Ansassa.
Iloista seuranpitoa oli kapakassa jo jatkunut pitkän aikaa. Paul oli
aivan paraimmassa vireessään, ja toinen hauska kasku seurasi toistaan.
Noin tunti Jokkimin lähdön jälkeen palasi Didrik König kellariin
ja tullessaan nyökkäsi Nikelle. Tämä nyökkääminen ei herättänyt
kenessäkään mitään erikoista huomiota, ei Paulkaan olisi sille mitään
painoa pannut, ellei hän olisi huomannut ilon leimahtavan krouvarin
kasvoille. Pelko heräsi Paulissa. Oliko Königin poistuminen ja
palaaminen jossain yhteydessä Jokkimin kanssa?
Vähän myöhemmin saapui Napukka ja tultuaan sisään tömisteli
jaloistaan lunta ja puhalteli sormiinsa. Paul huomasi siitä kaikesta
hänen käyneen ulkona, ja kun heidän katseensa yhtyivät, niin tiesi
Paul Napukan päännyökkäyksestä, että tällä oli hänelle jotain tärkeää
ilmoitettavana.
Kun Napukka pyrki Paulia kohden, niin tarttuikin Didrik hänen
niskaansa ja talutti vastaan haraavan pojan isänsä luo kuiskaten
muutaman sanan Niken korvaan. Tämä tarttui heti poikaansa käsiksi
ja Napukan vastustelemista ja huudoista huolimatta talutti hänet
kapakasta pois.
-- Eivät nuo poikaviikarit koskaan tahdo ajoissa mennä levolle, sanoi
Didrik König nauraen.
Kaikki muut paitsi Paul yhtyivät nauruun.
-- Onko nuori Frese päässyt matkalle vai eikö? ajatteli hän. Piileekö
tämän kaiken takana jotain, vai kuvitteleeko levottomuuteni turhia
vaaroja? Millä kummalla pääsen täyteen varmuuteen siitä, onko hän
matkustanut pois vai eikö?
Kapakassa-olijat pyysivät Paulia jälleen kertomaan kaskujaan.
Hän tahtoi lähteä, mutta väkipakolla pidätettiin häntä. Ja minne
hän olisikaan mennyt ottamaan selkoa siitä, oliko Frese lähtenyt
kaupungista? Jos jotain on tapahtunut, niin varmaankin Mikko tulee
siitä ilmoittamaan. Viisainta oli odottaa. Ja hän alkoi jälleen
kertoa kaskujaan.
Hän oli paraillaan kertomassa eräästä hullunkurisesta
kalastusmatkasta, kun hän joukon keskellä näki Mikon vakavat kasvot.
Paul ponnahti heti paikaltaan ja sanoi:
-- Vaikka nyt minut hirttäisitte, niin nyt minä taukoan. Enhän ole
mikään jutturumpu, jota saa mielinmäärin pärryttää.
Hän meni Mikon luo ja veti hänet saman pöydän ääreen, missä oli
aikaisemmin istunut Jokkimin seurassa.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän heti.
-- Olen odotellut Siikaniemen kirkon luona siihen asti, kunnes
kuulin tuomiokirkon kellon lyövän määrätunnin. Sitten odotin vielä
tunnin ajan. Kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että jotain on
tapahtunut. Palasin kaupunkiin. Portti oli kiinni. Kiipesin muurin
yli. Menin Fresen taloon. Vanha renki sanoi herransa jo kaksi tuntia
sitten lähteneen ajelemaan ja erään sotilaan tuoneen reen ja hevosen
kotia. Kun tämän kuulin, niin tulin Paul herraa etsimään.
-- Hän on joutunut satimeen! huudahti Paul.
-- Hiljaa! sanoi Mikko. Minä huomaan tuolla, jossa tuo mustaviiksinen
upseeri istuu, pidettävän meitä silmällä. Ollaan aivan niinkuin
puhuisimme kauppa-asioista.
Paul jatkoi puhettaan ja sen aikana aivan ajatuksissaan otti pöydälle
jääneen leivänpalan ja alkoi sen pehmeästä sisällyksestä muodostaa
palloja. Saatuaan ne valmiiksi hän sormiensa levottomana leikkiessä
pisti pallon vieressään olevan seinän laudoituksessa olevaan reikään,
joka oli syntynyt siten, että oksantappi oli pudonnut pois.
-- Mutta kuka on voinut saada tiedon siitä, millä asioilla hän
liikkui? sanoi Paul.
-- Kyllähän urkkijoita aina on, vastasi Mikko. Niistä ei maailmassa
koskaan ole ollut puutetta.
-- Ja tuo asia? kysyi Paul. Miten sen käy, jos hän on joutunut
vihollistensa käsiin?
-- Kyllä siitä asiasta aina selvä tulee, sanoi Mikko.
-- Mitenkä?
Mikko aikoi juuri vastata, kun samassa Paulin oksan reikään pistämä
leipäpallo putosi pöydälle.
