I.

"Perjantai 13 päivä: pitihän minun se arvatakin. Jos Bob on päässyt

vauhtiin, menee kaikki päin helvettiä, mutta saanpahan nähdä, voinko

minä tehdä mitään tässä asiassa."

Laskiessani telefoonin kuulotorven kädestäni, tuntui siltä kuin olisi

ääneni kaiku hajoittanut viisivuotisen sumun, ja silloiset ajat

muistuivat mieleeni yhtä selvinä kuin eilinen päivä.

Olin istunut sisällä konttorissani ja antanut sormieni välitse liukua

sähkösanomanauhan, joka tuuma tuumalta ilmoitti yhä yltyvää

pörssikauhua, kun minulle sanottiin, että Brownley pörssisalista tahtoi

heti paikalla puhutella minua telefoonissa. Brownley oli osakas

toiminimessämme ja pörssiasiamiehemme. Hän oli innoissaan. Herroilta

pörssikauppiailta kyllä puhe sujua silloin kun pörssikauhu vallitsee.

"Mr Randolph, täällä kiehuu ja porisee ja yhä kuumemmaksi käy sekunti

sekunnilta. Helppo arvata -- se on Bob. Jos hän tätä tahtia pitää

kaksikinkymmentä minuuttia, tulvaa laavavirta 'Kadulle' [Wall Street]

ja sieltä pankkeihin ja yhä edelleen yli koko maan, eikä kukaan voi

arvata, kuinka suuri alue on huomenna poroksi poltettu. Pojat ovat

pyytäneet minun kysymään, ettekö te tahtoisi ottaa häntä hillitäksenne.

He panevat yksimielisesti viimeisen toivonsa teihin."

"Tiedättekö varmaan, Fred, tämän olevan Bobin työtä", kysyin minä. --

"Oletteko tavannut hänet?"

"Olen, tulen juuri hänen konttoristaan, ja iloinen olinkin, kun sieltä

pääsin. Hän on sotatuulella, mr. Randolph, synkempänä kuin koskaan olen

nähnyt. Hänen viimekertanen hyökkäyksensä oli vain lasten leikkiä

tämänpäiväseen verrattuna. Aamulla lähetti äitini mulle sanan jo

eilisiltana huomanneensa hyökkäyksen olevan tulossa. Bob oli käynyt

hänen ja sisarieni luona, ja hänen puheistaan oli äiti päätellyt hänen

aikovan kadota taas. Kun äitini kuvaili hänen mielialaansa, ja minä

muistin päivän merkityksen, rupesin pelkäämään pahinta. Muuten kuulin

hänen olleen ulkona aamupuoleen yötä. Avatessani hänen konttorinsa ovea

tänään, hyökkäsi hän kimppuuni kuin pantteri. Sanoin poikenneeni sinne

saamaan määräyksiä, ja koska oli tehty sangen edullisia kauppoja,

haluaisin tietää, tahtoisiko hän ottaa osaa niihin. 'Edullisia

kauppoja', karjui hän. 'Etkö sinä tiedä, että tänään on perjantai 13

päivä? Mene takaisin sinne helvetin luolaan ja myy, myy, myy!' 'Mitä ja

kuinka paljon?' kysyin minä. 'Mitä tahansa, kaikki. Anna niille

heittiöille jokaikinen osake, jonka tahtovat, ja kun ovat saaneet

kitansa täyteen, alenna kaikki, mitä olet myynyt, kunnes heidän on

pakko oksentaa ulos kaikki viimeisen kolmen kuukauden kuluessa

ostamansa.' Ulos tullessani kohtasin Jim Hollidayn ja Frank

Swanin, jotka hyökkäsivät sisään. He toimivat nähtävästi Bobin

asioilla ja ovat kokonaisen tunnin ajan syytäneet markkinoille

Anti-People-obligatsiooneja. Muutaman minuutin kuluttua ovat he täällä

taas, ja minä pidin varmimpana soittaa teille, ennenkuin aloin myydä.

Mr. Randolph, ostovoima on jotenkin pieni, ja jos alan myydä osakkeita

mistä hinnoista hyvänsä, on ratkaiseva isku sattunut kymmenen minuutin

sisällä ja tusinan verran konkursseja julistetaan. Kello on nyt

kahtakymmentä vailla yksi, ja jumala tiesi, mitä ennen kello kolmea

saattaa tapahtua. Nyt, mr. Randolph, toivon teidän tarttuvan asiaan

käsiksi, meillä ei ole minuuttiakaan liikaa."

Istuessani hypistelemässä sähkösanomanauhaa ja nähdessäni arvopaperien

laskevan viisi kymmenelle miljoonalle joka viides minuutti, olin

tuntenut tämän varmasti olevan Bob Brownleyn työtä. Eikä kukaan muu

koko Wall Streetillä ollut kyllin mahtava, voimakas ja julma repimään

ja raatelemaan siten kuin viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana oli

revitty ja raadeltu. Edellisenä iltana olin sattunut sivuuttamaan Bobin

teatterikäytävässä. Katsahtaessani tutkivasti häneen, huomasin hänen

kasvoillaan ilmeen, jonka merkityksen älysin paremmin kuin kukaan muu.

Suuret ruskeat silmänsä tuijottivat avaruuteen, kauniin suun sopissa

oli terävä piirre -- aivan kuin suupielet olisivat painojen

vaikutuksesta venähtäneet. En voinut häntä silloin seurata, vaimoni

näet oli mukanani, mutta kotiin tultuani soitin hänen asuntoonsa ja

hänen klubeihinsa pyytääkseni häntä tulemaan luokseni polttamaan

sikaarin, mutta mistään en saanut häntä käsiini. Aamulla koetin

uudestaan yhtä turhaan, ja kun kahdentoista aikaan sähkösanomanauha

alkoi hyppiä, surista ja kiertyä, muistin ilmeen Bobin kasvoilla ja

mitä se ennusti.

Fred Brownley oli Bobin nuorin veli, kaksitoista vuotta häntä nuorempi.

Hän oli ollut Randolph & Randolphin palveluksessa aina siitä asti kun

jätti yliopiston ja toista vuotta oli hän ollut luotettavin

välittäjämme. Kun Bob Brownley oli oma itsensä piti hän yhtä paljon

"pikku veljestään", kuten hän tätä nimitti, kuin hänen kaunis,

etelämaalainen äitinsä piti heistä molemmista; mutta kun paholainen

meni Bobin sisään ja se oli tapahtunut jo monta kertaa viiden viimeisen

vuoden aikana -- ei äiti eikä veli merkinneet hänelle enempää kuin

kaikki muutkaan, silloin Bob ei välittänyt sukulaisista eikä ystävistä.

Tällöin oli koko avara maailma hänen mielestään aarniometsä täynnä

petoeläimiä ja käärmeitä, joita hän hätyytti, joiden kanssa taisteli,

joita repeli ja tappoi.

