JENNY (jää hieman vastahakoisesti seisomaan pöydän ääreen.)

VECKSTRÖM. Minä huomaan, että te, neiti Jenny, ette mielellänne

tahtonut jäädä kanssani kahden kesken — väittelemään, niinkuin äitinne

sanoi.

JENNY (istuutuen). Kuinka niin? En luule sitä ennenkään pelänneeni.

VECKSTRÖM. Se on totta. Pelkoa en ole teissä siinä suhteessa koskaan

huomannut.

JENNY. Eihän ole, tietääkseni, koskaan siihen syytäkään ollut.

VECKSTRÖM. Mistä sen niin varmaan tietää? Ehkä voi lopulta syytä

ilmetäkin.

JENNY. Tehän alatte minua oikein pelotella. Sittehän on parasta, että

minulle suoraan ilmaisette syyn.

VECKSTRÖM. Jättäisin mieluimmin sen tekemättä, jos sanan vaihtomme

veisi toivottuun tulokseen ilman sitä.

JENNY. Mihinkä niin?

VECKSTRÖM. Luulen teidän sen tietävän sanomattanikin. Enhän puhu siitä

kanssanne ensimäistä kertaa.

JENNY. Siinä tapauksessa arvaan tarkoituksenne. Mutta onkohan siihen

syytä nyt enää kajota?

VECKSTRÖM. Pidättekö siis entiset päätöksenne, neiti Jenny, niin

peruuttamattomina, etteivät mitkään asianhaarat niitä enää saisi

muutetuiksi?

JENNY. En tiedä, mikä aihe teillä nyt voisi olla otaksua toisin.

VECKSTRÖM. Te, puolestanne, tosin ette ole suinkaan siihen aihetta

antanut.

JENNY Vaan kuka sitte?

VECKSTRÖM. Näittehän, että minulle kuin tahallaan aivan annettiin

tilaisuus puhua kanssanne kahden kesken — vielä kerran.

JENNY. Isäni siis...?

VECKSTRÖM. Niin, toivoisi, että te, neiti Jenny, lopulta antaisitte

minulle suostumuksenne, jota teiltä niin kauan, niin hartaasti,

vilpittömästä sydämestä olen anonut.

JENNY. Ja mikä aihe, jos saan kysyä, nyt niin on saanut isänikin sitä

toivomaan, — hänen, joka tähän saakka ei ole sitä minulle ainakaan

painavammin ilmaissut?

VECKSTRÖM. Toivoisin, niinkuin jo sanoin, ettei minun eikä hänenkään

olisi pakko sitä teille ilmaista.

JENNY. Minä näen, että te tahdotte asettaa sydämeni asian jonkun

salaperäisen välttämättömyyden eteen, — tahdotte alistaa sen jollekin

toiselle asialle, tahdotte minun uhraamaan sen tämän toisen asian

hyväksi. Minä en tätä toista tunne. Se voi olla hyvinkin tärkeä, koska

vältätte sitä minulle ilmaista.

VECKSTRÖM. Se on niin. Sen voin teille vakuuttaa — vielä kerran.

JENNY. Mutta minä voin myöskin teille vakuuttaa, — vielä kerran, —

että omatuntoni ei salli minun alistua mihinkään uhraukseen sydämeni

asian kustannuksella, olkoonpa vaatimus kuinka suuri ja tärkeä tahansa.

Sillä minä tekisin väärin, jos siihen suostuisin. Olenhan teille

monasti sanonut, niinkuin hyvin tiedätte, että sydämeni ei tunne teitä

kohtaan...

VECKSTRÖM. Säästäkää minulta sitte nuo sananne!

JENNY. ... Mielelläni. Itsehän pakoititte minua niitä uudistamaan.

VECKSTRÖM. Minä olen odottanut, että lopultakin — niin sanoakseni —

järkevämpi ääni sydämessänne puhuisi toista kieltä.

JENNY. Se se juuri puhuukin, jos ajattelen minun ja teidän onneanne.

Sillä ilman rakkautta teihin ette voisi olla onnellinen, jos oman

onneni uhraisinkin.

VECKSTRÖM. Välistä se kuitenkin on tehtävä toivossa, että saavuttaa

omankin onnensa aikaa myöten. Varsinkin on se välistä tehtävä

toistenkin onnen tähden — estämällä onnettomuutta heille koitumasta.

JENNY. Valitettavasti minä ainakaan en pysty sitä tekemään.

