Pohjolan tupa. Pitkiä penkkejä ja pöytiä, joiden ääressä istuu
_Pohjolan väkeä_ maljat edessään, naiset sylissään. Maljoista kohoavat
liekit valaisevat yöllistä mässäystä. Pohjolan väki on rumaa ja
karvaista, kullakin sen mukainen naamio, mitä hänen nimensä vaatii.
HUKKA:
Eläköhön yö ikuinen,
juhla julmuuden eläköön!
AHMA:
Syökäämme syliä täysin
häitä ahman ahneuden.
ILVES:
Iloitkaamme illatsuita,
niinkuin ilkeys iloitsee!
KETTU:
Tanssikaamme, tanhutkaamme
kavaluuden karkeloita!
KÄRPPÄ:
Kaunoja kutitelkaamme
niinkuin kutkuttaa kateus!
VILLIKISSA:
Juokaamme viinoa vihojen
niinkuin liekki leimuvaista!
KAIKKI:
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
(Juominkia ja mässäystä.)
KETTU (lyöden kannun pöytään):
Minä vaadin vait'oloa!
ILVES:
Olepas itse hiljempata
taikka saat takakädestä.
KÄRPPÄ:
On niin olevinansa,
kun on päässyt pöydän päähän.
HUKKA:
Antakaa ketun puhua!
Hällä on sitä sisässä,
jota älliksi sanotaan.
KETTU:
Siispä ääneni koroitan.
Armaat, viljon viinaveikot!
VILLIKISSA:
Sano peikot!
ILVES:
Viinapeikot!
KETTU:
Armaat pikku piinapeikot --
KAIKKI:
Hyvä! Hyvä! Piinapeikot!
KETTU:
Kun ja koska me nyt olemme,
kuin sanotaan, maan kuninkaat --
KAIKKI:
Hyvä! Hyvä! Maan kuninkaat!
KETTU:
-- ajatella meill' ois aika
valtakuntamme parasta.
AHMA:
Huuti! Saarnaatko siveyttä?
ILVES:
Ulkokullattu kuvatus!
KAIKKI:
Alas! Alas! Ulos mokoma!
KETTU:
Vuottakaa, kun päähän pääsen.
Valtakuntamme paraalla
tarkoitan parasta meidän.
VILLIKISSA:
Meidän on parasta viina.
KÄRPPÄ:
Ynnä naiset.
HUKKA:
Entäs veri?
KAIKKI:
Ne eläkööt! --
KETTU:
Siit' olemme yhtä mieltä.
Mutta kaikkein parasta
on että ijäti saamme
nautita hyviä näitä.
AHMA:
On lihoa salossa Suomen.
HUKKA:
Entäs verta?
ILVES:
Kiitos veikko!
Kettu hulluja horisee.
KETTU:
Mutta myöskin ihmisiä.
Ne ovat hävitettävät,
jos mieli levossa meidän
hallita saloja Suomen.
KÄRPPÄ:
Kuulepas! Elähän mitä!
HUKKA:
Tuo ei oisi hullumpata.
AHMA:
Mutta kuinka?
ILVES:
Siinä temppu!
VILLIKISSA:
Tuot' olen tuuminut itekin.
AHMA:
Ei ne lempparit häviä.
HUKKA:
Antakaa ketun puhua!
Häll' on älliä sisässä.
KETTU:
Näin on mun ajatukseni:
Meidän on omaksuttava
ihmisten tavat ja muodot,
perustettava pereitä,
rakennettava taloja,
kyliä ja kaupungeita,
mentävä aviohonkin
aivan ihmisten tavalla.
Silloin myös olis parasta,
jos me hännän peittäisimme
ynnä muut jalot elimet,
puksuihin pukeutuisimme,
sekä takkiin, kairalakkiin;
viikset kun suimme vielä,
vedämme kintahat kätehen,
vyölle ussakan utuisen --
lyönpä vetoa, ettei
meit' erota ihmisestä.
AHMA:
Siinä taitais mies hiota.
ILVES:
Ne on niitä ketun kujeita.
VILLIKISSA:
Siinähän epeli vasta!
HUKKA:
Hän on kuin sanoinkin aina
meistä kaikista etevin.
KÄRPPÄ:
Entä kauniit kassapäämme?