On melkein liikaa selittää, mikä Randolph & Randolph oli. Yli

kuudenkymmenen vuoden ajan oli se nimi puhunut puolestaan joka maailman

kolkassa, jossa dollarilla oli merkitystä. Ei yksikään rautatie pyydä

käyttövaroja, ei panna alkuun ainoatakaan suurta teollisuusyritystä

johtavain miesten, vanhan tavan mukaan, paljastamatta päätään Randolph

& Randolphille ja rukoilematta toiminimen suojelusta, ja kun valtiot

hakevat lainoja rahamarkkinoilla, tietävät ne, että ylhäisimpäin

amerikalaisten pankkiirein suosio on hyvinkin huomioon otettava seikka.

Minä kehasen itseäni sanomalla, että nyt kun olen neljänkymmenen kahden

vuoden ikäinen ja kymmenen vuotta seisonut Randolph & Randolphin

liikkeen peräsimessä, en ole tehnyt mitään tätä suurta isäni ja setäni

luomaa nimeä halventavaa tekoa, vaan päinvastoin vähän lisännytkin sitä

kunnioitusta, jota sen rehellinen toiminta, peloton rohkeus, vanhat

tavat ja kaikinpuolinen kunniallisuus on aina herättänyt. Bradstreets

ja muut kauppamaailman toimistot antavat Randolph & Randolphista

seuraavan todistuksen: "Viidenkymmenen miljoonan arvoinen, vähän

enemmänkin, rajaton luotto." Tämän tähden minä en itseäni kehu, sillä

todistus oli melkein samanlainen jo silloin, kun minä jätin yliopiston

ja tulin konttoriin "perehtyäkseni liikeasioihin." Mutta isäni ja

setäni seuraajana voin sanoa ja otan Luojani todistajaksi sanaini

totuudesta -- että Randolph & Randolph eivät ikinä ole lainanneet

dollariakaan miljoonistaan korkeampaa kuin laillista 6 % vastaan

vuodessa; että he eivät koskaan ole kartuttaneet varallisuuttaan muilla

kuin rehellisillä ja kunniallisilla liiketavoilla; että pahin kaikista

kirouksista, rahakiihko, ei vielä ole saanut jalansijaa vanhan kilven

alla, jonka värit ovat musta ja kulta, ja jonka isäni ja setäni omin

käsin ovat naulanneet sisäänkäytävän yläpuolelle.

Yhdeksäntoista vuotta sitten jätin tutkinnon suorittaneena Harvardin.

Luokkatoverini ja paras ystäväni Bob Brownley Richmondista suoritti

tutkinnon samalla kertaa. Hän oli luokan runoilija, minä

urheilunjohtaja. Ennen Harvardiin tuloamme olimme olleet yhdessä neljä

vuotta St. Paulissa. Kihlattu pari ei koskaan ole rakastanut toistaan

enemmän kuin me.

Minun sukulaisillani oli yllin kyliin rahoja ja sen lisäksi

pohjoismaalaisille ominainen terve ja raudanluja luonne. Brownleyn

sukulaiset olivat köyhiä kuin kirkonrotat, mutta heillä oli vanha

etelämaalainen harvainvallan lahjakkaisuus ja miehekkyys, jonkinlainen

romantinen itsetunto ja eteläamerikalainen ylpeys, sellaisena kuin se

oli esiintynyt ennen sotaa, jolloin etelämaalainen tuhlaavaisuus ja

etelämaalainen vierasvaraisuus oli tavattavissa kaikkialla, ja naiset

olivat kauniita, miehet mielellään kurkistelivat pikarin pohjaan.

Bobin isä, yksi Etelävaltioitten ylimystön suuria, valkoisia

tukipylväitä, oli marssinut läpi maansa kongressin ja senaatin sävelen

"Rahoja tääll' ei säästetä" tahdissa, ja seuraus oli, että hän erkani

maailmasta jättäen leskensä, kolme nuorta tytärtänsä ja pienen pojan

kokonaan riippuviksi Bobista, joka oli lapsista vanhin.

Monena lämpimänä kesäiltapäivänä, kun Bob ja minä meloimme pitkin

Charles-jokea ja monena pakkasiltana istuessamme metsästysmajassani Kap

Codin rannalla, juttelimme tulevaisuussuunnitelmistamme. Minä istuisin

konttorissa hoitamassa Randolph & Randolphin suurta pankkiliikettä, ja

Bob, kun niin tarvittiin, edustaisi isäni toiminimeä pörssisalissa.

"Minä kuolisin ikävään konttorissa", oli Bobin tapana sanoa, "ja

pörssisali on juuri se liesi, jossa mieluimmin paahdan maissikakkuni."

Kun ihanat opintovuodet olivat lopussa, otti viisas terävä-älyinen

isäni meidät konttoriin kuulustellakseen ja teki meille muutamia

konstikkaita kysymyksiä. Ja ylpeitä me todella olimmekin, kun isäni

sanoi: "Jim, sinä ja Bob olette viisaasti valinneet. Sinä, Jim, olet

juuri oikea mies astumaan minun sijaani, ja Bob sopii kuin valettu

seisomaan pörssisalin lattian ruudulla." Ylpeät me olimme, emme juuri

niin paljon isäni päätöksen johdosta tulevaisuutemme suhteen, sillä me

kyllä ennakoltakin tiesimme voivamme tulla asioissa toimeen, kuin

sentähden, että oma päätöksemme oli saanut kannatusta mieheltä, jota me

molemmat pidimme liikeasioissa niin erehtymättömänä kuin ikinä ihminen

olla voi.

Bob oli silloin kahdenkymmenen kahden, ja minä vuotta vanhempi -- minä,

tuollainen laiha New Englandin poika, joka ei juuri voinut

kauneudellaan kerskailla, mutta joka juoksukilpailuissa uskaltaa

mitellä voimiaan kenen kanssa tahansa luotettavaisuudessa ja

kestäväisyydessä; Bob, kaunis kuin päivä, kuusi jalkaa pitkä

tervakengissä, suora kuin keihäs, vartalo kuin intiaanilla, kasvot

puhtaat, miehekkäät, sydämelliset, vilpittömät, hymyilevät, sellaiset,

jotka saavuttavat miesten ystävyyden ja naisten ihailun. Silmät hänellä

olivat suuret ja pyöreät, tummanruskeat kuin englantilaisen bulldogin,

käsittämättömät, lempeät ja samalla ankarat lapsellisine, kummastuneina

ilmeineen; hänen nenänsä oli suora kuin mestarin muovailemassa

kreikkalaisessa korkokuvassa, hienot, kaarevat huulet; sitten oli

hänellä korkea, leveä otsa, jonka valkeutta lisäsi tuuhea, sysimustalta

näyttävä tukka, mikä kuitenkin oli samaa harvinaista tummanruskeata

väriä kuin silmätkin. Kauneinta kaikista oli kuitenkin Bobin tapa pitää

päätään pystyssä. Ken kerran on nähnyt lauman kaksivuotiaita varsoja

rehevää ruohoa kasvavassa hevoshaassa Kentuckyssä, kun neekeripoika

pitkään viheltäen kutsuu niitä, muistaa varmaan, kuinka joku varsoista

nostaa päänsä kenoon oikein kuullakseen, kutsuttiinko vai ei.

Siinä ilmenevät sulous, voima, teeskentelemätön, luontainen

johtajaominaisuus. Jotain sentapaista näkyi Bobinkin kaunismuotoisen

pään asemassa, hänen notkeassa vartalossaan, ja sokea ja nahjus olisi

tosiaankin se mies tai nainen ollut, joka ei heti olisi huomannut tämän

miehen etevämmyyttä ja hallitsijaluonnetta.