VECKSTRÖM (nousten). No niin, jääköön sitte näin ollen, ainakin minun

puolestani, tämä viimeinen tarjoumukseni sen tarkemmin perustelematta.

Jääköön se sitte isänne tehtäväksi, jos hän katsoo siihen syytä olevan.

JENNY (pisteliäästi). Olen utelias kuulemaan, mikä painava syy

todellakin nyt on saanut teidät näin päättävästi esiintymään.

VECKSTRÖM (samaan sävyyn). Ja minä olen utelias näkemään, ettekö ehkä

sitte, sen kuultuanne, ole taipuvainen lopultakin mieltänne muuttamaan,

neiti Jenny, minun hyväkseni.

JENNY (päättävästi). En luule sittenkään vielä voivani teille mitään

toiveita antaa.

VECKSTRÖM (kuin uhmaten). Mutta minä toivon sittenkin vielä, neiti

Jenny! (Ojentaa hänelle kätensä, johon Jenny hitaasti tarttuu).

Näkemiin asti!

JENNY. Hyvästi!

VECKSTRÖM. Saanko ehkä sanoa hyvästit vanhemmillennekin? En tahdo enää

sisälle mennä.

JENNY. Minä kutsun heidät tänne. (Juoksee portaikolle, josta huutaa

sisälle). Isä! Äiti! Herra Veckström tahtoo sanoa hyvästi.

NYGÅRD ja EVELINA (tulevat ulos).

NYGÅRD. Jokos Veckström sitte lähtee?

EVELINA. Näinkö pian jo?

VECKSTRÖM (hyvästellen Eveliinaa ja Nygårdia). Niin. Minä olen asiani

suorittanut.

EVELINA (katsoen Jennyyn). Minä arvasin sen!

NYGÅRD. Onkos Veckström tyttärelleni kaikki sanonut, — senkin, minkä

minulle taannoin ilmoitti?

VECKSTRÖM. En. Se jäi Nygårdin tehtäväksi, koska neiti Jenny ei

tahtonut kuulla mistään puhuttavankaan. Hyvästi! (Nostaa lakkiaan ja

poistuu perälle).

EVELINA (Nygårdille). Minä tiesin sen kyllä!

NYGÅRD (Jennylle, joka on poistunut pöydän luo vasemmalle). Tiedätkös

sinä, mitä tämä Veckströmin käynti täällä meille merkitsee?

JENNY. Mahdollisesti paljonkin, sillä siihen suuntaan hän minulle

puheessaan viittasi.

NYGÅRD. Ja sittenkään...?

JENNY (väräjävällä äänellä). Sittenkään, isä, minä en voi suostua hänen

tarjoumukseensa.

EVELINA. Minä ymmärrän, minä ymmärrän, lapseni!

NYGÅRD. Ja kuitenkin siitä riippui koko aineellinen olomme: pysyykö

maani ja mantuni tästä lähin enää minun käsissäni?!

JENNY. Tähän saakka, isä, et ole vielä vaatinut minua uhraamaan

itseäni, pyhimpiä tunteitani, miehelle, joka minulle suorastaan on

vastenmielinen, vaikkapa olisimmekin hänelle kiitollisuuden velassa,

ehkäpä riippuvaisiakin hänestä.

NYGÅRD. Sillä tähän saakka hän vielä ei ole pitänyt puukkoa kurkkuni

edessä, niinkuin hän tänään teki.

JENNY. Jos hän niin teki, isä, niin on hän minulle nyt vieläkin

vastenmielisempi. Sillä eivät hänen tunteensa minua kohtaan silloin

suurenarvoiset ole, jos hän uhkauksilla ja pakkokeinoilla koettaa

taivuttaa minua suostumaan siihen, johon ei sydämeni vapaaehtoisesti

suostu.

EVELINA. Puhut kauniisti, lapseni. (Nygårdille:) Hän on oikeassa,

Johannes.

NYGÅRD. Älä sekaannu asiaan, Evelina. (Jennylle:) Kunnioituksella ja

arvonannolla on hän aina kohdellut sinua, puhunut sinusta, mikäli minä

tiedän.

JENNY. Muuhun en tiedä koskaan hänelle syytäkään antaneeni.

NYGÅRD. Ja että hän sinua rakastaakin, sen todistanee jo se, että hän

näin kauan on odottanut, näin lujasti on pysynyt kiinni aikeessaan.

