Ilmarisen paja vuoren rinteessä. Vuoren solasta perällä käy polku yli
näyttämön. _Ilmarinen_ itse häärii ahjon ääressä. Kansaa kaikenlaista
palkeita painamassa.
ILMARINEN:
Nouse poika katsomahan,
joko yöhyt valkenevi?
PAJAPOIKA (nousten vuorelle):
Kaikki on peitossa pimeän.
Siellä täällä vuorten päällä
vain on kaukainen kajastus
lienevät kylätulia.
ILMARINEN:
Painakaatte palkehia,
painakaa paljoa kovemmin,
jotta nousis liekkilippu
Ilmarin sepon pajasta,
kohoaisi korkealle,
kertoisi suurihin kylihin:
»Takoen surevi Seppo,
työtä tehden sankar'kansa.»
Painakaatte!
(Säkenet tuprahtavat kattotorvesta. Näyttämö valkenee hetkeksi.)
KANSA:
Painaisimme, --
kädet on verissä kaikki.
ILMARINEN:
Katso poika ja tähystä,
eikö koita koi-jumala?
PAJAPOIKA:
Yhä yöpyvi enemmän.
Vuoret on pimeessä kaikki.
Sieltä täältä puiden päältä
vain tulonen tuikahtavi --
lienevät pajatulia.
ILMARINEN:
Painakaatte palkehia,
koettakaa kovemmin vielä,
ettei sammu veljessavut
Suomen sinisalossa.
Ystävät hyvät on yössä,
veljet vaivassa parahat.
Painakaatte!
(Säkenet tuprahtavat ja sammuvat jälleen.)
KANSA:
Painaisimme, --
kivet kasvaa kantapäihin.
ILMARINEN:
Katso poika, katso poika,
sihtaa silmin ynnä korvin,
läpi yön, hämärän halki
ammu nuolet aavistuksen:
Eikö voita päivän valta?
PAJAPOIKA:
Nyt en näe kättäni etemmä.
Yö on yllä, yö on alla,
välillä pilkkoinen pimeys.
Korvet vain autiot kohisee,
huutelevi huuhkalinnut --
huu, minä pelkään ja vapisen!
(Juoksee alas vuorella. Kuuluu huuhkajan ääni.)
ILMARINEN (itse palkeen tankoon tarttuen):
Painakaamme palkehia,
painakaamme miehet, naiset,
sekä poiat puol'ikäiset
että naiset neielliset,
painakaamme, --
ettei sammu Luojan soihtu
pinnalta maan pimeän.
Tulisi Tuonen yö ikuinen,
katoaisi kaikki kaunis,
laulu, maine, lempi, lämpö,
jumalat, ihmisyys, isänmaa,
kunto, kunnia, siveys,
sääli -- tuntehet pyhimmät --
kaikki jääksi jähmettyisi.
Painakaamme!
LOUHI:
Se oli suur' ajatus.
Olet taitava takoja. (Huoaten.)
On sinusta ilo emolle.
Mullakin on poika muuan.
Ottaisitko oppihisi?
ILMARINEN:
Otan, jos jumalat ottaa. --
Toki nyt turhilla puheilla
mua älä enempi häiri.
Voisin toimeni unohtaa.
(Heittää takomisen ja ryhtyy palkeita painamaan.
Hetken äänettömyys.)
LOUHI:
Sull' on poika?
ILMARINEN:
Ei.
LOUHI:
Elähän --
ei sukusi jatkajata?
ILMARINEN:
Ei.
LOUHI:
Kelle siis kuutasi kuvailet?
ILMARINEN:
Sanoin jo sulle:
Taon kuuta kansalleni.
LOUHI:
Kansa vaivas palkitsevi?
ILMARINEN:
Palkitseeko? Ei palkitse?
En ole tullut tuumineeksi.
LOUHI:
Sinä siis kansaasi rakastat?
ILMARINEN:
Rakastanko? Kysymys sekin!
Kuka ei kansaansa rakasta?
LOUHI:
Mutta miksi?
ILMARINEN:
Miksi? Siksi, --
siks ett' onpi se omani.
LOUHI:
Omas on lehmä, lammas, koira:
miksi kansaasi rakastat?
ILMARINEN:
Siksi, siksi, --
ett' ovat he ihmisiä.
LOUHI:
Ihminen Venäehen mieskin
ynnä saksa, juutti, ruotsi:
heille et kuutasi kuvoa.
ILMARINEN:
Heillä ei valoa tarvis.
LOUHI:
Ei ole tarvis täälläkänä.