Kuten juuri sanoin, oli Bob Brownley epäilemättä kauneimpia miehiä,

mitä milloinkaan olen nähnyt, sitä paitsi oli hän luotettava, miehekäs,

teeskentelemätön mies, rehellinen kuin teräs, rohkea kuin leijona ja

paras toveri, mitä ystävä saattoi itselleen toivoa.

Raskas nuoruudenaika, jota painoi isän kuoleman aiheuttamat

velvollisuudet pitää huolta ja hoitaa perheen tukalia taloudellisia

asioita, oli kai syynä siihen, että Bob piankin liikkui uudella

alallaan kuin kala vedessä. Molemmat me samana päivänä astuimme

toiminimi Randolph & Randolphin palvelukseen, ja samana päivänä vuoden

kuluttua kutsui isäni meidät konttoriin jotain selitystä varten.

Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mitä tuleman piti. Ihastuimme

sentähden ikihyviksi, kun isäni sanoi:

"Jim, sinä ja Bob olette tosiaankin onnistuneet paremmin kuin osasin

odottaakaan. Minä olen pitänyt silmällä teitä molempia ja tahdon sanoa

teille, että se äly liikeasioissa ja ahkeruus, jota olette osoittaneet,

olisi voittanut tunnustusta missä pankkiiriliikkeessä hyvänsä 'Kadun'

varrella. Minä tahdon kiinnittää teidät molemmat toiminimen

palvelukseen -- Jimin, jotta hän perehtyisi kaikkiin asioihin täällä ja

voisi sitten tulla minun seuraajakseni, ja sinut, Bob, ottaaksesi

haltuusi toiminimen pörssiasiat."

Bob punastui ja kalpeni pelkästä ilosta ja tarttui isäni käteen.

"Minä olen teille sangen kiitollinen, sir, paljon enemmän kuin sanoin

voin ilmaista, mutta ensin haluaisin puhua Jimin kanssa tästä

ehdotuksesta. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, ja minulla on

mielessä jotain, josta tahtoisin keskustella hänen kanssaan."

"Puhu suusi puhtaaksi vaan, Bob", sanoi isäni.

"Niin, sir, asian laita on se, että tuntuisi paljoa paremmalta, jos

saisin syöksyä tuohon pyörteeseen ja tulla toimeen omin neuvoin.

Nähkääs, jos voisin ansaita vähän itse ja ostaa sitten itselleni paikan

ja vähän sananvaltaa pörssissä, ja hankkia pienen omaisuuden, ei

voitaisi sanoa, vaikka te kerran tarjosittekin minulle paikan

liikkeessänne, että minun on ylenemisestäni kiittäminen ainoastaan

teidän ystävyyttänne. Te tiedätte, mitä minä tarkoitan, sir, ettekä

pidä minua tyhjänpäiväisenä ylvästelijänä, jos pyydän teitä

kirjoittamaan yhden pörssipaikan hinnan minun laskuuni, uskotte minulle

muutamia toiminimen tehtäviä sitten kun olen perehtynyt uuteen

asemaani. Minä olen siinä tapauksessa yhtä kiitollinen teille ja

Jimille, ja itselläni on oleva paljon hupaisempaa."

Ymmärsin Bobin tarkoituksen; isäni teki samoin, ja me suostuimme

kernaasti hänen pyyntöönsä, vaikka isäni itsepintaisesti tahtoikin

antaa Bobille jäsenyysmaksun lahjaksi, koska pörssin perussäännöissä

oli määrätty, ettei hakija saanut tätä summaa lainata. Neljä vuotta

senjälkeen, kun Bob Brownley oli saanut paikan ja sananvaltaa

pörssissä, oli hän maksanut takaisin ne neljäkymmentätuhatta korkoineen

päivineen. Hänellä oli sitäpaitsi viisikymmentätuhatta Randolph &

Randolphilla, ja lähetti kotiin kuusituhatta dollaria vuodessa eläen

itse, kuten leikillään sanoi "toimeen tulevan miehen vaatimuksien"

mukaisesti. Bob oli sangen suosittu mies pörssissä, samoinkuin oli

ollut koulussa ja yliopistossakin. Ja kolmenasatana päivänä vuodessa

oli hänellä liiankin paljon tehtäviä. Paitsi Randolph & Randolphin

tärkeimpiä tehtäviä, oli hänellä kahden sangen vaikutusvaltaisen

joukkokunnan melkein kaikki salaiset luottamustoimet huolenaan.

Minä olin juuri täyttänyt kolmekymmentäkaksi vuotta, kun rakas vanha

isäni äkkiä kuoli. Edellisten kuuden vuoden aikana olin valmistunut

tämän tapauksen varalta, s.t.s. minä olin tottunut kuulemaan isäni

sanovan: "Jim, ota viipymättä selko liikkeemme koneiston kaikista eri

osista, jotta, jos minulle jotain sattuisi tapahtumaan, ei mitään

häiriötä Randolph & Randolphin toiminnan suhteen sattuisi 'Kadulla'.

Minä haluan niin pian kuin suinkin ilmoittaa maailmalle, että

liikkeemme minun kuolemani jälkeen tulee jatkumaan samalla tavoin kuin

tähänkin asti. Minä tahdon siis hommata sinut niitten yhtiöitten

johtajaksi, joissa me olemme osalliset ja myöskin asettaa sinut

isännöitsijä- ja holhoojavirkaani."

Isäni kuollessa ei siis tapahtunut pienintäkään häiriötä asioitten

kulussa, eikä tämä rahamaailmassa huomiota herättänyt tapaus

vaikuttanut vähääkään muutosta "Randolphin" nimellä kulkevissa

arvopapereissa. Minä perin isäni koko omaisuuden, lukuunottamatta

neljää miljoonaa, jotka hän oli määrännyt jaettaviksi sukulaisille ja

hyväntekeväisyystarkoituksiin. Minä tulin johtajaksi liikkeeseen, josta

minulla oli kahden ja puolen miljoonan vuotuiset tulot.

Taas pyysin Bobia liittymään toiminimeen.

"En vielä, Jim", vastasi hän. "Minä olen saanut jäsenyyteni ja minulla

on noin sadantuhannen pääoma, mutta minä en tahdo sitoa itseäni,

ennenkuin olen haalinut kokoon edes miljoonan omin neuvoin; sitten

asetun sinun luoksesi, ukkoseni, ja tartun auran kurkeen siellä, ja jos

silloin sattuisi joku kiltti tyttö tulemaan tielleni -- niin, silloin

on kyllä vielä aikaa antaa valtaa hellille tunteille."

Hän nauroi, ja niin tein minäkin. Bobin ystävät pitivät häntä melkein

parantumattoman ujona naisten seurassa. Jokainen hänen tielleen osunut

nainen, olipa tämä sitten vanha tai nuori, oli tuntenut hänessä tuota

miehen lumousvoimaa, joka naisia niin vastustamattomasti viehättää:

kunnian lakien johtaman sielun ja sydämen lämpimän kuin auringon hehku

-- mutta sitä hän itse ei ensinkään näkynyt huomaavan. Vaimoni -- minä

olin ollut naimisissa kolme vuotta, ja minulla oli kaksi pikku

Randolphia, jotka osoittivat Katherine Blairin ja minun tietävän

avioliiton merkityksen -- vaimoni tapana oli sanoa: "Bob raukka, hän on

sokea naisten suhteen, ja näyttääpä siltä kuin ei hän ikinä saisikaan

näköänsä..."