Niist' emme ikinä luovu.
KETTU:
Ei ole tuota tarviskana.
Heidät me mukana viemme
kylihin ja kaupunkeihin,
kunhan hiukkasen hijouvat,
päällispuolin tietystikin.
Sitten siitämme sukua
ihmisten suvun sijahan,
valloitamme vanhan veren,
veren velton ja vetisen,
metsän nuorella mehulla:
Luomme uuden korven kansan,
kansan vaistoisan, vapahan,
jota hallitaan himoilla,
ei hyveiden kahlehilla.
Eläköön petojen valta!
Sille sarkkani kohotan.
KAIKKI:
Eläköön petojen valta!
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
(Juominkia ja mässäystä.)
HUKKA (taputtaa kettua olalle):
Sie puhut kuin runoilija.
LOUHI (ryöpsähtää ovesta Lapin kokon hahmossa):
Täälläkö tolvanat olette,
vaikk' on vaino uksen suulla?
KAIKKI (ylös kavahtaen):
Mikä on? Mikä hätänä?
Onko päivä päässyt irti?
LOUHI:
Ei ole ihan viel' irti,
vaan on irti pääsemässä.
Tietäkää, Kalevan urhot
kaikki on sotisovassa
kuun ja auringon avuksi --
Väinö joukon johtajana.
KAIKKI:
Väinö joukon johtajana!
Jo taisi tuhomme tulla.
LOUHI:
Lannistuitteko lapaset?
Onko siis parempi tulla
kytketyksi kalliohon,
elää ihmisten ilona,
nähdä auringon kohoovan
yli maiden onnellisten?
Tahdotteko nähdä, kuinka
kylät laajalle leviää,
kohoavat kaskisauhut
Suomelan sinisalossa?
Tätäkö tahotte nähdä?
KAIKKI:
Ei! Ennen sota ja kuolo!
Missä keihäs? Miekka! Jousi!
LOUHI:
Se minua miellyttävi.
Siispä kuulkatte sanani:
Oletteko kaikki täällä?
Ensin miehet? Miss' on karhu,
väkivallan väärä voima?
HUKKA:
Ukko nukkuu uupununna.
AHMA:
Hoi karhu, heräjä kuoma!
Kiire on tulinen.
KARHU (joka on nukkunut permannolla viinakannu sylissään):
Onko
kesä tulossa?
HUKKA:
Sota tulevi!
KARHU:
Siispä käännän kylkeäni.
(Nukkuu jälleen.)
LOUHI:
Hukka, hurmehen hakija,
ahma, ahneuden kuningas,
ilves, herra ilkeyden,
kärppä, löyhkääjä kateuden,
kavaluuden kaunis kettu
ja vihankin villikissa --
oletteko kaikki täällä?
PEDOT:
Kaikki täällä!
LOUHI:
Sitten naiset:
Huuhkaja pimeys hengen,
taika-uskon tarhapöllö,
haukka, lintu haureuden,
harakka, maailman koreus,
korppi, juorujen kerääjä,
vares, ilman vaakuttaja --
oletteko kaikki täällä?
LINNUT:
Kaikki täällä. --
LOUHI:
Lähtekää pimeyden lapset
läpi maiden kulkemahan,
syttäkää sydänten roihut,
villit, irstahat, väkevät!
Polttakaa talot poroksi,
tallatkaa talojen viljat,
tappakaa isät ja pojat,
naurattakaa naiset kaikki,
syökää lihaa, juokaa verta,
iloitkaa kiljuvin ikenin!
KAIKKI:
Eläköön Pohjolan emäntä,
kuulu kuningattaremme!
(Yleinen riemu.)
YÖKKÖ (tulee):
Jo tulevat Suomen urhot.
Kangas kauaksi tömisee,
säilät säihkyvät kujalla,
ylinnä Kalevan kalpa.
(Pedot yrittävät rynnätä ulos.)
LOUHI:
Seis! Ei tuvasta tästä.
Kaikki tappara tanahan!
Teljet uksien etehen!
Täällä heitä uottakaamme.
(Ovi teljetään.)
VÄINÄMÖINEN (oven ulkopuolella):
Nimessä valkeuden Jumalan:
uksi auki taikka halki!
