli minä
tiedän.
JENNY. Muuhun en tiedä koskaan hänelle syytäkään antaneeni.
NYGÅRD. Ja että hän sinua rakastaakin, sen todistanee jo se, että hän
näin kauan on odottanut, näin lujasti on pysynyt kiinni aikeessaan.
JENNY. Siihen, isä, olen hänelle vieläkin vähemmin syytä antanut. Ja
se, että hän sittenkin näin itsepäisesti pysyy aikeessaan, todistanee
kai aivan päinvastaista. Sille, joka hänet oikein tuntee, pitäisi
olla selvä, että hänen tarjoumuksessaan piilee vain perin itsekkäitä
pyyteitä.
NYGÅRD. Ja mitä ne olisivat?
JENNY. Hyvin yksinkertaisesti, — että hän naimalla minut saisi kerran
liittää tämänkin tilan omaansa ja siten pelastaa sen mahdollisesti
joutumasta — Suomalaisille.
EVELINA. Se on hyvin mahdollista, Johannes.
NYGÅRD. Sinä pidät sitä siis vääränä?
JENNY. Kyllä. Sydämeni ja vakaumukseni kustannuksella en suostu siihen
myötävaikuttamaan.
NYGÅRD. Vaan pikemmin... pikemmin antaisit tilani, naimisesi kautta,
joutua Suomalaiselle, niinkö?
JENNY. Omatuntoni ei pitäisi sitä vääränä, isä. Suomalainenhan on
ihminen hänkin. Hyviä ja kunnollisia on heidänkin joukossaan. Suomihan
on Suomalaisten isänmaa ja siihen kuuluu myöskin tämä maakunta. Miksi
olisivat he siis meitä huonommat?...
NYGÅRD. Puhut aivan kuin jo olisit sydämesi Suomalaiselle antanutkin.
JENNY. Suoraan sanoen, isä, — koska siihen näin tilaisuus on tullut: —
olen.
NYGÅRD. Ja se on? Ja se on?
JENNY. Minä luulin, isä, ettei minun tarvinnut sinulle häntä enää
nimittää.
NYGÅRD. Aapo Isokangas, niinkö?
JENNY. Niin, isä.
EVELINA (Nygårdille). Olinhan oikeassa siinäkin, Johannes.
AAPO (tulee samassa perältä ja aikoo viedä viikatteen aittaan).
NYGÅRD. Siinähän Aapo onkin!
AAPO. Niin, isäntä. Pellon piennar on nyt niitetty kokonaan. Se kävi
sukkelammin, kuin äsken luulittekaan.
NYGÅRD. Aapo tuli parahiksi tänne nyt.
AAPO. Mitä isäntä tahtoo sanoa?
NYGÅRD. Minun on tänään pakko sanoa Aapolle, etten syksystä voi Aapoa
enää talossani pitää.
EVELINA. Mutta ajattelehan toki ensin, Johannes, mitä teet!
AAPO. Olkaa huoleti, emäntä hyvä, tämä uutinen ei tule minulle
odottamatta.
NYGÅRD. Minun on pakko, ensiksikin, taloni tähden sanoa Aapo irti.
AAPO. Juuri niin, hyvä isäntä. Minä tiedän sen. Suomalainen ei saa enää
olla renkinäkään ruotsalaisella Uudellamaalla.
NYGÅRD. Ja toiseksi, — tahdon lisätä sen samalla kertaa — tyttärenikin
tähden.
AAPO. Senkin minä ymmärrän, isäntä. Minä lähden. Saatte olla varma,
että minä lähden.
JENNY (juoksee Aapon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Silloin minä
seuraan sinua, Aapo. (Nygårdille:) Niin, isä, tässä tapauksessa lähden
minä myöskin.
EVELINA (epätoivossaan). Johannes hyvä, näinhän ei käy päinsä.
NYGÅRD. Taloni on sitte mennyt. Minä en enää mitään neuvoa tiedä.
(Lyyhistyy istumaan pöydän ääreen).
AAPO. Jos se vain minusta — ja tyttärestänne — riippuu, isäntä, niin
ehkä asia ei ole niinkään toivoton vielä.
EVELINA. Kuulitko, Johannes?
JENNY (juosten isänsä luo). Saammehan nähdä vielä.
AAPO. Niin, isäntä, saammehan nähdä vielä.
Esirippu.
Toinen näytös.
(Sama paikka, kuin ensimäisessä näytöksessä. — On kirkas syyspäivä:
koivuissa ovat lehdet kellastuneet, oksat osaksi paljaat; niityt ovat
niitetyt, vainioilta elo korjattu.)