"Näetkös, Jim", jatkoi Bob kovin totisena, "on olemassa pieni

salaisuus, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut. Asian laita on se,

etten minä ole vielä täysin luotettava -- niin luotettava, että voisin

esiintyä vanhan Randolph & Randolphin puolesta. Niin, naura sinä vaan,

sinä, joka aina olet ollut niin luja ja vakava kuin vanha pronssiukko

John Harvard yliopiston linnanpihalla, sinä, joka maanantai-aamuna

tiedät sanoa täsmälleen, mitä olet tekevä lauvantai-iltana ja kaikkina

välillä olevina päivinä ja öinä ja joka myöskin teet sen. Jim,

senjälkeen kun aloin toimintani pörssissä, olen huomannut saman,

Etelävaltioitten lapsille ominaisen pelihimon, joka piili iso-isäni

veressä ja saattoi hänet, palatessaan eräältä New-Yorkin matkaltaan,

vaikka hänellä ei ollut enempää maata eikä orjia kuin tarvitsi,

panemaan peliin maansa ja orjansa -- vieläpä nekin, jotka olivat

isoäitini omia, jossa pelissä hän menetti kaikki, ja tämä tapaus muutti

Brownleyn perheen koko tulevaisuuden, näitä samoja pelihimon mikroobeja

on minunkin veressäni. Ja kun ne alkavat kalvaa ja kynsiä, on minun

vaikea hillitä itseäni; ja, Jim" -- nyt alkoivat suuret mustat silmät

äkkiä säihkyä -- "jos ne mikroobit pääsevät valloilleen, syntyy siitä

häväistysjuttu pörssissä -- usko se!"

Bob oli nakannut kauniin päänsä taaksepäin, ja hienot sieramensa

laajenivat, aivankuin olisi hän vainunnut taistelua. Huulet avautuivat

juuri senverran, että valkeain hammasrivien syrjät näkyivät ja silmien

syvyydessä tuikahti tummanpunainen liekki tehden melkein samanlaisen

vaikutuksen kuin yöllä katsellessa mustaa tietä pitkin äkkiä mutkan

takaa vilahtaisi veturin merkkilyhty esiin.

Kaksi kertaa ennen, kauvan sitten, ylioppilasaikoinamme, olin

sattumalta äkännyt tämän Bobin häijyn kiusaajan. Ensimäisen kerran,

pelatessamme pokeria huoneessamme, kun muutamat luokkatoverit

New-Yorkista olivat koettaneet parempien kassojensa avulla tehdä

hänestä puti puhtaan; toisen kerran Pequot Housessa New Londonissa

vähää ennen erästä yliopistojen kesken pidettävää kilpasoutua, jolloin

eräs salaliitto Yalesta oli yhtynyt Bobia vastaan rahan ja pilkan

voimalla kukistaakseen hänet. He saivatkin tuon muuten niin maltillisen

nuorukaisen pois suunniltaan, ja hän peloitti minua, jolla oli

käytettävänäni yhtä monta dollaria kuin hänellä senttiä, merkitsemällä

tavattomia vetosummia, ennenkuin oli puhdistanut huoneen yalelaisista

ja tullut järkiinsä kalpeat kasvot kylmän hien peitossa. Tämän

tapauksen olin jo unohtanut, sillä ne olivat olleet mielestäni

tavallisia hairahduksia, joihin kuumaverinen nuorukainen sellaisissa

olosuhteissa helposti tekee itsensä syypääksi. Mutta kun katselin Bobia

tänään hänen koettaessaan vakuuttaa minulle, ettei Randolph &

Randolphin asiat olleet varmat hänen käsissään, täytyy minun tunnustaa

ällistyneeni aikalailla. Minä olin pitänyt vanhaa opintotoveriani en

ainoastaan ymmärryksen puolesta paraiten varustettuna miehenä, minkä

konsanaan olin nähnyt, vaan myöskin mitä arimman kunniantunnon,

sellaisen vanhoissa satukirjoissa esiintyvän kunniantunnon elähyttämänä

miehenä enkä voinut ajatella hänen voivan joutua kiusaukseen menetellä

vilpillisesti toisen omaisuudella. Minulla oli aina ollut tapana antaa

Bobin tehdä kuten hän itse tahtoi, enkä siis nytkään enään koettanut

houkutella häntä toiminimeemme yhtiötoverina liittymään.

Viiden vuoden kuluttua, jona aikana meille oli kauppa- ja

yhteiskunnallisessa suhteessa käynyt niin hyvin kuin konsanaan Bob tai

minä olimme voineet toivoa, aijoin uudestaan ottaa ystäväni lujille

osoittaakseni hänelle nyt jo olevan ajan hänen toden teolla ruveta

minua auttamaan. Mutta juuri silloin tapahtui jotain ihmeellistä --

yksi niitä selittämättömiä tapauksia, joita Jumala näkee joskus hyväksi

johdattaa lastensa teille -- näille teille, jotka tähän asti ovat

olleet suorat ja selkeät kuin kuninkaan tiet, joilla ei ole tarvis

käyttää kiikaria nähdäkseen, mihin tie vie; yksi näitä tapauksia, jotka

niitä jäljestä päin tarkastellessa käyvät yli ihmisen ymmärryksen.

Oli kaunis lauvantaipäivä heinäkuussa, ja Bob ja minä olimme juuri

"pakanneet" siksi päiväksi ja valmistautuneet kohtaamaan mrs Randolphia

minun aluksellani tehdäksemme hänen kanssaan retken maatilallemme

Newportiin. Astuessamme ulos hänen konttoristaan, ilmoitti eräs

kirjanpitäjistä erään naisen juuri tulleen sisään ja pyytäneen saada

puhutella mr Brownleyta.

"Kuka hitto se mahtaa olla, joka tulee näin päivin lauvantaina, juuri

kun kaikki ihmiset kiiruhtavat vaihtamaan liike-elämän helteen ja

saastan ruokaan ja raittiiseen ilmaan maalla", mutisi Bob. Sitten sanoi

hän: "Käskekää naisen tulla sisälle."

Tuossa tuokiossa sai hän vastauksen kysymykseensä. Eräs nainen astui

huoneeseen.

"Mr. Brownley?" Nainen odotti silmänräpäyksen ajan tullakseen

vakuutetuksi, että tämä mies oli virginialainen.

Bob kumarsi.

"Minä olen Beulah Sands, Sands Landingista Virginiassa. Teidän sukunne

tuntee minun sukuni parahiksi hyvin, jotta voitte antaa minulle

paikan."

"Tuomari Lee Sandsin tytär", kysyi Bob ojentaen kättänsä.

