Metsänvartijan majalle.
-- Hyvää päivää, Benjamin! sanoi Jaakko palvelijalle, joka tuli
avaamaan. -- Kuules, minun täytyy heti päästä neidin puheille.
-- Tuotko metsänriistaa mukanasi? Muuten en luule sinun olevan erittäin
tervetullut, vastasi Benjamin.
-- Riistaa en tuo, mutta minulla on tärkeitä uutisia. Lähetä siis Agata
joutuun neidin luo ilmoittamaan, että minä olen täällä.
Hetkisen kuluttua seisoi Jaakko Judit-neidin huoneessa. Tämä oli noin
viidenkymmenen ikäinen nainen, hyvin kankea ja jäykkä. Sen saattoi
kyllä hänestä huomatakin, kun näki hänen istuvan niska suorana
korkeaselkäisessä tuolissaan, jalat jakkaralla ja laihat kädet ristissä
helmassa.
-- Teillä on tärkeitä uutisia, kuulin minä, sanoi hän.
-- Hyvin tärkeitä, armollinen neiti, vastasi metsänvartija kumartaen.
-- Ensiksikin minun on ilmoitettava, että hänen majesteettinsa
Kaarle-kuningas on paennut vankeudestaan.
-- Hänen majesteettinsa paennut! huudahti Judit-neiti.
-- Niin, ja hänen arvellaan piilevän jossain täällä lähettyvillä. Ei
suinkaan hän ole Arnwoodissa?
-- Hänen majesteettinsa ei ole tässä talossa. Mutta jos hän olisikin
täällä, antaisin mieluummin repiä kielen suustani, kuin ilmaisisin
kuninkaani -- edes teille, Jaakko.
-- Mutta minulla on teille muutakin sanottavaa, neiti -- kahden kesken.
-- Mene tiehesi, Agata! Ja katso, ettet jää oven taakse kuuntelemaan,
vaan menet portaita alas.
Agata kiiti heti paikalla ulos huoneesta paiskaten oven kiinni
jälkeensä.
-- Kasvattamaton letukka! kivahti neiti Judit. -- Jatkahan edelleen,
Jaakko.
Jaakko ilmoitti nyt, että Arnwood saattoi odottaa kutsumattomia
yövieraita, ja että kartano oli joutuva tulen omaksi. Neidin oli siis
heti lähdettävä pois, koska kaikki tenänteko lukuisaa ratsasjoukkoa
vastaan oli turhaa.
-- Poisko! toisti neiti Judit. -- Huonosti soveltuisi minulle antaa
muutamien raakojen sotilasten säikyttää itseni pakoon. Tapahtukoon mitä
tahansa -- minä jään tänne.
-- Mutta entä lapset...?
-- Ovatko ne suuremmassa vaarassa kuin minä itse? Ja minuun sotilaat
tuskin tohtinevat kajota. He voivat kenties murtautua varusaittaan ja
juoda oluen, mutta...
-- He eivät, paha kyllä, varmaankaan tyydy siihen, neiti. Ainakin he
peloittavat lapsia, niin että niiden on parempi olla minun majassani
tänä yönä.
-- Hyvä! Niinkuin tahdotte! Kun menette alas, niin pyytäkää Agata
tänne, ja käskekää Benjaminin heti satuloida hevonen; hän saa ratsastaa
Lymingtoniin ja viedä kirjeen esivallalle -- tottahan sen on
puolustettava meitä.
Agata oli tietysti kuunnellut oven takana, ja kun Jaakko tuli
väentupaan, tiesivät kaikki palvelijat, kuinka hullusti asiat olivat.
Kun he nyt kuulivat, että neiti aikoi jäädä linnaan, päättivät he
kaikki yksimielisesti, että hän heidän puolestaan kyllä saisi jäädä,
mutta he eivät ainakaan halunneet tulla elävältä paistetuiksi;
lyhyesti, he tahtoivat kaikki pötkiä matkoihinsa, sekä Benjamin että
Agata, Martta ja keittäjätär.
Jaakko lähti nyt hakemaan lapsia, jotka hän tapasi puutarhassa
leikkimässä. Hän kutsui pojat luokseen ja sanoi heille:
-- Näyttäkää nyt olevanne reippaita poikia. Meidän täytyy heti lähteä
täältä. Seuratkaa minua molemmat, ja auttakaa minua panemaan kaikki
vaatteenne kokoon. Emme saa tuhlata hetkeäkään.
-- Miksi niin? kysyi Edvard.
-- Koska Cromwellin ratsuväki aikoo polttaa talon vielä tänä yönä.
-- Polttaa meidän talomme! Mutta voimmehan teljetä kaikki ovet ja
tapella heidän kanssaan, meitähän on kolme, te, Benjamin ja minä.