(Johannes Nygård ja Evelina istuvat penkillä, joka on asetettu pöydän
ja tuolien sijalle.)
EVELINA. Mitähän se merkitsee, että Veckström on uhannut tänään käydä
täällä?
NYGÅRD. Varmaan hän on ollut kovin ihmeessään, etten minä, — eikä
kukaan muukaan täältä — ole sanaakaan hiiskunut sen jälkeen, kuin
velkani sanottiin irti maksettavaksi.
EVELINA. Varmaankin. Siitähän onkin jo kohta kolme kuukautta kulunut,
eikö niin, Johannes?
NYGÅRD. Tietysti. Neljäntenä päivänähän jo Veckströmin käytyä silloin,
heinän korjuun aikana, Fagerlund tuli lainaansa irtisanomaan.
EVELINA. Niin, niin. Kuin kostoksi ihan. Mahtoi se Jennyn kielto
Veckströmiin kovin koskea, kun hän tuon pani toimeen.
NYGÅRD. Vihaksi kaikki hänelle varmaan pisti, muuten hän tuskin sen
olisi tehnyt.
EVELINA. Oikein pelkään, mitä hän vielä voi yrittää.
NYGÅRD. Mitäs? Eihän ole kuin toista viikkoa maksupäivään. Ellen siksi
saa asiaa järjestetyksi heidän mielensä mukaan, niin käyvät kiristämään
lain mukaan. Kai hän nyt aikoo tulla tiedustelemaan, mitä minä
puolestani olen kyennyt aikaansaamaan.
EVELINA. Taitaapa ehkä olla vähän huolissaan kuitenkin.
NYGÅRD. Mahdollisesti. Vaan ei sen vuoksi, etten velkani suhteen ole
mitään ilmoittanut. Sillä varmaan hän tietääkin minun Helsingistä käsin
turhaan apua pyytäneeni.
EVELINA. Sen hän kyllä on Einar Peldánin kautta kuullut.
NYGÅRD. Niin. Vaan sen vuoksi, että Isokangas on täällä yhä vielä
paikoillaan.
EVELINA. Siinä juuri se pääasia onkin. Hänen tähtensä — yhden ainoan
Suomalaisen tähden — meitä näin ahdistellaan. Hänen tähtensä velkasi on
vaadittu takaisin, hänen tähtensä ei yhdistyskään sinua tahdo auttaa.
Ensin mies pois, sitte ehkä armoa saat. On se jo...!
NYGÅRD. En olisi uskonut, jos se olisi minulle kerrottu. Vaan nyt olen
sen itse kokea saanut.
EVELINA. Ja mitä on mies pahaa tehnyt?! Päinvastoin: — työtä hän on
tehnyt, ei kahden, vaan kolmen — neljän tavallisen työmiehen puolesta.
Katso: ovatko naapurimme niityt ja vainiot samassa hyvässä kunnossa
kuin meidän nyt ovat?
NYGÅRD. En kiellä sitä, Evelina. Hän on hyvä työmies. Hän on kunnon
mies.
EVELINA. Semmoista ei tule tähän taloon toista, jos hänen nyt on
lähdettävä.
NYGÅRD. Jos?
EVELINA. Niin. Aiotko sitte todellakin, Johannes...?
NYGÅRD. Niinhän päätin. Ja sen tähden, että se ehkä on ainoa keino,
jolla voin pelastaa taloni, oman kotitaloni. Ehkä sitte jättävät meidät
rauhaan, auttavat... vielä.
EVELINA. Mutta Jenny? Oletko hänet unhottanut? Hänkään ei päätöstään
peruuta.
NYGÅRD. Hänen on se peruutettava, Evelina. Minun tähteni, talomme
tähden on hänen se uhraus tehtävä. Isokankaalle häntä en anna, ellen
Veckströmillekään pakoita menemään. Jääköön hän siis tänne meidän
kanssamme. Se on minun päätökseni ja se pysyy.
EVELINA. Tuon kuulen sinulta nyt ensi kerran. Olet tehnyt liian jyrkän
päätöksen, Johannes. Minä pelkään pahinta, hyvä Jumala!
NYGÅRD. Uskon, että Jenny on tullut järkiinsä ja ymmärtää nyt meidän
toivottoman asemamme.
EVELINA. Minä taas puolestani olen huomannut, että hänen sydämensä on
yhä syvemmin kiintynyt Aapoon tuon viimekesäisen kohtauksen jälkeen.
Uskon siis, etteivät mitkään syyt saa häntä enää mieltään muuttamaan.
Hänellä on vähän sinun luontosi, Johannes. Hän tulee panemaan kovan
kovaa vastaan, sen saat nähdä.