X.

Kun gong-gongin kumahdus oli kuulunut, seisoi Bob Brownley yksinään

alhaalla lattialla puheenjohtajan tuolin edessä. Hänen vartalonsa

horjui kuin ruoko hirmumyrskyn lähetessä. Minä kiiruhdin hänen

luokseen, mutta edelleni ehtikin hänen veljensä, joka Bobin puheen

aikana oli turhaan koettanut tunkeutua joukon läpitse. "Jumalan tähden,

Bob, kuule mitä sanon. Puoli tuntia sitten tuli tänne tieto kotoasi,

että ihme on tapahtunut. Beulah on tullut tajuihinsa ja muistonsa on

vironnut. Hänen ymmärryksensä on palannut. Hän on aivan selvä.

Hoitajattaret vaan toivovat sinua saapuvaksi hänen luokseen."

Enempää hän ei ehtinyt sanoa. Hurjasti huudahtaen ja pitkin loikkauksin

kuin kidutettu härkä, joka näkee sirkusnäyttämön seinän kaatuvan,

hyökkäsi Bob ulos lähimmästä ovesta, joka onneksi oli syrjäuloskäytävä

ja johti kadulle, jossa tungos oli pienin. Hän katseli ympärilleen

sekavannäköisenä. Silmänsä sattuivat erääseen tyhjään automobiiliin,

jonka kuljettaja oli sekaantunut väkijoukkoon. Silmänräpäyksessä oli

hän sen luona, toisessa silmänräpäyksessä oli hän hypännyt

etuistuimelle. Äkkiä tämä oli tapahtunut, mutta minä olin sentään

ehtinyt mukaan ja istahtanut takaistuimelle. Yhdellä nykäyksellä oli

suuri kone liikkeessä, ja niin mentiin huimaa vauhtia läpi

väentungoksen.

"Jumalan tähden, Bob, ole varovainen", kirkasin minä hänen ohjatessaan

ihmisjoukon keskitse rautahirviötä, joka hajoitti sen oikealle ja

vasemmalle, kuten leikkuukone nakkelee sitomat vehnäpellolla. Pyörät

vahingoittivatkin muutamia. Bob Brownley ei kuullut heidän huutojaan

eikä niitten kirouksia, jotka olivat ehtineet väistyä tieltä. Hän

seisoi nyt vaunussa kumartuneena ohjauspyörän yli, johon hän oli

lujasti tarttunut. Lakiton päänsä oli ojentunut eteenpäin ikäänkuin se

olisi tahtonut edeltäkäsin päästä Beulah Sandsin luo. Hampaansa piti

hän lujasti yhteenpurtuina, ja hypätessäni automobiiliin olin huomannut

hänen silmäinsä tuijottavan kuin mielipuolen, joka näkee terveen järjen

kappaleen matkan päässä ja koettaa saavuttaa sen ajoissa. Hän oli kuuro

säikähtyneen kansan kirkunalle, ajajien kirouksille, kun nämät

kaikin voimin riuhtoivat hevosiaan tiepuoleen, ja myöskin minun

varoituksilleni. Hän pyörähytti automobiilin New-Streetin kulmasta Wall

Streetille kuin olisi tämä kapea läpikäytävä ollut mitä levein

puistokatu. Wall Streetia ajoi hän sellaista vauhtia, että luulin

lentävämme suoraa päätä rauta-aidan läpi Trinityn kirkkomaahan. Mutta

niin ei käynytkään. Taas käännätti Bob kadunkulmasta ja hirviömme kiiti

Wall Streetilta Broadwaylle sivukäytävillä kulkevien väkijoukkojen

pidätellessä kauhistuneina henkeään. Minäkin olin seisoallani, mutta

kyyristyneenä pitelemään kiinni vaunun sivuista. Jumalan kiitos, tämä

tavallisesti niin vilkasliikkeinen reitti oli niin pitkältä kuin nähdä

voin tyhjänä ajoneuvoista aina toiselle puolen Astor Housen. Mitähän

tämä merkitsi? Lieneekö se jumaluus, jonka sanotaan suojelevan

juopuneita ja heikkomielisiä, päättäneen varjella tätä rakkaudesta

palavaa olentoa hänen hurjasti kiidättäessään kauvan kaivatun ja nyt

jälleen löydetyn puolisonsa luo? Kuulin kiivaita soittoja

pyyhkäistessämme maailmannäyttelyrakennuksen ohi, minä näin edessämme

kaksi eteenpäin rientävää automobiilia täynnä miehiä. Soitto oli

kuulunut niistä. Lähestyessämme niitä, huomasin niitten olevan

palopäällikköjen automobiileja ja ymmärsin niitä hälytetyn jonnekin.