JENNY. Siihen, isä, olen hänelle vieläkin vähemmin syytä antanut. Ja

se, että hän sittenkin näin itsepäisesti pysyy aikeessaan, todistanee

kai aivan päinvastaista. Sille, joka hänet oikein tuntee, pitäisi

olla selvä, että hänen tarjoumuksessaan piilee vain perin itsekkäitä

pyyteitä.

NYGÅRD. Ja mitä ne olisivat?

JENNY. Hyvin yksinkertaisesti, — että hän naimalla minut saisi kerran

liittää tämänkin tilan omaansa ja siten pelastaa sen mahdollisesti

joutumasta — Suomalaisille.

EVELINA. Se on hyvin mahdollista, Johannes.

NYGÅRD. Sinä pidät sitä siis vääränä?

JENNY. Kyllä. Sydämeni ja vakaumukseni kustannuksella en suostu siihen

myötävaikuttamaan.

NYGÅRD. Vaan pikemmin... pikemmin antaisit tilani, naimisesi kautta,

joutua Suomalaiselle, niinkö?

JENNY. Omatuntoni ei pitäisi sitä vääränä, isä. Suomalainenhan on

ihminen hänkin. Hyviä ja kunnollisia on heidänkin joukossaan. Suomihan

on Suomalaisten isänmaa ja siihen kuuluu myöskin tämä maakunta. Miksi

olisivat he siis meitä huonommat?...

NYGÅRD. Puhut aivan kuin jo olisit sydämesi Suomalaiselle antanutkin.

JENNY. Suoraan sanoen, isä, — koska siihen näin tilaisuus on tullut: —

olen.

NYGÅRD. Ja se on? Ja se on?

JENNY. Minä luulin, isä, ettei minun tarvinnut sinulle häntä enää

nimittää.

NYGÅRD. Aapo Isokangas, niinkö?

JENNY. Niin, isä.

EVELINA (Nygårdille). Olinhan oikeassa siinäkin, Johannes.

AAPO (tulee samassa perältä ja aikoo viedä viikatteen aittaan).

NYGÅRD. Siinähän Aapo onkin!

AAPO. Niin, isäntä. Pellon piennar on nyt niitetty kokonaan. Se kävi

sukkelammin, kuin äsken luulittekaan.

NYGÅRD. Aapo tuli parahiksi tänne nyt.

AAPO. Mitä isäntä tahtoo sanoa?

NYGÅRD. Minun on tänään pakko sanoa Aapolle, etten syksystä voi Aapoa

enää talossani pitää.

EVELINA. Mutta ajattelehan toki ensin, Johannes, mitä teet!

AAPO. Olkaa huoleti, emäntä hyvä, tämä uutinen ei tule minulle

odottamatta.

NYGÅRD. Minun on pakko, ensiksikin, taloni tähden sanoa Aapo irti.

AAPO. Juuri niin, hyvä isäntä. Minä tiedän sen. Suomalainen ei saa enää

olla renkinäkään ruotsalaisella Uudellamaalla.

NYGÅRD. Ja toiseksi, — tahdon lisätä sen samalla kertaa — tyttärenikin

tähden.

AAPO. Senkin minä ymmärrän, isäntä. Minä lähden. Saatte olla varma,

että minä lähden.

JENNY (juoksee Aapon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Silloin minä

seuraan sinua, Aapo. (Nygårdille:) Niin, isä, tässä tapauksessa lähden

minä myöskin.

EVELINA (epätoivossaan). Johannes hyvä, näinhän ei käy päinsä.

NYGÅRD. Taloni on sitte mennyt. Minä en enää mitään neuvoa tiedä.

(Lyyhistyy istumaan pöydän ääreen).

AAPO. Jos se vain minusta — ja tyttärestänne — riippuu, isäntä, niin

ehkä asia ei ole niinkään toivoton vielä.

EVELINA. Kuulitko, Johannes?

JENNY (juosten isänsä luo). Saammehan nähdä vielä.

AAPO. Niin, isäntä, saammehan nähdä vielä.

Esirippu.

Toinen näytös.

(Sama paikka, kuin ensimäisessä näytöksessä. — On kirkas syyspäivä:

koivuissa ovat lehdet kellastuneet, oksat osaksi paljaat; niityt ovat

niitetyt, vainioilta elo korjattu.)

(Johannes Nygård ja Evelina istuvat penkillä, joka on asetettu pöydän

ja tuolien sijalle.)

EVELINA. Mitähän se merkitsee, että Veckström on uhannut tänään käydä

täällä?