Huomatessaan tämän Paul viittasi Mikkoa vaikenemaan ja katsoi
terävästi seinään. Sitten hän katseillaan etsi kapakan isäntää. Kun
tätä ei missään näkynyt, alkoi hän puhua Mikolle:
-- Isäntäni suolavarat ovat tänä vuonna niin suuret, että kestävät
varmaankin paljon yli avojäiden. Kysyit tervakaupasta. Isäntäni on
kruunulta saanut oikeuden ostaa hiukan enemmän tervaa kuin tähän
asti, vaikka Hannu Schmidt onkin suurimman määrän varannut itselleen;
voit siis aivan turvassa tuoda tervan Lappeen markkinoille syksyllä.
Onhan sinun tervasi aina ollut hyvästi ransittua, jotenka sitä
mielellään ostaa. Hinta on tietysti se, minkä kruunu tervan hinnaksi
on määrännyt.
Mikko katsoi silmät pystyssä Pauliin ymmärtämättä sanaakaan tämän
omituisesta puheesta. Paul ei antanut hänelle aikaa vastata, vaan
jatkoi:
-- On jo myöhäistä, on aika mennä levolle. Sinä, Mikko, voit tulla
yöksi meidän talon renkitupaan, siellä on kyllä sinulle tilaa
niinkuin aina ennenkin.
Yhdessä he lähtivät ja eteistuvassa kohtasivat Niken, joka tuli
varastokellariin vievästä ovesta.
-- No, minne sellainen kiire on? sanoi krouvari. Eihän Paul herran
vielä tarvitse levolle mennä. Jaksaahan nuori mies valvoa vaikka
monta yötä yhteen kyytiin.
-- Onhan tuota jo tullut valvotuksi oikein runsaasti, sanoi Paul
nauraen. Täytyy mennä levolle, jotta näkee hellunsa edes unissaan.
Mikko ja Paul menivät kadulle. Tarkastettuaan, ettei Nike heitä
seurannut, sanoi Paul nopeasti ja hiljaa Mikolle:
-- Tuon pöydän vieressä olevassa seinälaudoituksessa on reikä, josta
Nike on kuullut nuoren Fresen puheet. Hän ilmoitti kuulemansa Didrik
Königille, joka taas vuorostaan on toiminut. Meidän täytyy saada
tietää, miten ystävämme on käynyt.
-- Mutta millä keinoin? kysyi Mikko.
-- Huomasin Napukan viittoilevan minulle, sanoi Paul. Tuo poika on
minulle uskollinen ja tuli varmaankin ilmoittamaan minulle yhtä ja
toista. Mieleni tekee saada tavata tuo poika. Mutta missä hän on, se
on minulle epätietoista. Näin Niken tarttuvan pojan niskaan ja vievän
hänet jonnekin. Minne, sitä en tiedä.
-- Etsitään.
-- Se on vaikeata, sanoi Paul. Yksi keino on vielä olemassa. Kaunis
mies saa aina tietää mitä tahtoo, naisten kautta nimittäin. Menkäämme
tapaamaan piika-ihmisiä.
He pujahtivat talon portin alitse ja hiipien seinän viertä tulivat
eräälle pienelle ovelle, josta päästiin väentupaan. Kun Paul avasi
oven, niin olivat kaikki jo levolla, paitsi muuan pullea piika, jonka
silmät olivat tihruiset, tukka kuin valkoisen lehmän hännänpää ja suu
aina raollaan.
-- Iltaa, Maikku! sanoi Paul.
-- Paul herrako se on! huudahti tyttö iloissaan. Mitä kummaa herra
täältä hakee?
-- Sinua, ei muuta kuin sinua tällä hetkellä.
-- Että sekin ilo minulle kerran taivaasta annettiin! sanoi piika
pannen kätensä ristiin.
-- Missä on Napukka?
-- Napukkako? sanoi Maikku. Tuonnehan kellariin isäntä näkyi häntä
raahaavan.
-- Anna tänne pian kellarin avain! sanoi Paul.
-- Se on isännällä.
-- Mene hakemaan se häneltä. Sano, että sinulla on kellariin asiaa.
-- Ei hän anna. Hän ei koskaan anna meille palkollisille kellarin
avainta käsiin. Sanoo meidän varastavan.
-- Vie minut sitten edes kellarin ovelle.
-- Ulko-ovelle kyllä voin viedä, sanoi Maikku, mutta poika on
varmasti sisimmässä kellarissa, eikä sinne kuulu sanaakaan siitä,
mitä ulko-oven takana puhuu.
-- Mitä me nyt teemme? sanoi Paul Mikolle.
-- Mitä tärkeää asiaa Paul herralla pojalle olisi? Joko taas olisi
rakkauskirjeitä kuljetettava?
-- Niissähän asioissa minä liikun, vastasi Paul. Tai oikeammin
sanoen, haluan tietoa siitä, miten hän on asiansa toimittanut.
Maikku näytti hetkisen tuumivan.