-- Meitä on liian vähän, poikani. Jos me voisimme puolustaa Arnwoodia,
olisin minä ensimmäisenä sitä ehdottamassa. Ei, meidän täytyy tehdä
niinkuin minä olen sanonut. Ajattele sisariasi! Meidän täytyy panna
vaatteet kokoon ja kuormittaa ne minun kimoni selkään. Ja sitten pois
täältä minun kotiini.
Alfred, jonka mielestä tämä oli vaihtelua heidän yksitoikkoisessa
elämässään, suostui heti ehdotukseen.
Mutta Edvardia ei niinkään helposti saatu taivutetuksi lähtemään
isäinkodistaan. Viimein hän kuitenkin suostui, ja he kokosivat
tavaransa kiireesti. Mutta äkkiä hän muisti vanhan tätinsä, ja
kuullessaan, että tämä oli päättänyt jäädä taloon, ei hänkään tahtonut
jättää linnaa.
-- Minä en lähde mukaanne! sanoi hän.
-- Kuten tahdot! vastasi metsänvartija, -- mutta sinun pitää ainakin
seurata sisaruksiasi minun mökilleni, voithan sitten taas palata kotiin
illalla. Taluta sinä Alicea ja Editiä, Alfred vie hevosta. Ja sitten,
Edvard, kuiskasi Jaakko, -- on vielä muuan seikka, jota en ole kertonut
veljellesi ja sisarillesi: Uusimetsä vilisee ratsuväkeä; he ajavat
kuningasta takaa. Senvuoksi et saa jättää toisia, ennenkuin minä tulen
kotiin. Tässä ovat oveni avaimet. Pyssyni on ladattu ja riippuu uunin
yläpuolella.
Juoni onnistui. Edvard lupasi pysyä pikku siskojensa luona, ja viimein
he lähtivät liikkeelle pimeän yhä yltyessä. Kun he kulkivat Arnwoodin
suuren kaariportin läpi, ravasi hevonen heidän ohitseen. Se oli Laukki.
Ja kuka sen selässä istui? Benjamin; mutta hän ei ollut yksin, hänellä
oli Martta mukanaan, ja valtava mytty, jota he kuljettivat, todisti
kyllin selvään, että he olivat heittäneet Arnwoodille ja Judit-neidille
ikuiset jäähyväiset.
Heti, kun lapset olivat lähteneet, meni Jaakko keittiöön, missä Agata
ja keittäjätär niinikään touhusivat tavaroittensa kimpussa, hekin
päästäkseen niin pian kuin mahdollista pakoon.
-- Oletko tavannut neitiä, Agata? kysyi metsänvartija.
-- Olen. Hän tahtoisi, että minä jäisin tänne ja seisoisin hänen
istuimensa takana, jotta hän voisi ottaa vastaan sotamiehet arvonsa
mukaisesti. Mutta minun täytyy tunnustaa, että ehdotus ei ole lainkaan
mieleeni.
-- Minne sinä lähdet?
-- Lähimpään majataloon. Ja minun onkin kiireesti lähdettävä; sinne on
pitkä matka, ja minun täytyy raahata kapineeni mukanani.
-- Minä kannan ne kyllä. Odotahan, minä tulen heti paikalla.
Näin sanoen Jaakko lähti keittiöstä ja meni vanhan neidin luo. Hän
koetti vielä kerran saada häntä järkiinsä; mutta hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan siitä, että hän jättäisi talon, vastasi vain
itsepintaisesti kieltäen Jaakon hyväntahtoisiin neuvoihin.
-- Mutta, armollinen neiti -- -- --.
-- Minä en jätä tätä taloa, sen olen jo sanonut. En, vaikka se olisi
täpö täynnä sotaväkeä!
-- Mutta --.
-- En tahdo kuulla sanaakaan enää! Menkää tiehenne, älkääkä tulko enää
silmieni eteen. Lähettäkää Agata luokseni!
-- Hän on mennyt menojaan, neiti. Niin on keittäjätärkin, ja kun
Benjamin ratsasti pois, lähti Martta hänen mukaansa. Kun nyt minäkin
menen, niin olette yksin.
-- Hyvästi, Jaakko Armitage!
Vanha metsänvartija viipyi vielä.
-- Tehkää, niinkuin olen sanonut! huudahti tuo vanha nainen, ja niin
täytyi toisen lopultakin lähteä ja antaa hänen pitää oma päänsä. Hän
meni molempien palvelijatarten luo, jotka odottivat häntä, valmiina
lähtemään taipaleelle.
-- Mutta lapset! Kuinkahan niiden käy? huudahti Agata mennessään, ne
hän oli sulasta pelosta tykkänään unohtanut.
Kun Jaakko syystäkin pelkäsi, että niin kuningasmielisen miehen kuin
eversti Beverleyn lapset saisivat kovan kohtelun, jos heidät
löydettäisiin, ja kun hän ei liioin luottanut naisväkeen, oli hän pian
päättänyt pitää omana tietonaan, että lapsilla ei ollut mitään vaaraa.