"Hänen vanhin tyttärensä", vastasi nainen suloisimmalla äänellä, mitä

konsanaan olen kuullut, tällä pehmeällä sorisevalla äänellä, joka

muistuttaa rastasta, sitten saattaa meidät viivähtämään lammen reunalla

putouksen alapuolella kuuntelemassa sammalesta ja vesikrassista

kyhättyä soitinta, joka lähettelee poreilevia loppulirityksiään alas

kuohuun ja pyörteisiin. Etelämaalainen murre ehkä, joka nakutteli

kulmia ja syrjiä toisista sanoista ja sangen huolimattomasti antoi

toisten sanojen solahtaa yhteen, antoi äänelle sen viehättävän

kirkkauden -- varma vaan on, että tämä oli hämmästyttävimpiä ja

harvinaisimpia ääniä, mitä milloinkaan olin kuullut. Ennenkuin tulin

täysin tietoiseksi tytön erinomaisesta kauneudesta, tämä hänen äänensä

loihti tiensä aivoihini kuin jonkin itämaisen lumoavan olennon henkäys.

Luonto, ympäristö ja täydellisen avioliiton turvallisuus ovat aina

yhdessä pitäneet minut uskollisena valitulleni, mutta kuitenkin kun

seisoin siinä äänetönnä kuin mykkä, imien itseeni tämän nuoren

muukalaisen suloisuuden yksityiskohtia, tuon tytön joka oli niin äkisti

lehahtanut konttoriini, minusta tuntui, että juuri tällainen nainen oli

tarkoitettu valistamaan miehiä, jotka eivät voineet ymmärtää tuota

vasamaa, joka kaikkina aikoina on varoittamatta lävistänyt miesten

sydämiä ja sieluja -- rakkautta ensi silmäyksellä. Ellei Katherine

Blairia, vaimoa ja äitiä, olisi ollut -- Katherine Blair Randolphia,

joka täytti rakkaus-maailmani kuten elokuun keskipäivän aurinko täyttää

vanhanaikuisen kaivon raukaisevalla lämmöllä ja levollisella varjolla

-- tämän väliajan jälkeen katsoen ajassa taaksepäin, uskallan tehdä

kysymyksen -- kuka tietää, vaikka minäkin olisin saattanut joutua

tuuliajolle hitaan jenkkivereni turvallisesta ankkurista ja kellunut

syville vesille?

Kauneus, kyynikko hymähtää, on katselijan omassa silmässä tai

näkökentän kulmassa -- pelkkä valonheittäjän tuotos, näkökanta, halu --

mutta Beulah Sandsin kauneus oli moitteen ulottumattomissa, kaiken

analyysin yläpuolella, niin ehdoton kuin iltatähden tuike hämyisellä

taivaalla. Hän oli keskikokoinen, tyttömäinen, mutta vartaloltaan

kypsän muotoinen, ihastuttavan täyteläinen ja pyöristynyt, kuitenkin

suhteiden täydellisyyden estäessä vähäisimmänkään "tukevuuden"

vaikutelman. Pää, runsaan tummahkon kullankarvaisen tukan ympäröimänä

ja kruunaamana, lepäsi kaulalla, joka olisi näyttänyt lyhyeltä, jos sen

hento kaarekkuus olisi saanut alkunsa vähemmän sirosti alla olevien

poven ja olkapäiden suloisista linjoista. Tarkastelijan katse viipyi

kuitenkin vääjäämättömästi kasvoissa ja lopuksi silmissä --

ruusunhohtoisissa kasvoissa pisamineen kummassakin täyteläisessä

poskessa; nämä esittivät nauravan protestin sitä surullista kuoppaa

vastaan, joka veti hieman alas suun reunoja, suun, joka olisi ehkä

tuntunut kaunottarelle liian suurelta, ellei huulten korallinen kaari

olisi ollut niin ehdottoman täydellinen. Suora, ohutsieraiminen nenä,

leveä otsa, tukeva täyteläinen leuka, ulottuen miltei yhtä alas

kohdissa, joissa se yhtyi korviin samoin kuin poskillekin, tekivät

arvokkuuden ja päättäväisyyden vaikutelman yhtyneenä naisessa

harvinaiseen määrätietoisuuteen. Otsan, nenän ja leuan yhdistelmä tuli

harvoin näkyviin. Jos se olisi ollut miehen ominaisuutena, olisi se

varmasti saattanut hänet valitsemaan telttakenttien elämän ammatikseen.

Mutta Beulah Sandsin suurin sulo olivat hänen silmänsä, suuret,

pyöreät, hyvin harmaat, hyvin siniset, eloisina kaikkea

persoonallisuutensa loistokkuutta, täynnä hymyilyä, kyyneleitä,

henkevyyttä ja intohimoa; ne olivat yhtenä hetkenä täysin viattomat

kuvastaen vaalean Madonnan kasvoja, toisena hetkenä, nähtynä

mustien hienosti piirtyvien kulmakarvojen alapuolella olevien

huomiotaherättävien, pitkien, pikimustien silmäripsien läpi, ne

hyväilivät, keimailivat, viettelivät. Jälkeenpäin havaitsin, että suuri

osa tuon tytön puhtaasti fyysillisestä viehätysvoimasta perustui tuohon

outoon englantilaiseen vaaleuteen sekoittuneena andalusialaiseen

väritykseen, vaikka hänen viehkeytensä hallitseva piirre oli varmaankin

hengen ylevyys, mistä hän saattoi tehdä tylsimyksenkin tietoiseksi.

Kun hän tuolloin puolipäivän jälkeen vuosia sitten, seisoi konttorissa

katsellen Bobia miellyttävän avomielisesti, yllään harmaa puku, päässä

baretti harmaine höyhentöyhtöineen, kaula ja käsivarret pehmeitten

pitsien ympäröiminä, teki hän sangen hienostuneen, viehättävän

vaikutuksen ja vaikkakin oli puhtaasti etelämaalainen ei hän ensinkään

ollut Etelävaltioitten ruskeaihoisten tyttöjen kaltainen.

Tuo tyttö, joka sinä heinäkuun lauvantai-iltana tuli konttoriimme,

juurikun Bobin ja minun piti lähteä aijotulle retkellemme, ja joka oli

määrätty vaikuttamaan ystäväni tähän asti sangen tasaiseen

elämänkulkuun ja muuttamaan sen kuohuvien koskien ja tyynien suvantojen

vaihteluksi, oli todellakin verrattoman suloinen olento. Bob oli samaa

mieltä minun kanssani, sillä hän katseli herkeämättä tytön kasvoja.

Tämä loi alas pitkät hunnuntapaiset silmäripsensä ja jatkoi:

"Mr Brownley, minä olen juuri tullut Sands Landingista. Tahtoisin

mielelläni puhua teidän kanssanne eräästä liikeasiasta. Minulla on

teille kirje isältäni. Jos teillä on muita tehtäviä, voin kyllä odottaa

maanantaihin, vaikka", ja nyt loi hän mustan hunnun ylös näyttäen

puoleksi hymyilevät, puoleksi rukoilevat silmänsä, "minä kyllä

tahtoisin niin pian kuin suinkin toimittaa asiani."

Hänen ihastuttavassa äänessään oli melkein rukoileva ilme, joka oli

aivan vastustamaton. Molemmat olimme halukkaat unohtamaan aterian

odottavan meitä _Tribesmanilla_.