ILMARINEN:
Eikö? Katso kaameutta!
LOUHI:
Totutaan pimeytehenkin.
ILMARINEN:
Sen varsin valehteletkin.
Ei totu Suvannon kansa
ikänänsä yön iloihin.
LOUHI:
Tunne et kansoa Suvannon.
(Kuuluu kaukainen tanssin sävel ja iloitsevan rahvaan remua.)
Etkö kuule? Tanssitahan!
Kansa ei valoa vaadi.
ILMARINEN:
Ehkä on hän oikeassa?
Ehkä turhia uneksin?
Ehk' ei muut valoa vaadi
kuin ma yksin? Aatos synkkä!
Mit' olen ma? Pisara olen,
jyvä joukossa tuhanten --
voinko maailman valaista?
LOUHI:
Heitä jo unelmat herjat
yön erakko yksinäinen!
Tunne et yön lumousta.
Yöllä on armahat kiharat,
yöllä rinnat riemun-täydet.
ILMARINEN:
Viikon jo taoinkin. Taidan
olla jo väsynyt varsin.
En ole yöhön yhdeksähän
silmän täyttäni levännyt.
Siellä muut iloa lyövät.
Oi, uni, jumalten lahja!
LOUHI:
Tulkatte hämärän neiet,
loihtikaa yön lumoja
etehen erakon silmän!
(Ilmarinen nukkuu. Näyttämö Pimenee. Yön tytärten tanssi.)
LOUHI (varastaa viimeisen hiilen ahjosta):
Tulikukko, kultahelkka,
elä nyt kiekaise kovasti,
ettei Seppo selkiäisi
minun viedessä sinua
orrelle yön ikuisen,
Sariolan salvoksille.
Siellä kieku kyllältäsi,
valkattele vallaltasi.
(Poistuu. Tanssi taukoaa. Ilmarinen herää.)
ILMARINEN:
Kiusaaja! Kuka oletkin?
Viet uron jäsenten voiman,
loihdit kummia kuvia
sieluni kuvastimehen.
Hän on poissa. -- Valkeani,
kuinka voin sinut unohtaa?
Palkehia painamahan!
Mitä? Missä on tuleni?
Sammuiko jumalan soihtu?
(Vaipuu maahan.)
VÄINÄMÖINEN (tulee):
En minä suruja pelkää
enkä hengen taisteloita,
pelkään päivän harmautta,
ikävyyttä illan pitkän.
Kun istun kotona yksin,
tuijotan tulisijahan,
joss' on hiilet hiiltynehet,
silloin mailla mairehilla
ajatukset ailakoivat,
muistan muinaiset iloni,
kuulen kullaiset käkeni,
näen kasvot kannel-neien,
muistan Marjatan ihanan.
ILMARINEN:
Olin miekin miesi ennen,
pantu karjan paimeneksi,
minä karjani kadotin,
heitin suohon hellikkini.
Oli minulle annettuna
aarre kultainen kätehen,
pivo pieni päärlylöitä,
toinen helmiä hyviä:
näin mä linnun lentäväksi,
aukaisin käteni auki,
tuota taivaalta tavotin,
helkähti kädestä helmet,
pärskähti koreat päärlyt.
VÄINÄMÖINEN:
Löis rakehet, myrsky mylvis,
jyräisi jumalan ilma,
maa palaisi, taivas pyöris,
alkulähteet ammentaisi
tulta ja tulikiveä --
silloin tietäisin tekoni.
Vaan tämä ikuinen yöhyt,
tämä mieleni masentaa.
Tulen tunnen suonissani --
ketä vastahan vasamoin?
Louhtako? Mikä on Louhi?
Varjo, valhe, hengen halla,
virvatuli suon selällä --
kussa on kotosijansa?
Pohjolassa? Niin sanotaan.
Meillä Suomen tietäjillä
tuosta on paremmat tiedot:
Siinä suuressa sodassa,
jossa Sampo ryöstettihin,
poltettiin tupakin Pohjan,
kaattiin kaikki Pohjan kansa.
Siitä asti
Pohjola on siellä täällä,
vesissä ja vetten päällä,
maassa, puussa, kuolleen luussa,
itse ihmisen lihassa --
kussa nyt Pohjola Suvannon?
Missä piilo Suomen päivän?
ILMARINEN:
Turhuutt' on ilot ja tuskat,
turhat taistot miehen mielen,
turhat luonnon luomisriemut,
turha ihmisen elämä.
Puu, miksi norosta nouset?