Siksi hän vastasi vain:
-- Lapsetko! Niille nyt ei kukaan henno tehdä pahaa. Raa'at
sotamiehetkään eivät notkista hiuskarvaakaan niiden päästä. Mutta tuo
vanha jäykkäniska ei maar pääse niin vähällä.
Siihen selitykseen palvelijattaret saivat tyytyä, ja se heille
kelpasikin täydestä.
Tuskin he olivat tulleet kapakkamajaan ja Jaakko päässyt raskaasta
vaatemyttykantamuksestaan, kun kaviontöminää alkoi kuulua ulkopuolelta,
ja seuraavassa tuokiossa törmäsi koko liuta sotamiehiä kapakkaan; ne
olivat samaa ratsuväkeä, jota Jaakko oli nähnyt metsässä
päivällisaikaan, ja Hannukin oli joukossa. Hän tunsi vanhan
metsänvartijan ja rupesi kyselemään häneltä yhtä ja toista -- montako
henkeä Arnwoodissa asui ja keitä jne. Jaakko vastasi, että siellä
asuivat lapset ja lisäksi muutamia palvelijoita... ja siinä hänelle
äkkiä juolahti mieleen, että hän pienellä sotajuonella kenties voisi
pelastaa vanhan neidin hengen.
-- Minä tiedän kyllä, ketä te etsitte Arnwoodista, ja nyt minä vanhan
ystävyyden takia annan sinulle vihjauksen, Hannu. Saattaa olla että
erehdyn, mutta yhtäkaikki -- jos saat käsiisi vanhan naisihmisen tai
jonkin sentapaisen, niin ota sinä hänet ratsullesi ja aja kaupunkiin
niin kiireesti kuin hevonen kestää ja kerkii... Ymmärrät kai yskän?
Hannu nyökäytti päätään ja puristi hänen kättään. Kotvan kuluttua
ratsumiehet taas lähtivät liikkeelle ja ajoivat kartanoa kohti. Jaakko
meni heidän jälkeensä, eikä aikaakaan, kun hän näki paksuja savupilviä
kohoavan kohti tummaa, mutta pilvetöntä yötaivasta. Sitten leimahtivat
liekit herraskartanon ikkunoista, ja kauas ylt'ympäri kajasti kohta
loimotus valtavasta nuotiosta.
Metsänvartija oli jo kotimatkalla, kun hänen ohitsensa kiidätti hevonen
hurjaa vauhtia; sen selässä istui Hannu, joka oli sitonut Judit-neidin
taakseen satulaan; neiti potki ja repi siteitään, miten ikinä osasi.
Hannu oli siis mennyt ansaan ja kuvitteli saaneensa vangiksi itse
kuninkaan vanhaksi vaimoksi pukeutuneena.
Kun Jaakko kolkutti kotimajansa ovelle, ponnahti hänen suuri koiransa
jalkeille ja alkoi murista, mutta isännän ystävällinen ääni: -- Hiljaa,
Turva! lepytti sen pian jälleen, ja Edvard veti salvan ovelta.
-- Sisareni nukkuvat sikeintä untaan, sanoi Edvard, -- ja Alfred on
myös kovin uninen. Emmekö aja häntä sänkyyn, ennenkuin me kaksi
lähdemme kotiin?
Vastauksen asemesta metsänvartija vei Edvardin ulos ja osoitti hänelle
tulen valoa puitten välissä.
-- Katso itse, mitä on tapahtunut!
-- Entä tätini?
-- Hän on hyvässä turvassa kaupungissa, ja huomenna koetan päästä
hänen puheilleen. Sinun pitää jäädä tänne siksi aikaa siskojesi
turvaksi -- --. Kas, nyt eivät liekit enää roihua niin korkealle.
-- Minun -- minun taloni he ovat uskaltaneet polttaa. Edvardin ääni
vapisi, ja hän kohotti kättään uhkaavasti.
-- Niin, se oli sinun talosi, sinun omaisuuttasi -- mutta kuinka kauan?
Jos se nyt otetaan takavarikkoon...
-- Otetaan takavarikkoon! Voi häntä, joka uskaltaa sen ryöstää!
Minustakin tulee aikaa myöten mies!
-- Toivokaamme niin, mutta poikani, silloin sinä ajattelet toisin kuin
nyt ja käyttäydyt viisaammin --. Mutta menkäämme sisään; on pakkanen,
ja minulla on kylmä.
Kesti kauan, ennenkuin Edvard nukkui sinä yönä. -- Viha ja kostonhalu
valvottivat häntä tunnin toisensa jälkeen, ja kun hän viimein nukkui,
oli hänen unensa levoton, ja hän näki hurjia unia, niin että hän tuon
tuostakin yön kuluessa kirkaisi kovasti ja herätti siskonsa heidän
makeasta unestaan.