Näyttämö esittää aukeaa ahoa, jonka perällä kumpu. Vesi kiertää pitkin
kumman oikeaa rinnettä. Ahon laiteilla metsää.
_Väinämöinen_ istuu kumman kukkulalla kannel polvillaan. Hänen oikealla
puolellaan seisoo _Ilmarinen_ vasara kädessä, toisella _Lemminkäinen_
sota-asussa. Aho täynnä _Kalevan kansaa_. Etualalla yksin _Marjatta_,
suuren hongan juurella.
Mutta eivät ainoastaan ihmiset, vaan myöskin koko suuri luonto on
saapunut Väinämöisen soittoa kuulemaan. Siinä _Metsän_, siinä _Veden_,
siinä _Ilmankin_ väki. Ylinnä taustassa näkyvät _Kuutar_ ja _Päivätär_
lankojaan kehräten.
Esiripun kohotessa kajahtelevat viimeiset kaiut Väinämöisen kanteleesta.
VÄINÄMÖINEN:
Päivä jo maillehen menevi
yli suuren Suomen niemen,
illan on punerrus puissa,
vesillä hämärän verkot.
Tullut on eloni ilta,
mennyt voima Väinämöisen,
sammunut sytö sydämen,
kielen kannin kangistunut.
En minä väsynyt ennen
laulun nuoren laulannalta,
nyt olen väsynyt, vanha.
Aika on laulajan levätä.
KANSA:
Nuoret on virret Väinämöisen.
Katso: kansas kuuntelevi.
Laula Väinö!
VÄINÄMÖINEN:
Laulaisin ma,
jos ois aiat niinkuin ennen,
sormi soitti sankar'töitä,
sydän suuria uneksi.
Näinp' on nuorna. Valkopäänä,
hämärien hämmetessä,
tupa mielehen tulevi,
tuvan alla armas niittu,
niittu maata matkamiehen,
keto laulajan levätä.
KANSA:
Väinökö väsynyt, vanha?
Kansa työtäs kaipoavi.
VÄINÄMÖINEN:
En ole minä ikuinen
kuin on Luonnotar emoni.
Kerran on kesä tuleva,
kun on kuollut Väinämöinen,
linnut laulavat lehossa,
minä Kalman kartanoissa.
Nuo kun aatokset tulevat,
silloin maatani murehin.
(Painaa pään käsiinsä.)
VANHA MIES:
Kuka silloin tiedot toisi,
kansan kohtalot sanoisi?
NUORI MIES:
Kuka vasten vainolaista
johtaisi Suvannon joukot?
NUORI NAINEN:
Kuka käet kukutteleisi?
VANHA NAINEN:
Kuka kaatais kontiomme?
VÄINÄMÖINEN (puoliääneen):
Yhä kasvaa kaupin voima
Osmon peltojen perillä,
miehet vierahat melovat
Suvantolan virran suilla.
Ruotus ruotsien kylässä
kohottavi kokkoansa,
juutit turkuja tekevät,
saksat maita matkoavat;
viel' on valta Nougoroodin
iskevi idästä meitä,
konsa kalvoin, konsa kaupoin,
konsa naisin naurusuisin.
Kestääkö Suvannon saari
tyrskyjä ajan tulevan?
KANSA (polvistuen):
Kyyneleet valahtelevat
Väinön poskelta vetehen --
nyt on maassa tuskan tunti.
VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen):
Onko tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa,
kyynelteni poimijata
alta selvien vesien?
KANSA vaikenee.
VÄINÄMÖINEN:
Onko tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa,
virteni virittäjätä
tuskissa ajan tulevan?
KANSA:
Selitä sanasi, Väinö!
Emme ymmärrä sinua.
(Hälinää rannalla. Huudetaan: Ihme! Ihme! Väinämöisen käteen
saatetaan lipas täynnä kalliita helmiä ja päärlyjä.)
KANSA:
Katso Väinö! Kyyneleesi
Sotkottaren poimimina.
VÄINÄMÖINEN (päärlyjä ihastellen):
Munko murhekyyneleeni
helmiksi heristyneinä?
Kiitos Luonnotar emoni!
Jo nyt tunnen tutkelmani.
Aatos uusi aukeaapi
sielun silmäni etehen,
sana ankara samoopi
sydämeni syövereistä,
syvä niinkuin kuolon kuilu,
pyhä niinkuin päivän koitto:
_Mahti ei mene maan rakohon,
vaikka mahtajat menevät_.
(Äkkiä kansan puoleen kääntyen.)
Kansani kalevalainen!
Katso, kuink' on viisas luonto.
Synkimmät sydänsurumme
heristyvät helmilöiksi,
mustimmat murehen päivät
päättyvät iki-iloihin.