-- Jos menemme kellarin luukulle, niin siitä kuuluu puhe kyllä
keskikellariin ja siitä sisimpään, sanoi hän.
-- Pian siis sinne.
Maikku läksi edeltä tuvasta, ja Paul ja Mikko seurasivat häntä.
Tultuaan pihalle näytti Maikku muuatta luukkua ja sanoi:
-- Tuossa se läpi on. Mutta nyt minä menen pois, sillä jos isäntä
näkee, että olen lähtenyt väentuvasta juuri siihen aikaan, kun
kapakka suljetaan ja siis astioita on korjattava, niin antaa hän
minulle huikeasti selkään. Ja sitä ruumiini osaa varjelen visusti.
-- Mene, mene! sanoi Paul. Ja tuossa on sinulle ulkomaanherkkua
pureskeltavaksi.
Hän pisti kouransa taskuunsa, otti sieltä manteleita ja ojensi ne
Maikulle. Tämä kiitteli ja juoksi tupaan.
-- Napukka tuntee minun ääneni, sanoi Paul. Epäluulojen välttämiseksi
on parasta turvautua lauluun. Sehän on kaikkien tunteiden kaunis
esilletuoja.
Sointuvalla äänellä hän alkoi laulaa:
Missä on mun ystävän,
jos sen tiedät, niin ilmoita!
Hän odotti. Ei kuulunut mitään. Hän lauloi saman säkeen uudestaan ja
odotti.
Silloin kaikui jostain kaukaa lapsen ääni:
Ne karkasi kimppuhun ystävän
ja panivat hänet kiinni.
Ja linnassa saa nyt istua hän
ja olla kuin herra fiini.
-- Napukka on nähnyt, että nuori Frese on vangittu ja viety linnaan,
sanoi Paul hiljaa Mikolle.
Sitten hän jälleen alkoi laulaa:
Nyt lähteä mun täytyy
taas tietä kulkemaan,
kai kohta aika joutuu,
kun sinut nähdä saan.
-- Nyt nopeasti toimeen! jatkoi Paul ja läksi yhdessä Mikon kanssa
kadulle.
-- Tuo herra olisi siis otettava linnasta pois, sanoi Mikko. Emme kai
me häntä sinne jätä.
-- Tuumikaamme, niin kyllä keinon siihen keksimme, sanoi Paul.
Vapauttaa hänet tahdon, vaikka oma henkeni menisi. Hän luotti minuun,
kertoi minulle kaiken, ja nyt hän saattaa epäillä, että minä olen
hänet ilmaissut maaherralle. Jos hän on menettänyt kirjeet, jos ne
ovat joutuneet vihollisen käsiin, niin onhan hänellä ainakin sanat
suussaan, joilla voi väittää täällä petosta harjoitettavan.
-- Kirjeet ovat tallella, jos niitä kaivataan! sanoi Mikko.
-- Missä?
-- Täällähän ne ovat minun povessani.
-- Miten ne sinulle ovat joutuneet?
-- Ollessani menossa pois riensi hän jälestäni ja pisti ne käteeni
sanoen: Pistä nämä poveesi, sinua ei kukaan epäile, jos vaara sattuu
uhkaamaan!
-- Mikä viisaus, mikä varovaisuus, huudahti Paul, oikein sitä
ilokseen kuuntelee! Asia on siis pelastettu, mutta mieskin on
pelastettava.
-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, lausui Mikko.
-- Kaikille muille on sellainen asia vaikeaa, mutta ei minulle, sanoi
Paul. Minulla on kaksi suurta auttajaa. Toinen on lipeä kieleni,
jolla miehet johdatan, toinen kaunis muotoni, jolla naisia kuljetan.
Huomenna ryhdymme toimeen. Päässäni on syntynyt pieni tuuman alku,
mutta sitä on unella vahvistettava. Huomenna siis saamme nähdä, mitä
minä voin. Vielä ei tässä kaupungissa ole ollut sellaista ovea, jota
ei olisi avattu, kun minä otan oikein sunnuntaihymyni huulilleni,
välkytän silmiäni ja supostelen. Maaherra Konrad Gyllenstjerna on
ruma mies, ja hänellä on kaunis vaimo. Siitä minun tuumani alkunsa
saa.
Näin puhellen olivat he saapuneet rantatorin laitaan Antonius
Borchardtin upean talon edustalle.
-- Tuo herra luotti minuun, sanoi Mikko, ja hän saa kyllä nähdä, että
Mikko Heikinpoikaan voi todellakin luottaa. Ellette te onnistu, niin
sitten koetan minä voimiani. Minulla ei ole kaunista muotoa eikä
lipeätä kieltä, mutta minulla on kourat, jotka murskaavat sen, mihin
tarttuvat.
Ja aivan kuin koettaakseen voimiaan, mihin ne pystyvät, tarttui Mikko
talon nurkalla olevaan kulmanväistökiveen ja nosti sen maasta.