XI.

Oli tullut taas kevät ja ylioppilaiden lukuvuosi oli loppumaisillaan.

Risto seisoi pääkaupungin satamassa ja katseli kun laivoja siellä

laitettiin. Niiden luona hän hyvin viihtyi. Usein hän ohjaili

askeleensa sinne, seisoi nojaillen pitkän aikaa keppiään vasten

yhdessä kohdassa ja katsoi miesten toimia. Nuo laivat kohta lähtisivät

vellomaan vetisiä väyliä. Niitä nyt maalattiin, putsattiin ja

laitettiin. Niiden piti olla juhlallisessa asussa ja hyvässä voinnissa

vihkiytyessään kesäiseen toimintaansa. Joku purjelaivakin oli joukossa.

Niissä kävi Risto sisälläkin, tarkasteli jokaisen kolon ja kaikki oli

niin vanhaa tuttua.

Satamasta meni Risto Kaivopuistoon ja nousi valleille. Silmien eteen

aukeni varhaisen kevään kylmä meri. Mutta siinä oli outo, tuores voima,

joka hurmasi häntä. Se veti niin omituisesti häntä puoleensa. Se kohisi

ja pauhasi, räiskyi ja pärskyi, kihisi kivien päällä ja roiskautti

louhikkoa vasten korkealle pisaroivan suihkeen. Tuolla missä taivas

loppui, kiiti valkoisena pilkkuna muuan purje. Jospa hän olisi siellä

menossa... Suoman luokse.

Hänellä oli ollut kova lukuvuosi Helsingissä. Yötä päivää oli hän

tehnyt työtä, sillä raha-asiat siihen pakottivat. Kotikaupungista

ei hän ollut enää saanut lainaa, sillä hänessä arveltiin siellä

olevan jotain vinossa, kun Murron ukko ei häntä auttanut, vaikka oli

rahaa kyllä ja oli niin likeinen sukulainen. Ukon olikin onnistunut

verhoa Risto siellä jonkinlaiseen salaperäiseen hämärään. Kun häneltä

Ristosta tiedusteltiin, ei hän ollut tietävinään koko pojasta mitään.

Ja äitiä ei uskottu, sillä tiedettiin hänen niin kovasti rakastavan

poikaansa, että hän sen suurimmatkin viat kauneimmiksi hyveiksi

kuvaileisi. Säälivä kyynel joskus hänen tähtensä vuodatettiin. Mutta

sitä innokkaampi oli äiti Riston eduksi puuhaamaan. Kirjoitti hänelle

lempeitä kirjeitä, joissa oli aina pieniä rahalähetyksiä.

Koko talven oli Risto iltayön työskennellyt muutamassa pääkaupungin

aamulehdessä ja päivisin hän luki. Mutta että hän oli väsynyt ja

hermostunut, sen huomasivat kaikki hänen toverinsa. Suomalta tuli

aina kirjeitä, joissa oli korkeaa filosofiaa ja uudenaikaisia oppeja.

Mutta ne virkistivät häntä, ne olivat kuitenkin _hänen_ kirjoittamat,

vaikka niissä puhuttiinkin niin kovin vähän rakkaudesta. Ja kun Risto

muisti sen suuren uhrauksen, minkä Suoma oli hänen tähtensä tehnyt,

niin olisi hän ollut valmis menemään tuleen, jos vain hän olisi

tuolla hänelle omituisella lujalla katseellaan sinne osottanut. Äidin

kirjeet toivat aina muassaan hänelle levollista unta, mutta Suoman

rauhatonta toimintaa. Äiti varoitti häntä kovin rasittamasta itseään ja

olemaan nöyrän, että ihmiset hänestä pitäisivät. Suoma puhui aina ja

ijankaikkisesti itsenäisyydestä, kehoitti häntä tulikuumilla sanoilla

puuhaamaan ulkopuolella omaa itseään eli osasi aina niin kirjoittaa,

että Risto niitä lukiessaan oli sydänjuuriinsa asti innostunut.

Mutta nyt kuukausi toista takaperin oli äiti lähettänyt hänelle uuden

testamentin, kirjoittanut tulleensa jumaliseksi ja nyt kyynelissä

silmät rukoili Ristoa, että hän rupeaisi papiksi. Sivumennen oli

hienosti sanottu, että hän ei enää voinut mitään lähettää. Ja nuoren

apulaisen, jonka hengen heimokuntaan hänkin kuului, oli hän antanut

kirjoittaa kirjeen loppuun näin: "Kallis poikani! Jospa sinäkin

pääsisit siihen ylevään ilmakehään, siihen tunnelmien juhlasaliin,

jonka yksin ja ainoastaan uskonto voi luoda! Sinun katseesi on vielä

suunnattu maahan, mutta nosta se ylös arkipäiväisyydestä kohti tähtiä,

missä Jumala asuu! Siellä se on ikikirkkaus, armo ja rakkaus! Siellä on

lunastus ja vapautus!"