Ei ollut minulle saita
Luoja suodessa suruja,
en ole ahne antamahan
päärlyjä ilon ihanan --
ota kansani Kalevan,
ota Väinön onnen helmet,
ota kaikki,
muuta ei mulla antamista
päivien vastaisten varalle.
(Heittää helmet kansan sekaan. Kansa rientää riemuiten niitä poimimaan.)
ILMARINEN:
Heitit helmesi koreat?
VÄINÄMÖINEN:
Tuntekohot lauluniekan!
LEMMINKÄINEN:
Hyvin teit, hyvin osasit.
Noin oisin minäkin tehnyt.
KANSA:
Anna vielä, anna vielä,
heitä helmiä enempi!
VÄINÄMÖINEN (itsekseen):
Helmet he tajuuvat kyllä,
eivät mielen murheitani.
(Kaksi miestä joutuvat joukon keskellä riitaan eräästä helmirihmasta.)
HÄMÄLÄINEN:
Helmyet Hämettärelle!
KARJALAINEN:
Kaunihimpi Karjalatar.
HÄMÄLÄINEN:
Tahdotko sotisavuja?
KARJALAINEN:
Tahdon tietä tapparalle.
(Riitaan yhtyy muita. Huutoa ja rähinää. Kansa jakautuu kahtia;
miekat paljastuvat.)
VÄINÄMÖINEN:
Miks rähinä miekallinen
luonnon suuressa salissa?
KANSA:
Väinö riidan ratkaiskohon!
(Helmirihma saatetaan takaisin Väinämöisen käteen.)
VÄINÄMÖINEN:
Sano, Seppo Ilmarinen,
kelle nää heleimmät helmet?
ILMARINEN:
Yks oli impi ylpeyttä,
kenokaulan kantajata,
koko suuressa suvussa.
Pois on mennyt Pohjan neiti,
maiden kuulu, vetten kukka,
häntä aattelen alati.
Anna helmes, kelle tahdot!
VÄINÄMÖINEN:
Suru urholle sopivi. --
Noh, sie lieto Lemminpoika
tietänet sanan sitovan:
Kuka Suomen kukkapäistä
tääll' on muita muhkeampi?
LEMMINKÄINEN:
Kauniit on minusta kaikki;
tuo kaunis tulen valolla,
tämä päivän paistehella,
kolmas pilkkoisen pimeessä --
miten milloinkin, näetkös.
VÄINÄMÖINEN (hymyillen):
Ahdin tuumat tunnetahan, --
kelle nyt koreat helmet?
KANSA:
Itsepä valitse Väinö
joutsenparvesta parahin!
VÄINÄMÖINEN (hetken mietittyään):
Muistan, kun murehissani
kerran astelin ahoja,
puuttui kielet kanteleesta,
ilo laulajan elosta,
näin minä immikön aholla,
kultakassan kankahalla,
sain hältä anelemahan:
»Anna impi hapsiasi
kieliksi ilon ikuisen!»
Antoi impi hasta viisi,
viisi kuusi kultahasta,
siit' on kielet kanteleessa,
ilo laulajan elossa.
Hälle helmeni sopisi.
Ollut lie Hämehen impi?
HÄMÄLÄISET vaikenevat.
VÄINÄMÖINEN:
Taikka kaunis Karjalatar?
KARJALAISET:
Kassat on tummat Karjalassa.
HÄMÄLÄISET:
Liinaiset Hämehen linnut.
VÄINÄMÖINEN:
Kenp' oli neiti kultakassa?
HÄMÄLÄISET:
Ei meidän maan väkeä.
KARJALAISET:
Eikä meidän.
VÄINÄMÖINEN:
Merkillistä.
ERÄS NAINEN (joka on hetkisen syrjästä Marjattaa tarkastanut):
On täällä osaton tyttö,
joll' on kassa kullankaunis.
VÄINÄMÖINEN:
Tyttö tänne tuotakohon.
MARJATTA (saatetaan Väinämöisen eteen):
Minne te minua viette?
VÄINÄMÖINEN:
Tunnen impeni aholta. --
Älä pelkää kaunis tyttö!
Mi nimesi?
MARJATTA:
Kotona mua
Suomettareksi sanoivat --
Marjataksi muilla mailla.
VÄINÄMÖINEN:
Kussapa kotisi tyttö?
MARJATTA:
Mierolla minun kotini.
VÄINÄMÖINEN:
Miks vapiset? Lähemmä astu!
Muistatko minua vielä?
MARJATTA: En.
VÄINÄMÖINEN: Etkö?
MARJATTA: Ajatukseni
harhaavat sinisaloilla --
Antakaa minun jo mennä!
VÄINÄMÖINEN:
Ota ensin onnen helmet!
MARJATTA:
Ei, ei helmiä minulle --
karkea poloisen paita.
VÄINÄMÖINEN:
Minä sun käärin kultavöihin,
silkkipantoihin sitelen.