Siemen, miks sikiät maassa?
Miks lennät, inehmon aatos?
Kuolo kuitenkin tulevi.
Sammukaa salamat hengen,
ehtykää elämän maidot,
kaikki, kaikk' on meiltä mennyt --
VÄINÄMÖINEN:
Kuljen maita, kuljen soita,
kuljen synkkiä saloja,
tuvat tummat kaikkialla,
kasvot kuoleman kalumat,
kaikki katsovat minuhun,
lapset juoksevat jälestä,
vaimot vaatehelmoissani
rukoellen, ruikutellen --
jumala olenko, että
isken tulta kynnestäni?
En tätä enempi kestä.
Avaruudet oudot, uudet
henkeäni ahdistavat,
äärettyys joka taholla
auta Ukko poikoasi
taikka pääni halkeavi.
ILMARINEN:
Kuka siellä yksin yössä
Ukkoa rukoelevi?
Etkö tiedä, että ammoin
kuolleet on jumalat kaikki?
VÄINÄMÖINEN:
Kuka yön pimeydessä
sanan niin ankaran sanoopi,
jotta jäätyy selkäpiini?
Hoi, mies, nimesi lausu:
oletko Suomen sankareita
vai mieron vaeltajoita?
Puhu!
ILMARINEN:
En ole aivan sankareita.
en varsin vaeltajoita,
en ollut ennen uppo outo
Suomeni sinisalossa:
Seppo Ilmari nimeni.
VÄINÄMÖINEN:
Terve seppo veljyeni!
ILMARINEN:
Vakavanha Väinämöinen!
Vieläkö olet elossa?
Terve!
VÄINÄMÖINEN:
Näinkö siis tavataan?
Toinen korven kulkijana,
toinen maan matelijana?
Vaan virka, mikä tää paikka!
ILMARINEN:
Olihan tässä ennen muinen
pajan paikka Ilmarisen,
kirposi kipunat yössä,
kaikui hilke hirsistössä.
Oli mulla aatos yksi,
yksi kullainen kuvitus:
tahdoin luoda taidepäivän,
taidekuuhuen kuvata,
valaista Suvannon vaivat
kauneuden ikisäteillä,
suuremmilla, kirkkaammilla
kuin sätehet luonnon päivän.
Tuo oli ajatukseni
suuri, hurmaava, ihana.
VÄINÄMÖINEN:
Mahtava takojan taide,
mahtavampi Luojan taide.
Toki kerro,
kuink' kävi ajatuksesi.
ILMARINEN:
Oli mulla koottu tässä
koko joukko kauneutta,
kiiltävätä niinkuin kulta,
kuin hopea hohtavata;
työ sujui, sydän iloitsi,
hiukan jo poikkesi pimeys.
Vaan tuli akka harvahammas.
VÄINÄMÖINEN:
Louhi?
ILMARINEN:
Liekkini varasti,
hetkeksi nukahin, houkka,
kun heräsin, kaikk' ol' kylmä.
Anna veikko, jos sinulla
viel' on hiiltä hehkuvaista!
VÄINÄMÖINEN:
Minulla? Mitä on mulla?
Tuhkaa ja tomua. Tulen
itse tulta lainaamahan.
ILMARINEN:
Sitten on maailman pimeys. --
Mitä vuotat Väinö vielä?
Istukaamme maaperähän
kuoloa odottamahan,
kuopikaamme kynsillämme
hauta mustahan mujuhun,
pohjaton, pelottavainen,
kunne me mahumme kaikki,
miehet, vaimot, vanhat, lapset,
koko kansakin Kalevan --
TIERA (näyttämön ulkopuolella):
Hohoi, urhot uvantolaiset!
Väinämöinen, Ilmarinen!
VÄINÄMÖINEN:
Tääll' ollaan. Ken huhuvi?
TIERA (tulee):
Hyvä, ett' tapasin teidät.
Nyt on itse Hiisi irti.
VÄINÄMÖINEN:
Tiera! Noh, mitäpä uutta?
TIERA:
Kansa on kaikki niinkuin hullu,
järkkyy luonnon järjestykset,
toiset itkee, toiset nauraa,
kolmannet kovin surevat.
Lemminkäinen laittanunna
kisat on mäelle tuonne,
siellä tanssii, juo ja laulaa
viinapullonen povella.
Tännekin kuuluvi remunsa.
Kuunnelkaatte!
(Kuuluu hurja tanssin sävel ja iloitsevan rahvaan remua.)
