KERTTU: -- antaa teille tilaisuuden tunkeutua tähän taloon. -- Te olette
taitava mies, arkkitehti Granskog.
GRANSKOG: Jahah, te alatte imarrella, rakas kälyni. Minulla on siis
syytä olla varoillani.
KERTTU: Ei ollenkaan. Olemmehan me ystäviä. Olkaamme siis suorat.
GRANSKOG: Se miellyttää minua.
KERTTU: Mikä on teidän tarkoituksenne minun sisareni suhteen?
GRANSKOG: Minulla on rehelliset tarkoitukset.
KERTTU: Te aijotte naida hänet?
GRANSKOG: Niin, -- jos hän vaan suostuu.
KERTTU: Kyllä hän suostuu, -- sitä teidän ei tarvitse epäillä.
GRANSKOG: Tosiaan? Onko hän puhunut teille jotakin?
KERTTU: Hän rakastaa teitä.
GRANSKOG: Todella? Minä en uskaltanut toivoa, että niin lyhyen
tuttavuuden jälkeen --
KERTTU: Oo, älkää olko vaatimaton. Teidän Don Juan-lahjanne ovat kyllä
tunnetut. Kuka nainen voisi teitä vastustaa!
GRANSKOG: Rakas Gertrud: Minä huomaan, että teillä on tänään paljon
myrkkyä varastossanne.
KERTTU: Mistä te arvasitte? Katsokaa, voitte lukea reseptinkin.
(Vetäisee auki pöytälaatikon, josta ottaa pienen pullon.)
GRANSKOG: Mistä asti te olette ruvennut säilyttämään myrkkyjä
pöytälaatikoissa?
KERTTU: Siitä asti kuin minä opin näkemään myrkyn ihmisten sydämmissä.
GRANSKOG: Ja mitä te aijotte sillä tehdä?
KERTTU: Mistä minä sen tiedän! Ehkä myrkytän minä itseni, ehkä jonkun
toisen. Miten minua huvittaa.
GRANSKOG: Kohtalo on ollut kova teitä kohtaan, Gertrud.
KERTTU: Kohtaloa vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista. Sen
kanssa tulen minä aina toimeen. Pahempi on hänen kätyriensä laita.
GRANSKOG: Keitä te sillä tarkoitatte?
KERTTU: Niitä, jotka istuvat kohtalon kuskilaudalla, nauha otsassa, ja
luulevat olevansa kohtalo itse. Minä tarkoitan kohtalon lakeijoita.
GRANSKOG: Te olette, näen minä, ruvennut harrastamaan metafysiikkaakin?
KERTTU: Vain kotitarpeiksi. Meidän naisten siivet eivät kanna niin
korkealle. Mutta sanokaa minulle: Mitä _te_ nykyään harrastatte?
GRANSKOG: Minä olen arkkitehti. -- Tutkin viivoja kaikessa -- etupäässä
ihmiselämässä.
KERTTU: Te olette siis, niin sanoakseni, elämän arkkitehti.
GRANSKOG: Vähän sinne päin. Siinä sivussa rakentelen minä kirkkoja ja
hyyrykasarmeja.
KERTTU: Te puhutte liian huolimattomasti ammatista, jonka etevin
edustaja te meillä olette.
GRANSKOG: Pah! Minä huomaan, että olen kotimaassa taas.
KERTTU: Te olette oppinut tietysti paljon uusia tyylejä ulkomailla.
GRANSKOG: Minun ijälläni ei opita mitään uusia tyylejä. Syvennytään
vaan vanhoihin.
KERTTU: Milloin palasitte te sieltä?
GRANSKOG: Kuukausi sitten. Laivalla Stettinistä.
KERTTU: Ja rakastuitte heti paikalla?
GRANSKOG: Niin. Eikö se ole merkillistä?
KERTTU: Ja hän rakastui teihin?
GRANSKOG: Se on vielä merkillisempää.
KERTTU: Te tulitte, näitte ja voititte.
GRANSKOG: Onnitelkaa siis minua.
KERTTU: Täydestä sydämmestäni. Siinä on vain yksi asia, jota minä
en ymmärrä.
GRANSKOG: Jumalan kiitos. Ei teidän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.
KERTTU: Mutta juuri tämän perille minä tahtoisin päästä. Sen että
sisareni heti rakastui teihin, sen minä ymmärrän.
GRANSKOG: Mikä kohtelias ymmärtäväisyys!