"Astukaa konttoriini, miss Sands, minä olen teidän käytettävissänne",

sanoi Bob avaten huoneittemme välisen oven. Lähetettyäni vaimolleni

kirjekortin, jossa ilmoitin tulevamme vasta noin parin tunnin kuluttua,

istuin odottamaan Bobia yleisöä varten olevaan konttorihuoneustoon, ja

pitkäksi se odotus sitten tulikin. Puolitunnista tuli tunti, ja

senjälkeen kului vielä tunti, ennenkuin Bob ja miss Sands tulivat ulos.

Sitten asetti Bob tytön istumaan eräisiin ajopeleihin ja ilmoitettuaan

kuskille hänen hotellinsa nimen, sanoi minulle omituisen merkitsevällä

äänellä:

"Jim, minun täytyy puhua kanssasi, sinun täytyy antaa minulle hyvä

neuvo. Emmekö mielestäsi voisi lähteä alukselle nyt, ja tahtoisitko

sinä sitten aterian jälestä sanoa Katelle, että meidän on neuvoteltava

asioista? Minä en tahdo antaa tuon tytön odottaa vastausta kauvemmin

kuin tarpeellista on, enkä voi sitä antaa hänelle ennenkuin olen

neuvotellut kanssasi." -- Aterian jälkeen istuimme keulaan yläkannelle,

ja Bob kevensi sydäntään. Tämä lausetapa on oikea, sillä siitä hetkestä

lähtien, jolloin hän oli asettanut miss Sandsin ajopeleihin istumaan,

olivat hänen ajatuksensa ilmeisesti -- vaimonikin sen huomasi -- olleet

kokonaan muualla kuin meidän pienellä huviretkellämme.

"Jim", alkoi hän vapisevalla äänellä, vaikka koettikin sitä hillitä,

"ei maksa vaivaa koettaakaan salata tämän asian minua syvästi

liikuttaneen ja tahtovani tehdä kaiken voitavani tämän tytön hyväksi.

Minun ei tarvitse sanoa sinulle, kuinka pyhänä meidän on pitäminen

hänen äsken minulle antamaansa luottamusta. Sen pyhyyden olet itsekin

huomaava, kun nyt esitän asian sinulle, ja tiedän sinun käsittävän

asian samalla tavalla kuin minä itsekin. Miss Sandsin täytyy tulla

autetuksi huolistaan.

"Tuomari Lee Sands, hänen isänsä, on vanhan virginialaisen Sands-suvun

päämies. Sandsit Virginiassa ovat epäilemättä etevin suku siinä maassa

ja muuallakin, mitä todelliseen arvoon tulee. He ovat olleet arvossa

pidetyt lahjakkuutensa, laajojen tietojensa, rikkautensa ja korkean

yhteiskunnallisen asemansa tähden aina niistä ajoista asti, jolloin

Virginiaan alettiin siirtokuntia perustaa. He ovat maamme parasta

väkeä. Virginiassa on tullut sananparreksi, että Sands Landingin Sands

voi kohota tuomarin arvoon, Yhdysvaltain senaattiin tai kuvernöörin

istuimelle, jos vaan tahtoo, ja melkein kaikki tämän suvun miespuoliset

jäsenet ovatkin olleet jossain näistä viroista jo monta miespolvea

taaksepäin. Nykyinen tuomari on ollut niissä kaikissa. Minä en tunne

häntä persoonallisesti, vaikka meidän molempain suvut ovat jo vuosia

sitten olleet sangen läheisessä ystävyydessä keskenään. Sands Landing

sijaitsee James-joen varrella, noin viisikymmentä engl. penikulmaa

ylempänä meidän maatilaamme. Tuomari, Beulah Sandsin isä, on noin

seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, ja minä olen kuullut vanhempaini

kertovan, että hän on miesten mies, puhdas virginialainen joka

suhteessa. Rikkautensa nojalla -- me kutsumme Virginiassa rikkaudeksi

jo miljoonaa tai niillä vaiheilla -- on hän toiminut sangen paljon

liikeasioissa, ja minä tiesin, ennenkuin tytär minulle sanoikaan, hänen

olevan melkein kaikkien tällä puolen maata olevien paraitten tiluksien

uskottu mies. Tyttären puheista päättäen hän näyttää erityisesti

harrastavan hiilikaivostemme ja rautateittemme parantamista ja

innokkaasti puuhailleen merenrannikkoisen ilmaradan muodostamista. Sinä

tunnet sanotun rautatien, sillä isäsi kuului aikoinaan sen johtajiin,

ja luulen sukusi luovuttaneen edeltäkäsin suuren summan sitä varten.

Nyt on asian laita niin, että tämä tyttö raukka, joka varmaankin näihin

asti on toiminut isänsä sihteerinä, juuri nyt on saanut tietää

Reinhartin ja hänen puolueensa tekemän kepposen saattaneen hänen isänsä

perikadon partaalle. Hintain laskeutuminen on niellyt hänen omat

varansa ja, mikä vielä pahempi, miljoonan tai puolitoista hänen

haltuunsa uskottuja rahoja, ja vanha tuomari -- no niin, sinä ja minä

voimme hyvin käsittää hänen tilansa. Taikka, se on totta, sinä et ehkä

voikaan sitä käsittää, sillä sinä et olo perehtynyt meidän elämäämme

Virginiassa etkä tiedä, kuinka suuresti kunnioitettu sellaisen miehen

kuin Sandsin asema on. Sinun täytyy täysin käsittää se voidaksesi

oikein kuvitella, minkälaisessa kiirastulessa ukko nyt elää ja hänen

tyttärensä kauhean aseman, sillä minusta näyttää tuomari turvautuneen

tyttärensä apuun pysyäkseen rohkeana ja keksiäkseen uusia keinoja

kadotettuaan maaperän altansa. Keskustelustani tyttären kanssa olen

tullut siihen johtopäätökseen, että tällä on aivan ihmeellinen varasto

ajanmukaisia käsitteitä liikeasioissa, ja hänen kuvauksistaan tulin

vakuutetuksi vanhuksen aseman toivottomuudesta. Tiedätkö, Jim, kun tuo

vanhus keikahtaa, tulee siitä konkurssi, joka tärisyttää valtiotamme

monissa kohdin.

"Tähän asti on tyttö kestänyt taistelun miehen tavalla ja hänen on

onnistunut vaikuttaa isäänsä siinä määrin, että tämä on pitänyt

ryhtinsä ja saanut täten torjutuksi kaikki epäluulot raha-asiainsa

huonosta tilasta, vaikka tyttö sanookin, että Reinhartilla

ja tämän asiamiehellä Baltimoressa, päättäen heidän armottomasta

tavastaan käyttää ruuvipihtejään päästäkseen käsiksi hänen

Ilmarata-osakkeisiinsa, on mahtanut olla jonkinlainen aavistus tuomarin

asioitten todellisesta tilasta. Vanha herra voi pysyä pystyssä kuusi

kuukautta panematta alttiiksi hänelle uskottuja varoja, jotka nousevat

pariin miljoonaan, ja hänen vaimonsa, sairas ja heikko, tietää varmaan

miehellään olevan huolia, mutta tämän todellisesta asemasta hänellä ei

ole aavistustakaan. Hänen tyttärensä sanoo, että kun isku silloin

pörssikauhupäivänä sattui, ja Reinhart painoi osakkeitten hinnan

alimmilleen ja heitti hänen isänsä pankkiirit ja yhtiötoverit, Wilsonit

Baltimoressa, tielle, täytyi hänen ponnistaa viimeiset voimansa

estääkseen isäänsä menettämästä järkeään. Hän kertoi pitäneensä tätä

kolme vuorokautta suljettuna heidän huoneeseensa hotellissa

Baltimoressa, jotta ei hän pääsisi hakemaan käsiinsä Reinhartia ja

tämän lakiasiamiestä Rettybonea tappaakseen heidät. Vihdoin oli tyttö

saanut hänet rauhoittumaan, jonka jälkeen he yhdessä olivat tehneet

suunnitelmiansa.

