Cromwellin ratsuväki.
Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille. Kuningas Kaarle Ensimmäinen
oli joutunut sotaan omaa kansaansa vastaan, oli jäänyt tappiolle
Nasebyn luona ja teljetty Hampton Court nimiseen linnaan Lontoon
länsipuolella. Hänen puoluelaisensa, "kavaljeerit", kuten heitä
sanottiin, eivät kyenneet vastustamaan parlamentin armeijaa ja sen
etevää johtajaa, Oliver Cromwellia, mutta he eivät kuitenkaan
likimainkaan olleet menettäneet toivoa, että vielä kerran koittaisi
paremmat ajat kuninkaalle ja hänen perheelleen.
Kaarle-kuninkaan uskollisimpia ystäviä oli muuan rikas aatelismies,
Beverley nimeltään. Hän omisti suuren Arnwood nimisen maatilan, joka
sijaitsi etelä-Englannissa lähellä pientä Lymingtonin kaupunkia.
Palkaksi urhoollisuudestaan hän oli saavuttanut korkean aseman
kuninkaallisessa sotajoukossa, ja hän johti kunnialla useita
ratsuväenosastoja, kunnes vihollisen kuula ratkaisevassa taistelussa
hänet kaatoi. Sanoma hänen kuolemastaan oli kova isku hänen vaimolleen,
ja jonkun kuukauden kuluttua hän seurasi miestään hautaan. Näin olivat
nyt eversti Beverleyn neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä,
joutuneet orvoiksi. Ainoa, joka nyt saattoi pitää heistä huolta, oli
muuan vanha neiti, heidän äitinsä sukulainen, joka asui Arnwoodissa.
Ne olivat kovia aikoja kaikille niille, jotka olivat pysyneet
kuninkaalleen uskollisina. Parlamentin sotajoukko ja kaikki se
roskajoukko, joka oli liittynyt siihen kalastaakseen sameassa vedessä,
teki seudun vaaralliseksi, eivätkä Arnwoodin asukkaat koskaan voineet
olla oikein rauhallisia. Sitäpaitsi ei kartanossa ollut ketään, joka
olisi voinut heitä puolustaa: talon koko miesväki oli seurannut
isäntäänsä sotaan, ja he olivat kaikki kaatuneet yhtenä miehenä.
Senvuoksi ei ollut jäljellä kuin yksi ainoa miespalvelija ja kolme
palvelustyttöä. Rahoja heiltä myöskin puuttui, kun eivät alustalaiset
olleet maksaneet verojaan, ja vanhan Judit-neidin oli useinkin mahdoton
pitää taloutta, kun ei ollut millä sitä pitää.
Se seikka, että elämä kuitenkin oli jotakuinkin mukiinmenevää, oli
etupäässä vanhan Jaakon ansio. Vanha Jaakko tai kuten hänen nimensä
oikeastaan kuului, Jaakko Armitage, oli metsänvartija suuressa
kuninkaallisessa, Uusimetsä nimisessä ajometsikössä, joka oli Arnwoodin
pohjoispuolella. Kansalaissodan syttyessä asui metsässä noin
puolisensataa metsänvartijaa, mutta kun Kaarle-kuningas oli joutunut
vaaraan ja tarvitsi kaikkia miehiään, lähtivät he eversti Beverleyn
mukana sotaan. Vain joku harva jäi paikalleen, koska he olivat liian
vanhat sotimaan, ja niiden joukossa oli Jaakko. Sotaan lähtiessään
eversti kehoitti Jaakkoa muuttamaan linnaan ollakseen hänen omaistensa
turvana ja tukena, mutta sitä ei ukko tahtonut. Hän oli koko ikänsä
elänyt vihriässä metsässä, ja siellä hän tahtoi kuollakin; mutta hän
lupasi eversti Beverleylle että hän kyllä olisi käsillä milloin tahansa
rouva ja lapset häntä tarvitsivat, ja hän pitikin sanansa. Ja kun sekä
isä että äiti kuolivat, piti hän hellää huolta lapsista. Harvoin hän
oli enemmän kuin pari tuntia poissa Arnwoodista, ja molemmat pojat
olivat hänen ainaisia seuralaisiaan metsäretkillä. Vanhimman pojan nimi
oli Edvard, ja hän oli kolmen-neljäntoista vuoden ikäinen, hänen
veljensä Alfred oli vuotta nuorempi. Tytöistä oli Alice yhdentoista,
Edit vain kahdeksan vuoden vanha. Kaikki neljä olivat melkein kokonaan
oman onnensa nojaan heitetyt. Judit-neiti kutsutti tosin heidät kerran
päivässä luokseen, etupäässä nähdäkseen, olivatko he talossa ja
ylimalkaan elossa. Mutta muuten he samoilivat, missä itse tahtoivat.
