Päiväkumpu, jonka alle etualalla pistää vesi. Rannalla pientä metsää.
Kummun päältä loistaa kuu. Lämmin kevät-yö.
MARJATTA (veden vartta kulkien):
Oi, kuuhut, Jumalan luoma,
etkö nähnyt poiuttani,
armasta omenuttani?
Panin poian polvelleni,
poika polvelta putosi,
lienee jo susien suussa
taikka karhun kämmenissä.
KUUTAR (ilmestyy kuun sakaralle istumaan):
Mistä tunnen poikuesi?
MARJATTA:
Tuosta tunnet poikueni:
juur' hetkellä syntymisen
tähti taivaasta putosi
päälle kurjan kuopukseni.
Siitä on povella poian
niinkuin merkki polttoraudan.
KUUTAR:
Tunnen, tunnen kuopuksesi.
Hänpä on minutkin tehnyt
näiden ilmojen iloille,
näille tanhutanterille.
Nyt on suossa suonivyöstä --
käy, etsi! Enemmän vasta.
(Katoaa.)
MARJATTA:
Kiitos kuu, Jumalan luoma! --
Älä itke kuopukseni,
katso, jo äitisi tulevi
vakka kaunis kainalossa
tuopi sulle tuomisia,
marjoja, makeisiakin --
jo tulenkin, jo tulenkin!
(Pois.)
VÄINÄMÖINEN (nousee kansan saattamana kummulle):
Terve kuu kumottamasta,
kaunis kasvot näyttämästä,
näille kankaille Kalevan!
Nousit kullaisna käkenä,
hopeaisna kyyhkyläisnä,
kannoit viestin kansalleni,
saattelit sanan ihanan,
sanan päivästä, kesästä,
voitosta valon väkevän.
(Kansan puoleen kääntyen.)
Katsokaa, kalevalaiset,
kuink' on kaunis kuun opetus!
On useinkin autuaampi
olla auringon sanoma
kuin olla itse aurinkona.
Auringon sotia täytyy
edestä oman valonsa,
kuulla ain' on armas tieto:
Jos minä hukunkin, hukun
eestä toisen voimakkaamman.
KANSA:
Laulaos enemmän Väinö!
Soitto neuvos sorjentavi.
(Saatetaan kannel Väinämöisen käteen.)
VÄINÄMÖINEN (hiljaa soittonsa kieliä näppäillen)
Mitä vanha lauleleisi,
ellei kiitosta elämän!
Elämä ylintä onpi
armo-Luojan antimista
niinkuin kirkas Pohjantähti
ylin on taivahan tähistä.
Elämä on Luojan silmä,
Luojan hengen heijastaja
läpi usmien, utujen;
kun se silmä sammunevi,
silloin kaikkeus katoopi,
tummuvi värien välke,
valkenee sävelhelinä
avaruuden aaltoloilla:
yksin yössä Tuonen pursi
merta maailman melovi
mies musta perässä purren,
vilu viikate kokassa.
KANSA:
Kaunis on virsi Väinämöisen.
Loista silmä Luojan silmä!
MARJATTA (tunkeutuu joukon läpi lapsi sylissään ja heittäytyy
polvilleen Väinämöisen eteen):
Armoa, väkevä Väinö!
Kuule kurjan huokausta.
VÄINÄMÖINEN:
Ken olet? En sinua
tunne, vaimo.
MARJATTA:
Tunsit ennen.
VÄINÄMÖINEN:
Ehkä ennen. Nyt en tunne.
MARJATTA:
Mitä teen ma lapselleni,
min löysin suolta äsken?
VÄINÄMÖINEN:
Kun lie poika suolta saatu,
poika suolle vietäköhön!
MARJATTA:
Ankara olet sa, sääli
itkuja isättömäisen?
KANSA:
Armoa hänelle Väinö!
Ota poika polvellesi!
VÄINÄMÖINEN:
En huoli pojasta porton.
MARJATTA:
Älköhön sinä ikänä
Luoja kostako kovuuttas!
(Aikoo lähteä.)
VIROKANNAS (joka on tullut edellisen vuoropuhelun aikana):
Ohoh sinua, ukko utra,
jop' olet tuhmin tuominnunna!
Ei ole poika porton poika.
Taatto häll' on taivahassa.
(Marjatan puoleen.)
Tule vaimo onnellinen,
näytä lapsesi minulle,
jotta kastan kaunoisesi
Suomen virtojen vedellä.
(Ottaa lipillä vettä virrasta ja riioittelee sitä lapsen Päälle.)
Suureksi sukeuva olet,
voittava meriä, maita,
ei ole toista taivas-alla
sinun vertaistas väessä.
Vallat eessä vaunujesi
polvistuvat maan tomussa.
kunniatas kuuluttavat
harput, symbalit soreat.