MARJATTA:
Orpo olen, osaton tyttö --
VÄINÄMÖINEN:
Olet laulajan ihanne.
Istu impi vierelleni.
(Vetää Marjatan vierellensä.)
Vilusta värisit kauvan,
onnen nyt välkkeestä värise!
(Ripustaa helmet hänen kaulaansa ja suutelee häntä otsalle.)
Katsokaatte miehet, naiset,
Kanteletarta Kalevan!
Hänpä se hivuksillansa
lohdutti sydänsurumme
yksin illoin istuessa;
hänpä myöskin
nosti riemun raikumahan
Karjalan kevätkisoissa,
karhun kun peijaiset pidettiin,
taikka häitä tanssittihin.
Tuntenet omasi kansa,
tervehtiös tuttuasi!
KANSA:
Terve laulajan ihanne,
terve kaunis Kanteletar!
VÄINÄMÖINEN:
Valon on valta Väinölässä.
Valon me lapsia olemme.
Tässä luonnon suuren nähden,
iltana pisimmän päivän,
vannokaamme vala ikuinen
aina palvella Panua,
ajatella aurinkoa
näillä mailla, mantereilla,
Suomen suurilla tiloilla!
Vannokaatte!
LOUHI (näkymättömänä):
Vannokaatte!
1:NEN MIES:
Kuulitko?
2:NEN MIES:
Kuka saneli?
3:S MIES:
Selkäni kylmäksi karahti!
4:S MIES:
Hui, miten hampaani lokattaa!
VÄINÄMÖINEN:
Kuulittenko kuin sanelin:
Aina palvella Panua,
ajatella aurinkoa.
Vannokaatte!
LOUHI (kuin edellä):
Vannokaatte!
1:NEN MIES:
Se oli ääni kuolon ääni.
Vannokoon, ketä haluttaa!
2:NEN MIES:
Ei minua.
3:S MIES:
Eikä mua.
4:S MIES:
Tunnen jo hajua kalman.
KAIKKI:
Auta, vanha Väinämöinen!
Tääll' on Lempo leikkimässä.
VÄINÄMÖINEN:
Kautta kaiken luomakunnan,
kautta tietoni pyhimmän,
liet Lempo, esihin astu,
liet Mana, manalle joudu!
LOUHI (lappalaisen noita-akan hahmossa astuu esiin):
Terve, vanha Väinämöinen!
Vieläkö minua tunnet?
VÄINÄMÖINEN:
Pois katala silmistäni!
LOUHI:
No, noh, ei niin nopeesti!
Miksi niin minua säikyt?
VÄINÄMÖINEN:
Mitä tahdot?
LOUHI:
Tahdoin nähdä
taasen kansoa Kalevan.
Tässähän ko'olla kaikki,
tässä piiat, tässä poiat,
tässä koko Jumalan luonto,
myöskin vanha Väinämöinen
oman siippansa sivulla --
terve teille Suomen suuret!
LEMMINKÄINEN:
Verta miekkani janoopi.
Salli, Väinö!
LOUHI:
Katso, Kaukokin korea!
Kiitos viime käynnistäsi.
Siinä vasta mielen miesi.
Näki kerran käydessänsä
Pohjan peltojen perillä,
varesten ruista syövän,
talon viljan talloavan
heti Kauko keinon keksi:
Isännältä pään pudotti,
nosti seipähän nenähän.
Ei varekset siitä asti
syöneet Pohjolan ruista.
VÄINÄMÖINEN:
Se oli sotien aika.
Nyt on aika rauhan aika.
LOUHI:
Olet varsin oikeassa.
Eläkäämme siis sovussa,
rauhassa rakastelkaamme
kuin yhden emosen lapset,
sukulaisin, suukotellen.
Miksi miekka?
VÄINÄMÖINEN:
Jos tulit sovun tekohon,
kera käyös juhlimahan,
saavuitko sanasotahan,
pois paha pakene meistä!
ILMARINEN:
Tuonko Turjan
käsket juhlahan keralle!
LOUHI:
Kuinka, kullainen vävyni?
Häpeetkö anoppiasi?
En ma silloin Turja ollut,
kun kosit tytärtä Pohjan,
kynnit mulle kyiset pellot,
Sammon taitavan takelit
lapseni lunastimeksi.
Toisin silloin sanat sulivat:
»Pohjan ehtoisa emäntä!»
»Armahin anoppimuori!»
»Louhi, sie laveakämmen!» --
Kuinka niin korea eukko
nyt jo Turjaksi turistui?
ILMARINEN vaikenee.
VÄINÄMÖINEN:
Itse sen tietänet parahin,
tiedät taistosi sokean
vasten päivän valkeutta,
vasten kansoa Kalevan.
LOUHI:
Ohoh, sie vanha Väinämöinen!