LOUHI:
Kuka kurja keski-yöllä
rikkovi taloni rauhan?
(Ovi murretaan. Valon sankarit astuvat sisään.)
VÄINÄMÖINEN:
Terve Pohjolan tupahan!
Tunnetko minua Louhi?
LOUHI:
Töistänsä mies tutahan.
Mikä on mieli ryövärien?
VÄINÄMÖINEN:
Ohoh, sie Louhi harvahammas,
suuta pienempää pitele!
Minnes meiltä päivä päätyi,
kunnes meiltä kuu katosi?
LOUHI:
Mulla on muutakin muretta
kuin teidän kuitanne varoa.
Poistukaa tuvasta tästä!
VÄINÄMÖINEN:
Ei nyt metkusi avita.
Annatko hyvällä, taikka --
LOUHI:
Mitä mun antoa pitäisi?
VÄINÄMÖINEN:
Suomen kuuhut, Suomen päivä.
Täällä tiedän ne olevan.
LOUHI:
Kah, kun tiedät, niin haekin!
Minä en mitänä tiedä.
VÄINÄMÖINEN:
Sankarit! Kätehen soihtu,
toisehen terävä säilä!
Talo on tyysti etsittävä
kellarista ullakkohon.
Eespäin!
LOUHI:
Heitä estäkätte!
Iskekää pimeyden poiat!
Naiset alle lautehien!
Karhu, kuomani parahin,
käytä, käytä kämmentäsi!
Ilves, jo ikenes näytä!
Voi, joko keperryit kettu?
Käy kärppä hukan avuksi!
Iske päälle Ilmarista!
Karhu, jo kavahda, Kaukon
keihäs on ojossa, katso!
Nyt taisi tuhomme tulla.
(Taistelo. _Pohjolan väki_ kaadetaan. Louhi joutuu vangiksi.)
VÄINÄMÖINEN:
Tunnustatko Turjan akka,
kussa piilee Suomen päivä?
LOUHI:
Ja jos sen sanon ma sulle,
mistä tiedät, ettei sua
sana mahtava muserra? --
Mieti vanha Väinämöinen!
VÄINÄMÖINEN:
Totuuden tahon ma täyden
Lausu!
LOUHI:
Totuus on sinulle yksin.
VÄINÄMÖINEN:
Väistykää urohot!
LOUHI (kuiskaa Väinämöisen korvaan):
Tiedä:
Pohjassa oman povesi
piilevi Suvannon päivä.
Väisty tieltä uuden uskon!
VÄINÄMÖINEN (horjahtaa sydäntään tavaten):
Hyvin pistit, kyy katala! --
(Muut uroot syöksähtävät apuun. _Louhi_ livahtaa lauteiden alle.)
LOUHI:
Ei pääse Suvannon päivä,
jos ei vietä Väinö yksin
yötä Pohjolan tuvassa.
Hyvää yötä Väinämöinen!
(Katoaa.)
ILMARINEN:
Niinhän lemppari livahti
kuin käärme kiven kolohon.
LEMMINKÄINEN:
Katosi kuin kaste maahan
Mitä hän sinulle lausui?
VÄINÄMÖINEN:
Hyvästi toverit! Kiitos
avusta ani hyvästä.
Se mitä nyt edessä onpi,
tehtävä minun on yksin.
Käykätte kotihin kaikki!
LEMMINKÄINEN:
Ethän aikone totella
akan vanhan vaakutusta?
ILMARINEN:
Muista veljeni väkevä:
sinuss' on Suvannon onni.
VÄINÄMÖINEN:
Tänne jään. Kädessä kalpa,
sydämessä päivän soihtu --
mitä on mulla säikkymistä?
Joskin turmani tulevi,
kaunis on kuolla päivän eestä.
Sen edestä elinkin. Ellen
kotimaalleni palaja,
viekää viimeiset sanani
kansalleni kallihille:
»Et sa silloin suohon sorru,
kun sorrut valon sotahan.»
Jääkätte hyvästi veikot!
(Valon sankarit lähtevät. Väinämöinen jää yksin paljastettu
miekka kädessään. Tausta aukenee.)
_1:nen näky_.
Kuutamoinen lehto. Sinipiikojen karkelo.