"Tiedätkö, Jim, oli sangen omituista istua tuolla kuuntelemassa, kuinka

tuo vanha herra ja nuori tyttö, sillä hän on tuskin täyttänyt

kahtakymmentäyhtä, koettivat harkita, millä tavoin tästä pälkähästä

pääsisivät. Kyyneleet vierivät poskilleni kuunnellessani hänen

sanojaan, minä en voinut sille mitään, ja sinun olisi käynyt samalla

tavalla, Jim. Mutta vihdoin tulivat nämät kaksi siihen päätökseen, että

kaikkien heidän ehdotustensa joukossa oli vaan yksi ainoa, josta

tuikahti toivon kipinä, ja vakavasti tästä edes puhuakseni, Jim, saisi

sinut jossain toisessa tapauksessa uskomaan joutuneemme tekemisiin

hullujen kanssa. Tyttö on kuitenkin saanut minut vakuutetuksi maksavan

vaivan yrittää. Niin, Jim, se on totta, ja minä olen sanonut hänelle

toivovani Jumalan suovan, ettei sinun terävä, käytännöllinen järkesi

saattaisi sinua hylkäämään hänen ehdotustaan."

Bob Brownley oli ponnahtanut seisaalleen; tuo etelämaalainen, tulinen,

romantillinen intohimo sai hänessä vallan, intohimo, jota

yliopistovuodet ja Wall Street olivat opettaneet häntä hillitsemään.

Hänen silmänsä iskivät tulta. Hänen sieramensa värisivät kuin peuran

syksyllä metsässä.

"Jim Randolph", jatkoi hän, "kuullessani tämän tytön kuvailevan sitä

kauheata julmuutta ja saatanallista petollisuutta, jota ne hyenat

ihmishaamussa harjoittavat, joiden kanssa sinä ja minä seurustelemme,

ihmishyenat, jotka saastaisten dollarien himossa -- ainoa asia, josta

heillä on vähääkään käsitystä -- käyvät erämaan petojakin julmemmiksi

-- kun kuulin hänen puhuvan, vakuutan sinulle, että uskoin voivani

ilman vähintäkään omantunnon vaivaa ampua Reinhartin, tuon

luikertelevan konnan, ja samalla tavalla olisin tehnyt hänen

neuvonantajalleen, asianajajalle, joka häpäisee hyvän nimen, hyvän

ammatin ja isiltä perityn terävä-älyisyyden, jonka Kaikkivaltias on

määrännyt jalompaan tarkotukseen kuin virittämään pauloja niitten

uhrien tielle, joitten kukkaroihin hänen katuojasta ylennyt herransa on

iskenyt ahnaat silmänsä. Ja kuunnellessani hänen sanojaan muistui

mieleeni joukko vanhoja ystäviä -- ystäviä, joita en ole nähnyt sitten

Harvardiin lähtöni, ystäviä, joitten parissa olin viettänyt monta

onnellista hetkeä vanhassa kodissani Virginiassa, mielikuvitukseni

synnyttämiä ystäviä, miehekkäitä, ankaroita ristiretkeilijöitä,

varustetut miekalla, ristillä ja lipulla, johon on kirjoitettu 'Kunnian

ja Jumalan puolesta'. Vanhoja ystäviä, jotka kävivät luonani, ollessani

nuori poikanen ja sanoivat: 'Bob, älä unohda mieheksi tultuasi, että

päämääräsi on tahraton kunnia ja laki: tee muille, mitä tahdot

muittenkin sinulle tekevän. Älä unohda, että miljoonat ovat

halveksittavan ihmisen vaakunamerkki'. Ja tiedätkö, Jim, minusta tuntui

kuin olisivat ystäväni katsoneet minua nuhtelevasti ja sanoneet: 'Sinä

olet jo hyvällä alulla, Bob Brownley, ja aikaa myöten tulevat sinun

sydämesi ja sielusi kantamaan käärmeenmuotoisen S:n tavaramerkkiä, ja

sinusta tuleekin vaan kiihkoisa soturi Limaisen Dollarin sotajoukossa'.

Jim, Jim Randolph, kuullessani sydäntäsärkevän kertomuksen siitä,

kuinka tämän tytön taivas muuttui helvetiksi, hälveni se sädekehä,

jonka sinä ja minä olimme olleet näkevinämme Randolph & Randolphin

kilven ympärillä. Minä on nähnyt sitä enään, Jim, mutta minä näin

itseni, eikä se näky suinkaan tehnyt minua ylpeäksi. Jumalani, Jim,

onko mahdollista, että sinä ja minä olemme liittyneet 'Limaisen

Dollarin' aateliskoplaan? Onko mahdollista, että jätämme elämämme

polulle yhtäläisiä jälkiä kuin Reinhart on jättänyt tuohon kotiin

Virginiassa, sellaisia jälkiä, joita tuo tyttö on minulle näyttänyt?"

Bob oli äärimmilleen kiihtynyt. Ikinä en ollut nähnyt häntä niin

liikutettuna kuin nyt, jolloin hän seisoi edessäni ja melkein kirkuen

huusi tämän ankaran itsesyytöksen.

"Jumalan tähden, Bob", pyysin minä, "hillitse itsesi. Kapteeni tuolla

komentosillalla tuijottaa sinua silmät selällään, ja pian kai tulee

Katherine ylös katsomaan, mitä on tapahtunut. Ole nyt ihmisiksi, ja

puhukaamme järkevästi tästä asiasta. Sinun nykyisessä tilassasi on

meidän mahdotonta tehdä mitään ystäviesi avuksi. Ja mistä sinä ja minä

oikeastaan voimme itseämme syyttää? Emmehän me ole mitään

ruumiinrosvoja, eivätkä meidän dollarimme ole rahanhimon tahraamat.

Isäni, tiedäthän sen, halveksi Reinhartia ja hänen kaltaisiaan yhtä

täydellisesti kuin sinä ja minäkin. Maltahan mielesi. Mitä tämä tyttö

sinulta pyytää? Jos se on kohtuullista, myönnetään se, sillä sinä

tiedät, että mielelläni teen, mitä tahansa pyydätkin."

Bobin kiivaus alkoi haihtua. Hän istahti viereeni liistesohvalle.

"Tiedän sen, tiedän hyvänkin, Jim, anna minulle anteeksi kaikin

mokomin. Asia on näet se, että Beulah Sandsin historia on herättänyt

eloon koko joukon ajatuksia, jotka ovat olleet kätkössä viime vuosien

aikana, sillä totta pulmakseni, tunnen silloin tällöin pieniä,

epämiellyttäviä tunnonvaivoja ajatellessani meidän dollaripeliämme."