Vallattomia ja rajuja he olivat, mutta toiselta puolen teki vapaa
oleskelu ulkoilmassa heidät reippaiksi, rohkeiksi ja terveiksi.
Kuten sanottu, vanha Jaakko piti koko talon pystyssä. Vaikka
Judit-neiti oli liian ylpeä kertoakseen, miten huonolla kannalla
Arnwoodin asiat oikeastaan olivat, käsitti hän kyllä, että hänen
kaatamansa metsänriista useinkin oli kaikki, mitä herraskartanon
varastohuoneessa oli lihaa.
Eräänä päivänä Jaakko oli metsällä hankkimassa uutta muonaa monille
suille. Hän oli päässyt komean metsäkauriin jäljille ja hiipi sitä yhä
lähemmäksi, milloin piiloutuen paksun tammenrungon taakse, milloin
nelinkontin ryömien tiheitten sanajalkojen välitse tullakseen
ampumamatkan päähän. Mutta äkkiä eläin kävi levottomaksi, lähti
juoksemaan ja katosi tiheikköön. Samassa metsänvartija huomasi pienen
parven ratsastajia. He tulivat täyttä laukkaa nelistäen saman laakson
kautta, jossa metsäkauris äsken oli rauhallisesti syönyt ruohoa. He
olivat varmaankin Cromwellin väkeä, sen saattoi heti nähdä heidän
rautakypäristään ja kyltereistään, jotka olivat aivan erilaiset kuin
kuninkaan ratsuväen komeat puvut. Jaakko ei halunnut näyttäytyä heille.
Hän ryömi muutamien pensaiden taakse siinä toivossa, että he
ratsastaisivat ohitse. Mutta kun he olivat tulleet erään suuren tammen
luo aivan Jaakon läheisyyteen, pysähtyivät he ja astuivat maahan
hevosten selästä. Ratsusapelit kilahtivat rautahuotrissaan, ja vanha
metsänvartija luuli jo olevansa keksitty; mutta muuan oratuomi kätki
hänet sotamiesten katseilta, ja viimein hän uskalsi nostaa päätään ja
kurkistaa pensaan välistä. Hän näki silloin, että ratsastajat
irroittivat satulavöitä ja kuivasivat mustien hevostensa vaahtoisia
kylkiä sanajaloilla.
-- Hierokaa niitä hyvin, miehet! kuuli hän kookkaan, voimakkaan miehen,
nähtävästi ratsastajien päällikön, sanovan. -- Olemme ratsastaneet
hyvää vauhtia, ja meillä on vain puolituntia levähtämisaikaa, ennenkuin
taas pitää lähteä liikkeelle Herran työtä täyttämään.
-- Tämä metsä kuuluu olevan monta peninkulmaa pitkä ja leveä, sanoi
siihen toinen, -- me saamme kyllä ratsastaa täällä pitkin ja poikin
aivan turhan päiten. Mutta tämä Hannu tässä on ennen elänyt täällä
metsänkaitsijana -- -- --. Vai kuinka? Etkö olekin syntynyt ja kasvanut
näillä seuduin?
-- Olenpa niinkin, vastasi nuori reipas mies, -- juuri tässä samassa
metsässä. Isäni oli metsänkaitsija ennen minua.
Jaakko tunsi heti nuorukaisen. Hän oli niitä, jotka olivat seuranneet
Beverleytä kuninkaan armeijaan. Hän oli siis tullut luopioksi ja
ruvennut vihollisen palvelukseen.
-- Jos sinä olet kotoisin tästä metsästä, Hannu, sanoi päällikkö, --
niin tunnet tietysti kaikki piilopaikat. Kenties voit näyttää meille
tien siihen paikkaan, mihin Kaarle on piiloutunut?