Ylenet ylemmä vielä,
Isän ylhän istuimelle,
voiman oikeelle kädelle,
hallitsemaan, tuomitsemaan
eläviä, kuollehia.
Muista silloin meitä myöskin,
muista pientä Suomen nientä!
(_Kansa_ katsoo hämmästyneenä outoa toimitusta. _Väinämöinen_ on
vaipunut mietteisiinsä. _Ilmarinen_ ja _Lemminkäinen_ katsovat
kysyvästi häneen. Päivä nousee.)
VÄINÄMÖINEN (puoli-ääneen):
Hän on miesi onnellinen.
Hän puhuvi toisen eestä.
ERÄS LAPSI:
Päivä! Päivä! Katsokaatte!
(Yleinen riemu. Kaikki tunkevat katsomaan aurinkoa.
Marjatta häviää hämillään kansan sekaan.)
VIROKANNAS:
Kiitos ilmojen jumala,
jotta sallit mun poloisen
nähdä näillä silmilläni
nousevan Kalevan päivän.
Tehty on nyt työ eloni.
Nyt käyn rauhassa kotihin
nukkumahan nurmen unta
toivossa ilon ikuisen.
Olen nähnyt Herran aamun.
(Pois.)
ILMARINEN (äkkiä):
Katsokaa, kajastus outo
lännen taivaalla näkyvi.
LEMMINKÄINEN:
Totta, päällä metsän puiden
säihkyy kuin tuliset säilät.
VÄINÄMÖINEN:
Valo täällä, toinen tuolla --
tässä on liiaksi valoa.
ERÄS KALEVALAINEN (tulee):
Airut Väinöä kysyvi.
VÄINÄMÖINEN:
Ken hänet lähetti?
KALEVALAINEN:
Ruotus
ruotsien kylästä.
VÄINÄMÖINEN:
Tulkoon!
AIRUT (tulee):
Oletko vanha Väinämöinen,
tietäjä Kalevan kansan?
VÄINÄMÖINEN:
Se olen. Mi asias?
AIRUT:
Siispä kuule mun sanani.
Katsoen hätähän siihen,
joka on kansalla Kalevan,
Ruotsin on Ruotus päättänynnä
tarjota apunsa teille.
Näin hän tahtonsa julistaa:
Jos kansa kalevalainen
luopuvi jumalistansa,
lupaa tuoda uskon uhrit
Pyhän Neitsehen pojalle,
joka syntyi joulu-yönä
maailman vapahtajaksi --
Ruotus, lapsen holhojana,
lupaa järjestää olonne,
tuoda teille valkeuden,
tiedon ja totisen taidon.
ILMARINEN:
Väinö jo valon vapahti:
ei ole enempi tarvis.
AIRUT:
Mepä päässä miekkojemme
nostimme Suvannon päivän.
LEMMINKÄINEN:
Päivä jo idästä nousi.
AIRUT:
Lännen päältä hengen päivä. --
Kuulkaa, kuin puhuvi vielä
Ruotsin Ruotus:
Mutta jos Kalevan kansa
vasten onnea omoa
ynnä Luojan säätämistä
ei suostu hyvällä siihen,
Ruotsin on Ruotus päättänynnä
pakottaa pahalla teidät.
Siks hän on varustanunna
sata miestä miekallista,
tuhat rautaista urosta
Karjalata kastamahan.
Katsokaa, Kalevan miehet,
tuolla jo joukkomme tulevat.
(Yleinen hämmästys.)
TOISET:
Aseisiin Kalevan kansa!
Jo tulevat turmalaiset!
(Rientävät pois.)
TOISET:
Tässä heitä uottakaamme.
He tuovat valon ikuisen.
ILMARINEN:
Puhu Väinö, lausu Väinö!
Päästithän Suvannon päivän?
LEMMINKÄINEN:
Katso, kansa on hajalla.
Virka jo sana väkevä!
VÄINÄMÖINEN:
Mitä lienen päästänytkin,
tuota muista en enempi.
Tunne en tätä valoa.
Uus on aika koittamassa.
Niin seison ajassa tässä
niinkuin honka kankahalla,
satavuotinen salolla,
katsellen kevättä nuorta
ympäri yleneväistä:
On kuin ois minun kevättä,
toisakseen taas kuin ei oisi. --
Käy airut väkesi luokse,
kerro: Jo erosi Väinö
näiltä ilmoilta ijäksi.
En kadehdi kruunupäitä.
(Airut pois.)
LEMMINKÄINEN:
Mitä? Aiotko erota?
Jätätkö Kalevan kansan?
ILMARINEN:
Jalkoihin vihollisenko
jätät Suomesi sorean?
VÄINÄMÖINEN:
Ei ole minusta näihin
ajan uuden myrskylöihin.
Louhi ol' viholliseni,
hänet voitin. Mitä minulla
viel' ois maassa voittamista?
