Tokkalan isäntä, joka oli saanut asiasta tiedon ja kiireesti rientänyt
tappelupaikalle, raapasi tulitikulla valkean, tutkiaksensa, missä
kohdassa ruumista haava oli. Mutta kauhistuksella vetäsi hän päänsä
takaisin, kun näki rinnassa, juuri sydämmen kohdalla ison haavan, josta
pulppusi verta kuten vettä lähteen silmästä. Ympärillä olevat naiset
itkivät sekä siunailivat ja outo oli miestenkin mieli, siinä äänetönnä
tuijottaessaan kuolevaan.
Tokkalan isäntä raapasi toisen kerran tulta ja katseli valkean valossa
ympärillään seisovia miehiä. Silmänsä kohtasivat heti Antin, joka
kalpeana ja liikkumatonna katseli maassa makaavaa.
"Sinäkö tämän olet tehnyt?" kysyi isäntä kiivaasti häneltä, osoittaen
kädellään Samppoa.
"Minä" vastasi Antti kolkosti, kääntämättä katsettansa pois kuolevasta.
Isäntä aikoi vielä jatkaa tutkimistaan, mutta keskeytyi, kun Antti
kumartui maahan ja otti Sampon kuin pikku lapsen syliinsä, sekä lähti
kantamaan häntä Tokkalaan, jonne kaikki väki maantieltä seurasi häntä.
Tupaan tultuansa laski hän taakkansa lattialle ja käski noutaa
lukkarin, joka oli taitava haavainsitoja. Turhaksi kyllä nähtiin hänen
apunsa tässä asiassa, mutta lähti kuitenkin yksi miehistä Tokkolan
hevosella häntä hakemaan.
Samassa astui nimismieskin tupaan. Hän oli saanut tiedon tappelusta ja
rientänyt sitä ehkäisemään, mutta joutui liian myöhään. Tappelu oli
tapeltu ja verinen todistus siitä makasi lattialla.
"Kuka tämän on tehnyt?" kysäsi hän kiivaasti, huomattuaan haavan Sampon
rinnassa. Tutkivasti tarkasti hän jokaista miestä tuvassa ja silmänsä
pysähtyivät Anttiin, joka oli pahoin veristänyt vaatteensa, kantaessaan
Samppoa maantieltä.
Antti tunnusti peittelemättä rikoksensa, mutta sanoi erehdyksestä
lyöneensä Samppoa. Hän oli aikonut lyödä Hattulan Köystiä, syystä,
että tämä oli lyönyt häntä tukevalla aidaksella päähän, niin että hän
oli horjahtanut maantien ojaan. Sieltä oli hän heti hypännyt tielle ja
iskenyt puukon Sampon rintaan, luullen häntä Köystiksi, joka olikin
heti lyötyänsä hiipinyt toisten taakse piiloon.
Veri virtasi yhä Sampon rinnasta, vaikka Tokkalan isäntä koetti
sitä estää, sitomalla riepuja haavan päälle. Kuolonkalpeat huulet
liikkuivat, kuin olisi hän aikonut jotain puhua, mutta mitään ääntä ei
kuulunut. Hengitys heikkoni ja jokainen arvasi hänen loppunsa olevan
käsissä.
Isäntä kallisti korvansa alas hänen puoleensa, kuullaksensa hänen
sanojansa. Mutta ei hän kuullut muuta kuin hiljaista kuisketta, josta
ei erottanut sanaakaan. Ja pian senjälkeen veti Samppo viimeisen
henkäyksensä...
* * * * *
Ja sitte kolisi kahleet kylässä, käräjiä käytiin ja kaksitoista vuotta
elämästään tuomittiin Antti viettämään Kakolan kolkoissa komeroissa.
Nuorukaisten elämä oli vähän aikaa senjälkeen hiljaista ja siivoa, ei
juotu eikä tapeltu; laulettiin vaan lauluja, joita Antti oli Vaasan
linnassa, tuomiota odottaessaan sepittänyt tuosta murhatapauksesta.
Mutta pian unhottui Antti ja hänen laulunsa. Juominen ja tappeleminen
alkoi taas vähän ajan kuluttua ja pitkitettiin siksi, että tuli taas
yksi murhatapaus muistuttamaan elämän raakuutta...
* * * * *
Mutta tyytyväisenä istui Pikkutuvan Suska mökissänsä, kehräten Tokkalan
emännälle villoja, tuona tappelun jälkeisenä päivänä. Isohko hiilusta
oli takanperässä, johon pulleakylkinen kahvipannu oli saanut polttavan
sijansa. Loukko oli täpösen täynnä seipään ja aidaksen kapuloita, joita
Suska tavan takaa mielihyvissään katseli.
Hän oli aamulla aikaisin käynyt Tokkalassa piimää noutamassa ja
huomannut samalla matkalla nuo aidaksenpalaset, jotka tappeliat
jo illalla olivat valmiiksi katkoneet, käyttäen toistensa päitä
hakkuupölkkynä. Hän oli kantanut ne kaikki mökkiinsä ja päässyt sillä
tavoin ainakin viikoksi huolettomaan elämään polttopuun suhteen. Hän
oli vanhapiika ja asui yksin mökissänsä, jonka vuoksi hänen täytyi itse
hankkia kaikki tarpeensa, niin polttopuut kuin muutkin. Se oli siis
suuri helpotus hänelle, kun sai niin läheltä tuommoisia hyviä puita,
ettei tarvinnut metsästä saakka niitä kiskoa...
Mutta hän oli ainoa henkilö kylässä, joka oli hyötynyt tuosta
tappelusta. Kukaan muu ei siitä osaansa kiittänyt...