Tuo kirje vei peräti Ristolta kaiken halun työhön ja toimintaan. Mieli

oli hänellä lytyssä kuin tyhjä säkki. Osakunta-elämä ei häntä enää

jaksanut virvoittaa. Hän alkoi tiheään kuleksia kaduilla ja loikoa

kahviloissa. Hetkeksi oli hän muuttunut oikeaksi katusankariksi.

Luennoilla kävi hän kun muisti ja alkoi ajan kuluksi hakemaan

ylioppilaskirjastosta kaunokirjallisuutta. Kun hän näki varakkaita

ylioppilastovereitaan, tunsi hän persoonallista vihaa heitä kohtaan.

Sitte hän alkoi pysyä asunnossaan ja mietti siellä, mitä lie

miettinytkään. Suomalle oli hän kohta kirjoittanut ja paljastanut

siinä koko tilansa. Satamassa hän vain kävi ja katse kaihoavana aina

tähtäytyi länttä kohti. Björkqvistin kapteeni sieltä kotikaupungista

oli tullut myös laivaansa laittelemaan ja sitä Risto kävi tiheään

tervehtimässä. Yhdessä he joivat iltasin laivan kajuutassa totia ja

polttelivat tupakkaa savipiipuista. Ja meri ja sen monemmoinen elämä

oli yhtenäinen keskusteluaine.

Aamuisin makasi Risto pitkään; venyi väliin vuoteessaan puolille

päivin. Hän odotti nyt Suomalta kirjettä. Se löisi ratkaisevan naulan

ja sentähden oli hän jättänyt äitinsäkin kirjeeseen vastauksen

avonaiseksi. Päivisin luki hän aikansa kuluksi kaunokirjallisuutta ja

iltasin meni Björkqvistin kapteenin luokse.

Muutamana päivänä oli hän taas käynyt hakemassa kaunokirjallisuutta

ylioppilaskirjastosta. Hän asettui kotonaan makuulleen lukemaan.

Ensiksi sai hän käsiinsä kirjan, mikä oli uusinta Tanskan

kirjallisuutta. Hän luki ahmimalla: "Abel -- kyttyräselkäinen raukka

verestävine silmineen ja väsyneine piirteineen -- oli tässä yhtenä

päivänä ylioppilasyhdistyksessä. Hän istui muutamassa loukossa

kokoonkyyristyneenä kuin variksenpelotin, jolta selkänä oleva sauva on

alkanut höltyä ja oljet työntyvät ulos joka puolelle. Hän näytti aivan

hengettömältä kuin jos vaatteet olisivat putoamassa hänen päältään

eikä hänellä enää olisi mitään, mikä pitäisi häntä ko'ossa. En ole

koskaan nähnyt mitään niin toivotonta. Sitte olen huomannut hänet joka

päivä. Hän istuu aina samassa nurkassa, mistä aurinko paistaa sisään.

Hän tulee kello kolme syömään päivällistä ja sitten istuu hän siellä

koko päivän puhumatta mitään kenellekään. Väliin on hänellä kasa

sanomalehtiä toisessa kainalossaan, mutta en ole koskaan nähnyt hänen

niitä lukevan. Muutamana iltana pelasi hän shakkia erään kuuron herran

kanssa, jota ei kukaan jaksa saada kuulemaan. Muuten vaipuu hän uneen

ja vahtimestari herättää hänet, kun huoneusto suljetaan. Tuota nimittää

hän elämiseksi.

"Gerson, joka kaikki tietää, sanoo hänen aikoneen taidemaalariksi. Nyt

on hän piirustuksen opettaja. Ei hän ole juuri kovin vanha. Ehk'ei

yli neljänkymmenen vuoden, mutta hän on elänyt ulos. 'Kaikki on

kaikki hänessä'. Minä ymmärrän tuon niin hyvin. Hän on luonnollisesti

elänyt tuosta ainoasta aatteesta, tuosta ainoasta ajatuksesta, että

hän on taidemaalari. Se ajatus on hänet vallannut. Se on ollut hänen

elämänsä epäjumala. Mutta tuo kaikki on ollut vain mielikuvitusta ja

niin hänestä on tullut -- piirustuksenopettaja. Tuolla tavalla se

tietysti on tapahtunut. Ajatus aivan yksinkertaisesti on ollut vain

hieno aate! -- -- -- Hän on uskonut sitä ja uskonut sillä tavalla, että

hän on pannut koko olemuksensa sen väliasteeksi. Niin voimakas oli

hänen uskonsa, että se haarautui koko hänen elämäänsä, kaikkiin hänen

ajatuksiinsa, piti ne silloin ja vastaisuudessa kahlehdittuina. Mutta

vihdoin äkkiä selvisi, että kaikki oli vain hieno aate. Mutta millä

tavalla voipi arvata totuuden? Hänellä ei siis ollut mitään kykyä.

Kyky on usko ja tahto, usko että voi, ja tahto voida usko toteuttaa

-- -- ja sen lisäksi ehkä kolmas, se, johon uskotaan -- -- --. Mutta se

on varmaa, että tuon miehen kanssa on loppu käsissä. Hän uskoi koko

sielustaan ja erehtyi -- -- --.