Sydämessäni kiitin Jumalaa ja kiruin Bobin korvaan: "Beulahin tähden,

Bob, älä aja niitten ohi. Jos sen teet, tulee varmaan yhteentörmäys.

Jos pysyttelemme perässä, raivaavat he meille tietä, ja me ehkä

pääsemme hengissä perille." Minä en tiedä, kuuliko hän minua, mutta hän

pysytteli automobiilia toisten perässä eikä yrittänyt ajaa ohi.

Vinhasti mentiin sitten pitkin Broadwayta, joka kuhisi väestä. Union

Squarella kadotimme näkyvistämme tienraivaajamme. Kun automobiilimme

hypähti neljännentoista kadun yli Neljännelle avenylle, mahtoi Bob

lisätä vauhdin äärimmilleen, sillä minusta tuntui kuin olisimme

lentäneet ilmassa. Kaksi kuormavaunua väistyi niin kiireesti syrjään,

että ne työntyivät sivukäytävälle ja pirstaantuivat seinää vastaan.

Raivokkaat huudot kaikuivat yli koneen rätinän ja niitä kuului

kaikkialla pitkin matkaa. Bobia ei mikään liikuttanut; hän oli

kuollut kaikelle, mikä ympärillään tapahtui. Hänen koko olentonsa oli

suunnattu lähestyvään hetkeen. Tiesin hänen olevan erinomaisen

automobiilin ohjaajan, sillä onnettomuutensa jälkeen oli hänen

mielihuvejaan ollut ajella automobiililla Beulah Sandsin kanssa, mutta

kuinka olisi mahdollista ohjata tämä heiluva ja hyppivä vaunu

neljännellekymmenelletoiselle kadulle? Bob näytti osaavan suorittaa

tämän ihmeellisen tempun. Me lensimme sivukäytävältä toiselle, ajajien

ja jalkamiesten ympäri ja editse, aivankuin ohjaajan kädet olisivat

olleet haltioissaan.

Vihdoin mentiin yli puistikon. Neljättä avenyta ylös kahdennelle

kymmenelle seitsemännelle kadulle. Ja sitten huimaavassa ryöpyssä

Madisonille. Jatkaisiko hän tästä eteenpäin, kunnes tulisi

neljännellekymmenelle toiselle kadulle ja koettaisi päästä Viidennelle

avenylle, jossa aina on Grand Central-junasta tulevien matkustajien

tungos ja monenkertaiset rivit hevosia ja vaunuja? Ei. Hän oli sentään

päästään selvä kylläkin. Taas pyörähytti hän mahtavan suuren

automobiilin eräästä kulmasta ja me saavuimme neljännellekymmenelle

kadulle. Osan tätä korttelia me kuljimme pitkin sivukäytävää, ja minä

vaan odotin, koska räiskähtäisi. Mutta siitä ei tullutkaan mitään.

Varmaan oli se uusi maailma, johon Bob kiiruhti, lempeä maailma,

sillä miksi muuten Kohtalo, tuo noita, joka oli istunut hänen

automobiilinsa ohjausrattaassa viimeisten viiden vuoden aikana,

veisi hänet vahingoittumatta sellaisesta, joka näytti pahemmalta

kuin tusina kuolemia. Hituistakaan vauhtiamme vähentämättä

kiepahdimme kadunkulmasta Viidennelle avenylle. Tie oli vapaana

neljällekymmenelletoiselle; siinä sulkivat kadunkulman automobiilit,

hevoset ja vaunut. Bob mahtoi huomata tuon elävän muurin, sillä minä

kuulin hänen mutisevan kirouksen. Mikään muu ei olisikaan ilmaissut

meiltä tien tulleen suljetuksi juuri päämäärään päästessämme. Hän ei

koskenutkaan vauhtimittariin, vaan lennätti meidät molempain korttelein

mitan ihan kuin olisimme viskatut heittokoneesta. Molempainkohan? Ei,

vaan yhden ja kolme neljäsosaa toisesta, sillä ollessamme noin

kahdenkymmenen kyynärän päässä mustasta muurista, jarrutti hän ja koko

rautakasa natisi ja tärisi kuin olisi se ollut pirstaleiksi

silpoutumallaan, mutta pysähtyi toki tanko ja etupyörät tunkeutuneina

eräitten vaunujen ja kärryjen väliin. Se ei ollut vielä ehtinyt

pysähtyäkään, kun Bob jo hyppäsi alas ja kiiti pitkin avenyta kuin

ajokoira saaliin nähdessään. Minä yritin päästä perässä ja ihmiset

töllistelivät ihmeissään meidän jälkeemme. Lähestyessämme Bobin taloa,

näin siellä oltavan ulkona tähystämässä isäntää tulevaksi. Kuulin Bobin

kirjurin huutavan: "Jumalan kiitos, että tulitte, mr Brownley. Hän on

sisällä konttorihuoneustossa. Minä tapasin hänet siellä rauhallisena ja

tajuissaan. Hän ei kysellyt mitään, sanoi vaan: 'Sanokaa mr Brownleylle

hänen kotiin tultuaan, että tahtoisin mielelläni tavata häntä'. Hän

pyysi minua tuomaan iltalehden. Minä lähdin hänen luotaan noin tunti

sitten. Hän luulee varmaankin olevansa entisessä konttorissa. Minä

suljin huoneuston, kuten olette määrännyt. En ole uskaltanut mennä

hänen luokseen pelosta, että hän alkaisi kysellä minulta tarkemmin.