Huomasin hänen helposti kuohahtavan verensä jo alkavan jäähtyä, ja

muutaman minuutin kuluttua olisivat hänen ajatuksensa yhtä selvät kuin

ennenkin.

"Mitä hän tahtoo sinun tekemään", kyselin itsepintaisesti. "Onko

kysymys rahoista, tahtooko hän meitä auttamaan hänen isäänsä

perikadosta?"

"Ei tule kysymykseenkään, Jim. Sinä et tunne ylpeätä virginialaista

verta. Ei tämä tyttö eikä hänen isänsä ottaisi keltään raha-apua.

Ennemmin tulkoon vaikka konkurssi taikka kuolema."

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten taas vilkkaasti:

"Näin hän ehdottelee. Hän ja isänsä ovat haalineet kokoon muutamia

arvopapereita, joita hän on testamentin kautta saanut, ja muuttaneet ne

rahaksi, joka summa nousee kuuteenkymmeneentuhanteen dollariin, ja nyt

on tyttö saanut isänsä suostumuksen matkustaa tänne katsomaan, eikö hän

voisi tulevan kuuden kuukauden aikana tehdä muutamia uskaliaita

yrityksiä rahamarkkinoilla, siten mahdollisesti voittaakseen senverran,

että isän haltuun uskotut varat voitaisiin pelastaa. Niin, tiedän

kyllä, se on hurja ajatus. Sanoinkin sen hänelle heti, vaikka se oli

aivan tarpeetonta, hän tiesi sen itsekin, sillä hän on, paitsi

hyväpäinen, vielä parhaimpia liikeneroja, mitä olen nähnyt naisissa. Se

on kuitenkin enään ainoa mahdollisuus, Jim, ja kuunnellessani hänen

todistelujaan, yhdyin minäkin hänen mielipiteisiinsä."

"Mutta kuinka hänen mieleensä on voinut johtua lähteä sinun luoksesi

näine tavattomine aikeineen", kysäsin minä.

"Kas näin. Hänen isänsä, joka tunsi Randolph & Randolphin liikkeen

isäsi sekaantumisen kautta rannikkoradan asioihin, tiesi minun suhteeni

toiminimeen ja antoi hänelle minulle tuotavaksi kirjeen, jossa

pyydetään minua tekemään, mitä suinkin voin auttaakseni hänen tytärtään

aikeittensa toteuttamisessa. Hän tahtoo saada paikan meidän luonamme,

mikäli mahdollista on, kirjurin tai jonkin muun luottamushenkilön

toimen tai minkä tahansa, kunhan hän vaan jonkin syyn nojalla saa jäädä

konttoriin. Hän näkyy olevan harjaantunut pikakirjoitukseen, koneella

kirjoittamiseen ja kirjeenvaihtoon, hän on myöskin kirjoitellut

aikakauskirjoihin. Jos hänen asiansa on autettavissa, tahtoo hän omalla

vastuullaan määrätä tilaisuuden ja arvopaperit ja siten laskea

markkinoille viimeisen jäännöksen Sandsien omaisuudesta, ja, tiedätkö,

Jim, hän on kerrassaan ihmeellinen. Tuo hirvittävä isku näkyy

muuttaneen lapsen tavattoman voimakkaaksi naiseksi, ja totta puhuen,

ukkoseni, alan minä jo aavistaa, että hän on pelastava tuomarin. Sinä

ja minä tiedämme esimerkkejä, kuinka pienempikin summa kuin

kuusikymmentätuhatta on muuttunut miljooniksi ilman sitäkään apua, joka

hänellä on nyt tarjona, sillä kyllä minä aijon tehdä, mitä suinkin voin

hänen hyväkseen, kun on kysymyksessä viedä tämä viimeinen mahdollisuus

onnelliseen loppuun."

Bob oli innostuksensa valtaamana kokonaan unohtanut sen tosiasian, että

hän nyt tahtoi olla avullisena sellaisen ehdotuksen toimeenpanossa,

jonka hän hetki sitten oli selittänyt vahingolliseksi, ja

kummastuksekseni näin, mitä tämä äkkinäinen käänne merkitsi. Jos se

suunnitelma, jonka rajapiirteet hän oli äsken esittänyt, toteutuisi,

tulisivat Bob ja tuo kaunis Etelä-valtioitten tyttö ehdottomasti sangen

paljon tekemisiin toistensa kanssa ja lähempi tuttavuus heidän keskensä

välttämättömästi syventäisi sitä hämmästyttävää vaikutusta, jonka

Beulah Sands jo oli tehnyt minun muuten niin selvä-älyiseen ja

viisaaseen toveriini. Katsellessani tavattomasta ja vastustamattomasta

innostuksesta hehkuvaa ystävääni, tunsin sydänjuurieni vavahtavan, ja

minä tulin ajatelleeksi, kuinka äkkiarvaamatta heidän polkunsa elämässä

olivat risteytyneet. Minäkin tunsin tuon tytön ihmeellisen

kauneudenloiston vaikutusta ja hänen syvästi surullinen asemansa koski

minuun yhtä syvästi kuin ystäväänikin. Vaikka tiesin Bobin menettävän

loputkin halustaan punnita asiaa ymmärryksen vaa'alla, en kuitenkaan

voinut olla sanomatta:

"Bob, minä en moiti sinua siitä, että suostut tämän tytön tuumiin. Jos

minä olisin sinun sijassasi, tekisin ihan samalla tavalla."

Kyynelsilmin tarttui Bob käteeni ja sanoi:

"Jim, kuinka voin koskaan palkita sulle kaiken hyvän, jonka minulle

olet tehnyt -- se on aivan mahdotonta."

Nyt ei ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan ja Bobin koettaessa

voittaa liikutustaan, sanoin minä:

"Palaa nyt maan päälle takaisin, ja katselkaamme asiaa sellaisena kuin

se on. Meidän asemamme markkinoilla tekee mahdolliseksi, että me voimme

tehdä paljonkin saadaksemme tuon kuusikymmentätuhatta kasvamaan

suuremmaksi luvuksi, mutta kuusi kuukautta on sangen pieni aika ja

miljoona tai kaksi ei ole niinkään pieni summa."

"Kyllä hän sen tietääkin", sanoi Bob, "ja aika on paljon lyhempi ja tie

pitempi kuin luuletkaan. Tämä tyttö on korkealle viritetty kuin E-kieli

Stradivariusviulussa ja hän on sanonut ei ottavansa vastaan almuja tai

erityisiä suosionosoituksia meiltä enempää kuin muiltakaan. Mutta ei

puhuta siitä nyt, jotta emme tulisi alakuloisiksi. Tehkäämme kuten hän

käskee ja luottakaamme asian onnelliseen ratkaisuun. Tahtoisitko sinä,

Jim, ottaa hänet konttoriisi jonkinlaiseksi käsikirjoittajaksi. Jos sen

teet, pidän minä huolta hänen laskuistaan, ja yhdessä me sitten teemme

hänen ja hänen isänsä hyväksi niin paljon kuin kaksi miestä suinkin

tehdä voi."