VÄINÄMÖINEN:
Kiitos Luojan,
ett' on vielä Lemminkäistä
kansani vilun veressä --
toki nyt outo on ilonsa.
TIERA:
On myöskin murehtijoita,
istuvia, itkeviä.
Opit uudet ja utalat
sikeevät yön sylissä,
kuullaan taivaalta kumua,
meteliä maan navoilta.
Mies vieras Virost' on tullut,
täällä ympäri kuleksii,
huutavi kostoa jumalan, --
kädessä hänell' on soihtu,
häntä seuraa paljon kansaa.
VÄINÄMÖINEN:
Suru on sisar ilolle. --
Ja sinä itse, kelpo Tiera,
itketkö sie vai iloitset?
TIERA:
Itken kanssa itkeväisten,
iloitsen iloitsevaisten --
kuinka käskevi sydämein.
VÄINÄMÖINEN:
Seuraakin sydämes ääntä.
Mutta tuossa he tulevat.
(Joukko tanssivia pareja tulee vuoren solasta. Heidän edellään
_Lemminkäinen_ vetopeli kädessään hurjaa tanssin säveltä soittaen.)
LEMMINKÄINEN:
Terve, vanha Väinämöinen!
Kah, ja seppo veljyeni!
Tässähän olemme koolla
koko korja veljesparvi.
Hoi, Tuoni, tule nyt kuolo,
saat tästä urosta kolme,
yksi veitikka verevä,
toinen laihempi minua,
kolmannessa luut kolisee --
kaikki tok' kaluksi käyvät.
Tierakin! Tipu, tipuni!
Kuinka pääsit akkas luota?
TIERA:
Kumppani! Puheesi ovat
epätoivoisen puhetta.
LEMMINKÄINEN:
Katsos uutta kanneltani!
Kuules, kuinka se helisee.
VÄINÄMÖINEN:
Särjethän korvani kokonaan
tuolla lemmon rottelolla.
Kusta sait kuvatuksesi?
LEMMINKÄINEN:
Vaihoin sen mieheltä Venäehen
nahkahan parin majavan.
Eikö oo ihana ääni?
Se soi kuin vaakunta varesten
edellä suurien sateiden.
Hih!
VÄINÄMÖINEN:
Olethan julki juovuksissa.
Hyi, häpeä!
LEMMINKÄINEN:
Joimme päälle
vielä pienet harjakaiset.
Tään pelastin merihädästä.
(Vetää pullon poveltaan ja ryyppää.)
Ei itku hädästä päästä,
parku päivistä pahoista.
Ryyppäisit sinäkin joskus,
ilo ilolle maiskahtaisi.
VÄINÄMÖINEN:
Ei ole nyt ilon aika.
LEMMINKÄINEN:
Turhia! Ilo on aina,
kun onpi iloitsijoita.
Kuulkaatte kahua tuota
kassapäiden kantapäissä --
se on soittoa jumalten.
Vaan sitä te ette tunne.
Ethän Väinö, ethän toki
sinä vartia siveyden?
Tiera sen tunsi ennen muinen.
Ei nyt enää. Maan matoset,
mitä te muuta tuntisitte
kuin oman mujunne mustan!
VÄINÄMÖINEN:
Leikkisi lopeta Ahti!
Kansa työtäs kaipoavi.
LEMMINKÄINEN
Kansako? Mitä minulla
tekemist' on kansan kanssa?
Sinä siitä huolen pidät.
Kansa kaikki tanssimahan,
se neuvoni maan hädässä.
Hoi, pojat, koreat piiat,
kunne tanhumme takertui!
(Istuu kivelle soittamaan. Karkelot alkavat, ensin hitaammin, sitten
yhä kiihtyen, muuttuen lopuksi hurjaksi karjalaiseksi tanssiksi. Naiset
hehkuvat, miehet hihkuvat, Lemminkäinen itsekin yhtyy tanssiin, yhä
vetopeliä soittaen.)
LEMMINKÄINEN:
»Pitkä poara», »pitkä poara»,
parit metsähän, mäelle!
VÄINÄMÖINEN:
Kauko, sua varoitan, katso:
yö on lämmin, metsä musta,
veret vellomat kisojen --
nyt ei aika »pitkän poaran».
LEMMINKÄINEN:
Pien' asia piian poika
silloin kuin maailmat palavat!
(Hurjasti lakkiaan heiluttaen.)