Minä olen --" mutta Bob oli jo ylhäällä ja harppasi pari, kolme rappua

kerrassaan.

Olin kovin hengästynyt, ja kesti useita minuutteja, ennenkuin pääsin

toiseen kerrokseen. Olin jo ylimmällä rapulla, silloin -- Jumalani --

mikä ääni! Viisi pitkää vuotta olin koettanut karkoittaa sitä

korvistani, ja nyt kajahti se taas kidutettuihin aistimiini jos suinkin

mahdollista vielä käheämmin, tuskallisemmin kuin edellisellä kerralla.

Ei ollut epäilystäkään mistä ääni tuli. Yhdellä harppauksella seisoin

Beulah Sands-Brownin konttorihuoneen kynnyksellä. Tällä välin olivat

valitushuudot ehtineet jo lakata. Silmänräpäykseksi suljin silmäni,

sillä koko huone todisti kuoleman siellä käyneen vieraana. Avasin taas

silmäni. Niin, tiesinhän minä sen. Kirjoituspöydän luona kaunis,

harmaapukuinen olento samanlaisena kuin viisi vuotta sitten. Molemmat

käsivartensa lepäsivät pöydällä. Kauniissa kädessään piteli hän

levitettyä sanomalehteä, mutta silmät, nuot ihmeelliset siniharmaat

akkunat kuolemattomaan sieluun -- ne olivat ainiaaksi sulkeutuneet.

Viehättävän kauniit kasvot olivat kylmät, kalpeat ja rauhalliset,

Beulah Sands oli kuollut. "Järjestelmän" helvetilliset vainukoirat

olivat saavuttaneet väsyneen, ahdistetun uhrinsa; "Järjestelmä" oli

pannut hänen jalon sydämensä säkkeihin, tynnyreihin ja vateihin, joita

säilytetään sen suuressa liike-elämälle varatussa holvissa. Surkutellen

ja säälien etsivät silmäni vanhaa koulutoveriani, ylioppilasaikuista

ystävääni, yhtiökumppaniani, uskottuani, miestä, jota rakastin. Hän oli

vaipunut polvilleen. Kärsivät kasvonsa olivat käännetyt vaimoaan kohti.

Yhteenpuserretut kädet olivat kohonneina värisevään, sydäntäsärkevään

rukoukseen, kun Luoja oli kutsunut hänet pois. Bob Brownleyn suuret

ruskeat silmät olivat ijäksi painuneet kiinni, ristiinliitetyt kädet

olivat vaipuneet hänen vaimonsa pään päälle ja sattumalta irroittaneet

kullanruskeat, ihanat hiusaallot, joten ne nyt vapaina, hellien

kääriytyivät Bobin käsivarsien ja otsan ympärille, ikäänkuin Beulah,

jonka tähden hän oli kaikki uhrannut, olisi tahtonut suojella hänen

armasta päätään sen mustan virran kylmiltä, synkiltä sumuilta, joka

eroittaa maallisen elämän ijänkaikkisesta levosta. "Järjestelmä" oli

lävistänyt Robert Brownleynkin sydämen. Minä hoipertelin hänen

luokseen. Koskettaessani hänen nopeasti kylmenevää otsaansa, sattuivat

silmiini suuret, mustat päällekirjoitukset ylinnä lehdessä, jota Beulah

Sands oli lukenut armorikkaan Jumalan vapauttaessa hänet siteistään:

Perjantai 13 päivä.

Ja sen alla eräällä palstalla:

Kamala tapaus Virginiassa.

_Koko valtion rikkain mies, Thomas Reinhart, miljoonainomistaja, on

mielenhäiriössä, joka on johtunut vaimonsa ja tyttärensä ja suunnattoman

omaisuuden menetyksestä, joka viimemainittu on päivän suuren

pörssikauhun johdosta tuuleen haihtunut, viiltänyt kurkkunsa poikki.

Kuolema seurasi silmänräpäyksessä_.

Ja eräällä toisella palstalla:

_Robert Brownley on matkaansaattanut hirvittävimmän pörssikauhun, minkä

historia tuntee, ja levittää tuhoa ja turmiota yli koko sivistyneen

maailman_.