"Kun minä eilen näin hänet, tulin minä, jumal ties, miten, ajatelleeksi

nälistynyttä koiraa, ei, en nälistynyttä, vaan väsynyttä, laihtunutta,

joka makaa hiljaan raskain korvin herransa haudalla ja kuolee siihen.

En tiedä, mutta nyt minusta tuntuu kuva sopivan: Ajatus, tuo kaikki

hänessä hallitseva ja vallitseva, on jo kuollut hänessä, mutta nyt hän

nälistyy kuoliaaksi herransa -- tuon ajatuksen -- haudalla."

Ristoa värisytti jatkaa. Kylmät väreet luikkivat hänen selkärankaansa

pitkin. Hän hypähti ylös ja viskasi kirjan kauvas luotansa. Sitte

asettui hän kuvastimen eteen; tarkasteli siinä kauvan ja tarkkaan

itseään. Väsyneet olivat kyllä silmäterät ja muoto kalvakka, mutta

olennossa oli nuoruuden pyöreys. Mutta silti ei kirjan vaikutus

lähtenyt hänestä. Ehkä hän itse kulki samaa polkua kuin tuo kirjan

sankari, mutta ei vielä ollut kerjennyt niin kauvas... Ehkä hänkin vain

luulotteli itseään ja muita otaksutuilla lahjoillaan asianajajana...

Hirvittävä alakuloisuus laskeutui hänen sieluunsa. Hän ei voinut olla

nyt huoneessa. Hän lähti ulos, meni satamaan ja istui siellä muutamalle

penkille. Aavan meren näkö häntä virkisti ja sinne viekotteli häntä

joku outo voima. Hän oli rehellisen merimiehen poika. Miks'ei hän

huomannut heti alaansa? Miksi rimpuili hän naurettavasti kuin sirkuksen

klovni köysissä, jotka eivät olleet häntä varten? Tuolla on laiva,

ehytpurjeinen ja tuorekylkinen, ja lapsuudestasi sinä jo tunnet meren

suolaisen aallon. Mene merelle; anna palttua herrastelemiselle!

Risto lähti suoraa päätä astumaan Björkqvistin laivaan. Sinne oli hän

tervetullut vieras. Kohta höyrysi kajuutassa kuuma toti hänen nenänsä

edessä. Hän kilisti tiheään kapteenin kanssa. Eläissään ei hän ollut

koskaan juonut niin paljon kuin sinä iltana.

Aluksi leikillä pyysi Risto päästä mukaan "Ahkeraan". Björkqvistin

punainen naama ilostui ja hän kohta löi kättä sen päälle. Kapteeni

käsitti Riston merimatkan vain huvitukseksi, jonka hän tahtoi tehdä

kovan talvityön jälkeen. Erotessa sovittiin, että Risto laittaupi ensi

päivinä valmiiksi ja sitte sitä lähdettäisiin.

Seuraavana päivänä kun Risto heräsi, löysi hän pöydällään kirjeen

-- Amerikasta. Suomalta se oli. Ensin oli pitkä selonteko hänen

koulustaan, uudesta opetusjärjestelmästä, jota hän siinä käytti ja

jonka hän itse oli keksinyt. Välillä oli lyhyesti mainittu, että isä on

häviön partaalla ja ensi tilassa luovuttaa omaisuutensa velkojilleen.

Itse hän uhraa nyt kaiken toimintavoimansa koulussaan. Lopuksi oli

kehoitus, että Risto ei rupeaisi papiksi, vaan tulisi Amerikkaan hänen

koulunsa opettajaksi.

Kirje oli kylmä. Siltä se tuntui Ristosta. Mutta ennenkuin hän pääsi

loppuun, oli siinä seuraava pala, joka lämmitti ylenluonnollisella

voimalla Riston kohmettunutta sydäntä: "Minut tyydytät sellaisenakin

kuin olet, sillä tutkinnot ovat pieniä puolia; mies on pääasia. Minä

olen jo siihen määrään amerikkalaistunut ja sinua kuitenkin yksinään

olen rakastanut ja rakastan. On täällä työtä ja on palkkaakin."

-- -- -- Niin, siellä odotti uusi maailma vereksine harrastuksineen

häntä! Siellä oli hänellä saatavana timantti ainokainen lajiaan koko

maan päällä! Sinne! Sinne!

Risto ei enää epäillyt. Hän oli päätöksensä tehnyt. Koskapa omaiset

olivat hänet hyljänneet, niin hänkin hylkää ne. Valtamerelle -- ja

sitte -- Suoman syliin! Rajaton vilkkaus hänet taasen valtasi. Hän

heitti lakkinsa kattoon ja huusi "hurraa" moneen kertaan. Juoksi

Björkqvistin luo satamaan ja ilmoitti jo tänä iltana tulevansa laivaan.

Mutta matkansa lopullisista tarkoituksista oli hän vaiti. Suoraan New

Yorkiin ei hän kyllä pääsisi, mutta olikin hyvä, että hän saa välillä

virkistyä kaikista kotimaan tuskista.