Leimutkoon pyhäinen lempi
joka kuusen kuoppurassa,
kirvotkoon elon kipuna
joka aarnihongan alta,
syttyköön suureksi tuleksi,
paisukoon maailman paloksi,
polttakoon poroksi kaikki,
jotta loppuu luomakunta
yhtehen yrön ilohon,
yhden naisen nauruloihin!
(Pois. Parit hajoavat metsään.)
VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen):
Hurja on ilon humina,
kun on murhe lietsomassa.
TIERA:
Tässä tulee toinen joukko.
VIROKANNAS (tulee vuorensolasta soihtu kädessä, hänen jälessään
paljon kansaa):
Voi tätä kansoa Kalevan!
Voi tätä syntistä sukua!
Tehkäätte parannus kaikki!
Katso, sankari tulevi,
saapuvi Karjalan kuningas,
kultamiekka miehustalla.
Niin sen loistaa kengän kanta
kuin keväisen päivän nousu,
niin sen paistaa paidan kaulus
kuin joutsen meren selällä;
päästävi Suvannon päivän,
pelastaa Kalevan kansan.
Ken häntä halaapi nähdä,
hän minua seuratkohon.
(Pois. Kansa seuraa.)
VÄINÄMÖINEN:
Noh, mitä sanot sa seppo?
ILMARINEN:
Kun ei kansalla valoa,
kansa seuraa virvatulta.
VÄINÄMÖINEN:
Toden oikean todistit. --
(Äkkiä kiihkeästi taivaan puoleen kääntyen.)
Oi, Ukko ylijumala,
kuule nyt laulajan rukous,
kun tässä suuressa surussa
puolehes äänen koroitan.
Sinä mun kasvatit katalan.
nostatit norosta miehen,
työnsit aalloille elämän,
tyyntä, tuulta soutahaman;
imetit ilon nisistä,
juotit riemun rintasista,
tuudit lemmen lehtipuussa
ja puussa vihaisen viiman.
Teit minusta täyden miehen,
urhon rautaisen rakensit,
panit kansan kaitsijaksi,
suojaksi Suvannon saaren.
Annoit vielä viime armon,
liekin puhtahan puhalsit
rinnassani ryönäisessä --
laulun kirkkahan kipunan.
Kipuna tuikahti tuleksi,
tuli nousi taivahalle,
pois poltti povesta ryönät,
kaiken maailman valaisi --
miksi nyt sammutit tulen?
Miksi nyt päiväni pimensit?
Oisinko erehtynynnä?
Enkö oisi laulun seppo?
Eikö ois elämä tämä,
jonka annoin kansalleni,
muuta kuin sumua yössä,
hallan hengen nostamata?
Katsohan minuhun Ukko!
Tässä seison taivas-alla,
en ylety ylemmä minä,
astuos sinä alemma!
Opeta minua Ukko!
Mitä vaadit vielä multa?
Annoinhan sinulle kaikki,
mit' oli mulla antamista.
Vai onko jotakin jäänyt
pohjahan poveni tämän,
joka viel' on maan omoa?
Anna vainen merkki, kohta
senkin uhraan ma sinulle.
Vaan anna pikainen merkki!
Kansani katoopi yöhön,
minä myöskin. Puhu! Lausu!
jos olet elossa vielä.
Katso, kaikkea epäilen.
Anna varmuutta minulle!
Anna yks valoisa pilkku
tässä yössä synkeässä?
ILMARINEN:
Turhia anelet Väinö.
Kuollut on ilmojen kuningas.
(Pitkä valojuova näkyy takaisella taivaalla niinkuin tähdenlento.
Väinämöinen ja Ilmarinen katsovat toisiaan hämmästyneinä.)
VÄINÄMÖINEN:
Näitkö?
ILMARINEN:
Näin.
VÄINÄMÖINEN:
Valo valahti
yläisistä taivahista
alaisihin maa-emihin --
lie ollut kuun kehänen?
ILMARINEN:
Taikka päivän pyöryläinen?
TIERA:
En minä mitänä nähnyt.
VÄINÄMÖINEN:
Se oli Ukolta merkki.
Läkkän tuota katsomahan.
Sinä Tiera, kunnon veikko,
käy, kutsu käräjät kansan
juurelle Jumalan vuoren.
Siellä päivästä puhumme.
TIERA lähtee.
ILMARINEN:
Löytäisin työtuleni,
entisen eloni liekin,
siit' oisi ilo ikuinen
sepon Ilmarin pajassa.
Ijät kaiket kalkuttaisin,
kuita, tähtiä kuvaisin
kansalleni kallihille --
ehkä kerran auringonkin.
Lähtekäämme!
Esirippu.