Tahdot sie tarinan kuulta
Lapin laajoilta periltä,
mailta kyntämättömiltä?
Louhi oli Pohjolan emäntä
Turjan tunturin takana,
tuntija tuhannen petran,
haltia sadan majavan;
meri antoi, metsä myönsi,
kansa kauniisti kasusi.
Tuli miehet muukalaiset
mailta päivän paistamilta
keihäs kiljuva kädessä,
mielessä halu vetävä,
himoitsivat hirviämme,
katselivat kaunojamme,
veivät riistamme veroina,
kassapäämme kaupan päälle --
viistohon venähti silmä,
ennen suora, suon urohon,
polvi lynkäksi lysähti,
synkäksi sydän iloinen,
sylkäsivät Suomen urhot
Lapin miehen nähdessänsä.
VÄINÄMÖINEN (puoliääneen):
Synkkä on satu Lapista.
Paljon voisi toisin olla.
LOUHI:
Mutta kosto on tuleva.
Katso talvistaivahalle,
näet pohjaisen palavan,
tiedätkö, mitä sinulle
kertoo ne tuliset kirjat:
»On tuleva Osmon turma,
Väinön on kunnia katoova,
laulu mailta lankeava.
Vieras on lyöpä Suomen urhot,
naurattava Suomen naiset,
kahlehissa Suomen kansa
alla armon muukalaisen,
alla vierasten jumalten
polkevi isäinsä maata!»
Kuule kostoni sanoma
Lapin lasten tanterilta.
VÄINÄMÖINEN:
Kuulen ämmän ärjyväisen.
Ei minua peloita peikot.
Vielä seisoo Suomen saari
vasten vaahtoja ulapan,
laulaa Väinön laaja kansa
laulua ikuisen luonnon,
tuopi uhreja Ukolle,
maan ja metsän haltioille.
Viel' on elossa itse,
vaka vanha Väinämöinen,
tuki sulhojen Suvannon,
vahti neitten valkeuden,
tiedän ohjata omani,
suojata Suvannon rauhan,
niin säilällä kuin sanalla
taikka laulun taistelolla.
Saattaos tämä sanani
Lapin lasten tanterille.
LOUHI:
Sanasi perille saatan.
Toki virka viime lause:
Lienet suoja Suomen miesten,
vahti neitten valkeuden,
miksi et ohjannut omoas,
suojellut Suvannon neittä
Ruotsin rautaisen sylistä?
VÄINÄMÖINEN:
Mitä tarkoitat?
LOUHI:
Hah, hah, hah!
Kysy tältä impyeltä,
jota sä polvella pitelet,
kuka on sulhonsa sorea
tuolla puolen Lemmenlahta?
VÄINÄMÖINEN:
Kaunis on Suomen Kanteletar,
häntä polvella pitelen,
ei hän etsi maan iloja,
etsivi taivahan iloja.
LOUHI:
Terve kaunis Kanteletar!
Anteheksi, luulin sua
Ruotuksen sylitytöksi.
VÄINÄMÖINEN:
Kautta kuun, lävitse päivän,
ylitse taivahan yheksän, --
herjaatko hävytön Louhi
Kanteletarta Kalevan?
LOUHI:
Kautta kuun, lävitse päivän,
ylitse taivahan yheksän, --
kysy tältä impyeltä,
kenen lasta
kantaa hän povensa alla?
(Marjatta hätkähtää kuin kyyn purema.)
Noh, miksi punastut pulmu?
Ethän liene ensimmäinen,
ken joutui revon ritahan.
VÄINÄMÖINEN:
Vastaa hänelle, vastaa!
Puhu, uskomme sinua.
Valkea olethan?
LOUHI:
Vastaa!
Nukahitko nurmen päälle
kerran ruotsien kylässä?
Nousiko mäeltä marja?
Valahtiko vatsahasi?
Tuliko häpeä, tuska?
Puhele ihana pulmu:
katso, kansa kuuntelevi.
MARJATTA suurimman tuskan vallassa vääntelee käsiään.
KANSA:
Vastaa hänelle, vastaa!
MARJATTA (itkuun purskahtaen):
Totta hän puhuvi, totta!
(Riistää helmet kaulaltaan ja karkaa metsään. Ukkonen jyrähtää,
ilma pimenee, luonnon väki katoaa, kansa juoksee hätääntyneenä eri
haaroille. _Louhi_ pois pilkkanauruun rähähtäen.)
KANSA:
Voi, voi
Kanteletarta Kalevan!
VÄINÄMÖINEN (syösten alas kummulla):
Vielä en mies manalle jouda.
Valo on tuotava takaisin.
(Kädet taivasta kohden ojennettuna.)
Valon hankin Väinölälle
vaikka Hiiden hinkalosta.
Vahvista Jumala miestä!
Nyt on Suomen suurin taisto!
Esirippu.