SINIPIIKA:
Tullut on kevät iloinen,
linnut laulavat lehossa,
kummut aukee kukkarinnat,
antavat hyvät hajunsa.
Tule Väinö, tuttavamme,
astu Metsolan ahoille,
käköjä kukuttamahan,
laaksojamme laulamahan.
VÄINÄMÖINEN pudistaa päätään.
SINIPIIAT:
Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
_2:nen näky_.
Kynnetty pelto. _Kylväjät_ vakat kädessä.
KYLVÄJÄ:
Kasvoi maahan marjanvarret,
kukat kullaiset kedolle,
ruohot kasvoi kaikellaiset,
monenmuotoiset sikesi,
ohra on yksin nousematta,
touko kallis kasvamatta.
Tule Väinö, kylvä maata,
sirota siementä Suvannon,
Luojan sormien lomitse,
käden kautta kaikkivallan.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
KYLVÄJÄT:
Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
_3:s näky_.
Hääpirtti sulhoineen, morsiamineen ja häävieraineen.
HÄÄVIERAS:
Syttyi jo sydänten lempi,
kimposi kipunat Kirkin,
nuoret itse naurusuulla,
vanhat mielellä hyvällä
Tule Väinö, laula Väinö,
laula menneistä ajoista,
muinaisista hääpidoista
jumalaisten juomingeista.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
HÄÄRAHVAS:
Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
_4:s näky_.
Kangas. Sota joukko tapparat tanassa.
SOTILAS:
Tuli miehet turmalaiset,
polttivat kylän poroksi,
veivät naisemme veroina,
surmasivat suuren kansan, --
tule Väinämö väkevä,
joudu joukon johtajaksi,
kohota Kalevan kalpa,
kosta kohlut maan ihanan.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SOTILAAT:
Voi meitä, voi sinua,
Voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
_5:s näky_.
Uhrilehto. Uhrisaatto.
UHRAAJA:
Suuttunut on suuri Luoja,
taivas kaikki kauhistunut,
ei pirise pilven rinta,
eikä hattarat haserra,
kaikki kuivavi poroksi,
niitut, pellot, otrat, kaurat.
Tule, Väinämö väkevä,
lepytä jumalten viha!
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
UHRIKANSA:
Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
_6:s näky_.
Sampomatkalaiset koskella.
SAMPOMATKALAINEN:
On tässä urosta monta,
monta miestä miekallista,
sankarta sotijaloa, --
ei ole melaista miestä,
purren puisen haltiata,
näissä koskissa kovissa,
näissä kuolon käppyröissä.
Tule Väinö, astu Väinö,
melan vaskisen varaksi!
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SAMPOMATKALAISET:
Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
_7:s näky_.
Pirtti. Sairaita sängyt, lavitsat, lattiat täynnä.
SAIRAS:
Katso Väinö kansoasi!
Tässä kuolema tulevi
Louhen luomissa kivuissa,
taudeissa tavattomissa;
kell' on riisi, kellä ähky,
kellä luuvalo lujempi,
kenellä sydämen pisto,
kellä paisehet pahimmat. --
Astu Väinö, auta meitä!
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SAIRAAT:
Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
_8:s näky_.
Talvinen metsä. Miehiä suksilla karhun tappoon menossa.
KARHUNTAPPAJA:
Mesikämmen, meidän otso,
tuiki tuhmaksi rupesi,
kaatoi lehmän kankahalle,
toisen rimpehen repeli,
päätyi naiset itkemähän,
muu väki murajamahan.
Astu Väinö, auta Väinö,
tempaise terävä keihäs,
satanut on uutta lunta,
nyt on Metsola metinen.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
KARHUNTAPPAJAT:
Voi meitä, voi sinua,
voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
_9:s näky_.
Meri. Aino aaltojen seassa.
AINO:
Hyvä on Vellamon eleä,
veden neidon vieritellä,
tuuli neitosen vetävi,
laine lapsen lennättävi.
Tule, astu, Ainon armas,
kanssani kisailemahan,
näille väljille vesille,
lakeille lainehille.
VÄINÄMÖINEN:
Aino! Aino! Armahani! --
En jouda. Valoa vaadin.
(Kaatuu permannolle.)
AINO:
Voi minua! Voi sinua!
Voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
Esirippu.