Katsokaa taivahan laelle,
siellä paistaa Luojan päivä
niin minunkin mielessäni.
Kuut kuluvi, vuodet vierii,
vaihtuu sukupolvein sarjat,
ei vaihdu valo ikuinen
pohjassa inehmon poven:
se palavi siellä täällä,
idässä ja lännen päällä,
palmupuistoissa etelän,
pohjolan poloisen jäillä,
kaikkialla, kussa sydän
sykkivi vapaana, suurna,
kuolon vallan voittaneena.
(Ojentaa kätensä kohti virtaa.)
Tule pursi Tuonen herran,
saattele urosta täältä
yläisihin taivahisin,
alaisihin maa-eroihin,
sieltä kauvan katsellani
ilmojen ikuista merta.
(Purrenperä purjeineen ilmestyy rantaan.)
ILMARINEN:
Yksinkö eroat Väinö?
Ota meidätkin mukahan!
VÄINÄMÖINEN:
Kumppanit olimme ennen
elon pienillä poluilla,
kun tulevi Tuonen pursi,
sepä ystävät eroittaa.
Jääkätte hyvästi veikot.
LEMMINKÄINEN:
Mitä heität lapsillesi
tuskihin ajan tulevan?
VÄINÄMÖINEN:
Jätän kantelon jälille,
soiton Suomelle sorean,
sitä hellin hoidelkaatte
tuskissa ajan tulevan.
(Lähtee.)
ILMARINEN:
Näinkö läksit Suomen suurin,
valon sankari väkevin,
Tuonen tummille vesille,
Manalan alantehille?
LEMMINKÄINEN:
Ei, vaan kohti aurinkoa
katso, purtensa menevi,
vana kultainen jälessä,
kokassa hopean hohto.
(Katsovat hetkisen Väinämöisen jälkeen. Kummun takaa kuuluu
aseiden kalsketta.)
LEMMINKÄINEN:
Kuuletko kumua seppo?
ILMARINEN:
Arvaanpa ajatuksesi.
Nyt säilä säkentä lyö'ös!
LEMMINKÄINEN:
Nouse säilä ja säkenöi,
kirjoita tuliset kirjat
Luojan taivahan laelle:
Ei ole nähty näillä mailla,
ei ole nähty eikä nähdä
sinä ilmoisna ikänä
suurempata tietäjätä,
laajempata laulajata,
kuin oli vanha Väinämöinen,
valon sankari väkevä.
ILMARINEN:
Toden oikean todistit.
Jää hyvästi viljon veikko!
(Kättelevät ja syöksyvät taistelun pauhinaan. Aseiden kalsketta.
Kansa odottaa ahdistuksissa. Taistelijat tulevat näkyviin kummun
takaa. _Ilmarinen_ ja _Lemminkäinen_ kaatuvat. Kalevalaiset
voitetaan. Vankien saatto rantaan. Torvet torahtavat. _Ruotus_
ilmestyy kummun kukkulalle pyhä lippu kädessään. Tausta ja oikea
sivusta peittyy rautapukuisin ritarein.)
RITARIT:
Terve Ruotus ruotsalainen,
terve Karjalan kuningas!
RUOTUS:
Kiitos te ritarit Ruotsin!
Olen teihin tyytyväinen.
Saatte palkaksi parasta,
mitä maamme tarjoavi,
maita, riistoa rikasta
ynnä kyllin kystä syödä.
Te olette Suomen herrat.
Tervetullehet ritarit!
RITARIT:
Terve sulle Ruotsin Ruotus!
Terve Karjalan kuningas!
RUOTUS:
Ja te, Kalevan miehet,
kuulkaa tarkasti sanani!
Pystytän lipun pyhäisen
rannalle Suvannon saaren,
lippuhun on kirjaeltu
poika neitsehen sylissä,
Ruotsin neitten neulomana --
hän on nyt Jumala Suomen.
KANSA:
Sehän on meidän Marjattamme!
Kah, katso, korea kuva!
RUOTUS:
Minä Ruotus ruotsalainen,
sijainen Jumalan täällä,
näin nyt tahtoni julistan:
Kaatakaa Kalevan tammet,
lyökää maahan lyylilehdot,
Ukon uhrit unhottakaa,
maan, metsän, merenkin uhrit.
Kuka taikoja tekevi
tai apua, neuvokkia
arvalta, seulalta anovi --
rangaistakoon rankapuulla.
KANSA nurisee.
RUOTUS (jalkaansa polkaisten):
Vait! Totelkaa, koska ette
itse käskeä osanneet. --
Tulkatte ritarit Ruotsin!
(Pois joukkoineen. _Kansa_ jää ääneti seisomaan.)
ÄÄNI KANSASTA:
Isä meidän, joka olet
taivaassa --
Esirippu.