NYGÅRD. Varmaan hän on ollut kovin ihmeessään, etten minä, — eikä

kukaan muukaan täältä — ole sanaakaan hiiskunut sen jälkeen, kuin

velkani sanottiin irti maksettavaksi.

EVELINA. Varmaankin. Siitähän onkin jo kohta kolme kuukautta kulunut,

eikö niin, Johannes?

NYGÅRD. Tietysti. Neljäntenä päivänähän jo Veckströmin käytyä silloin,

heinän korjuun aikana, Fagerlund tuli lainaansa irtisanomaan.

EVELINA. Niin, niin. Kuin kostoksi ihan. Mahtoi se Jennyn kielto

Veckströmiin kovin koskea, kun hän tuon pani toimeen.

NYGÅRD. Vihaksi kaikki hänelle varmaan pisti, muuten hän tuskin sen

olisi tehnyt.

EVELINA. Oikein pelkään, mitä hän vielä voi yrittää.

NYGÅRD. Mitäs? Eihän ole kuin toista viikkoa maksupäivään. Ellen siksi

saa asiaa järjestetyksi heidän mielensä mukaan, niin käyvät kiristämään

lain mukaan. Kai hän nyt aikoo tulla tiedustelemaan, mitä minä

puolestani olen kyennyt aikaansaamaan.

EVELINA. Taitaapa ehkä olla vähän huolissaan kuitenkin.

NYGÅRD. Mahdollisesti. Vaan ei sen vuoksi, etten velkani suhteen ole

mitään ilmoittanut. Sillä varmaan hän tietääkin minun Helsingistä käsin

turhaan apua pyytäneeni.

EVELINA. Sen hän kyllä on Einar Peldánin kautta kuullut.

NYGÅRD. Niin. Vaan sen vuoksi, että Isokangas on täällä yhä vielä

paikoillaan.

EVELINA. Siinä juuri se pääasia onkin. Hänen tähtensä — yhden ainoan

Suomalaisen tähden — meitä näin ahdistellaan. Hänen tähtensä velkasi on

vaadittu takaisin, hänen tähtensä ei yhdistyskään sinua tahdo auttaa.

Ensin mies pois, sitte ehkä armoa saat. On se jo...!

NYGÅRD. En olisi uskonut, jos se olisi minulle kerrottu. Vaan nyt olen

sen itse kokea saanut.

EVELINA. Ja mitä on mies pahaa tehnyt?! Päinvastoin: — työtä hän on

tehnyt, ei kahden, vaan kolmen — neljän tavallisen työmiehen puolesta.

Katso: ovatko naapurimme niityt ja vainiot samassa hyvässä kunnossa

kuin meidän nyt ovat?

NYGÅRD. En kiellä sitä, Evelina. Hän on hyvä työmies. Hän on kunnon

mies.

EVELINA. Semmoista ei tule tähän taloon toista, jos hänen nyt on

lähdettävä.

NYGÅRD. Jos?

EVELINA. Niin. Aiotko sitte todellakin, Johannes...?

NYGÅRD. Niinhän päätin. Ja sen tähden, että se ehkä on ainoa keino,

jolla voin pelastaa taloni, oman kotitaloni. Ehkä sitte jättävät meidät

rauhaan, auttavat... vielä.

EVELINA. Mutta Jenny? Oletko hänet unhottanut? Hänkään ei päätöstään

peruuta.

NYGÅRD. Hänen on se peruutettava, Evelina. Minun tähteni, talomme

tähden on hänen se uhraus tehtävä. Isokankaalle häntä en anna, ellen

Veckströmillekään pakoita menemään. Jääköön hän siis tänne meidän

kanssamme. Se on minun päätökseni ja se pysyy.

EVELINA. Tuon kuulen sinulta nyt ensi kerran. Olet tehnyt liian jyrkän

päätöksen, Johannes. Minä pelkään pahinta, hyvä Jumala!

NYGÅRD. Uskon, että Jenny on tullut järkiinsä ja ymmärtää nyt meidän

toivottoman asemamme.

EVELINA. Minä taas puolestani olen huomannut, että hänen sydämensä on

yhä syvemmin kiintynyt Aapoon tuon viimekesäisen kohtauksen jälkeen.

Uskon siis, etteivät mitkään syyt saa häntä enää mieltään muuttamaan.

Hänellä on vähän sinun luontosi, Johannes. Hän tulee panemaan kovan

kovaa vastaan, sen saat nähdä.

Veri on vettä sakeampi · 第 9 / 13 题