-- Tunnen salaisen solatien noin neljännesmailin päässä Arnwoodista...
-- Ratsastakaamme sinne, keskeytti hänet päällikkö, -- Arnwood! toisti
hän, -- eikö se ole Beverleyn talo -- hänen, joka kaatui Nasebyn luona.
-- Juuri saman miehen, vastasi Hannu, -- ja monta hauskaa hetkeä olen
viettänyt siinä talossa, monta oluttuoppia kurkkuuni kaatanut --
nimittäin vielä siihen aikaan, jolloin en ollut kääntynyt oikealle
tielle.
-- Sinä saat kyllä vielä kerran maistaa sitä olutta, poikani. Nyt ensin
solatielle, sitten Arnwoodiin.
-- Mitäs, jos kuningas olisi piiloutunut Arnwoodiin? virkkoi muuan
ratsumiehistä.
-- Kuningas? Ei meillä ole kuningasta. Sinä kai tarkoitat Kaarlea!
Niin, kyllähän nuo ylhäisten ketunluolat ovat täynnä salakäytäviä ja
piilopaikkoja, joista ei tavallinen kristitty saa selkoa. Mutta olkoon
se veijari missä tahansa, kyllä minussa on miestä hänet löytämään. Tuli
ja savu ajavat kyllä ketun ulos luolastaan, ja talot ylt'ympäri tulevat
liekehtimään, se on varma!... Kas niin, kiinnittäkää satulavyöt
jälleen, miehet! Meidän täytyy lähteä solalle. Mutta ellemme häntä
sieltä löydä, on Arnwood oleva liekkien saaliina vielä tänä yönä.
Toverit, ylös ratsujen selkään!
Ratsastajat nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan täyttä neliä
Hannu etunenässä. Kun he olivat häipyneet näkymättömiin, kohosi Jaakko
piilostaan. Hän katseli hetken aikaa sinnepäin, minne ratsumiehet
olivat kadonneet, sitten hän kumartui ottamaan pyssynsä mutisten: --
Nyt ei saa hetkeäkään hukata! Sitten hän kiireesti lähti kulkemaan
kotiin omalle mökilleen, joka oli metsän reunassa runsaasti
neljännespeninkulman Arnwoodista.
-- Vai on kuningas paennut vankilastaan, ajatteli vanha metsänvartija
kotiin päin astuessaan, -- ja kenties hän piilee täällä metsässä
-- tai Arnwoodissa, sillä tuskinpa hän tiennee, mihin kätkeytyä
vihollisiltaan. Minun täytyy heti rientää Judit-neidin luo. Näin mietti
vanha Jaakko ja ihmetteli itsekseen sotamiesten puhetta.
Jaakko ei tiennyt, että suuri osa kansanarmeijaa piti itseään Jumalan
erityisinä valittuina. Siitä huolimatta he vihasivat palavasti kaikkia
rikkaita, varsinkin kuninkaan puoluelaisia, ja he kostivat julmasti
tulella ja miekalla vihollisilleen. Myöhemmin oli Cromwellilla täysi
työ pitää heitä kurissa, ja monta heistä hänen täytyi hirttää,
ennenkuin hän sai heidän väkivallantekonsa loppumaan.
Kaikesta tästä ei vanha metsänvartija, kuten sanottu, tiennyt mitään.
Hän tiesi ainoastaan, että Arnwood ennen yön tuloa oli oleva liekkien
vallassa; hänen täytyi siis huolehtia siitä, että lapset ja vanha neiti
pääsisivät turvaan.
Heti kun hän oli tullut kotiin ja ripustanut pyssynsä seinälle,
satuloitsi hän hevosensa ja ratsasti Arnwoodiin. Kello oli kolmen
vaiheilla, kun hän saapui pihalle, ja koska oltiin marraskuussa, oli
pimeän tuloon vain tunti tai kaksi.
-- Ottaa kai kovalle saada vanha jäykkäniskainen neiti taipumaan, sanoi
Jaakko itsekseen soittaessaan ovikelloa. -- Enpä totta maar luule hänen
nousevan nojatuolistaan, vaikka itse vanha Nolla [Cromwellin liikanimi]
omassa korkeassa persoonassaan astuisi hänen eteensä koko sotaväkensä
takanaan. Saammehan nähdä -- -- --.