I.

Matkasuunnitelmia.

Oli kirpeän kova pakkanen Viipurissa helmikuun alkupäivinä vuonna

1671.

Kaupungin eteläpuolisen muurin keskellä olevan Haakonin tornin

porttiaukossa, jonka kautta päästiin sataman kivilaiturille, minkä

ääressä kaupungin rikkaitten kauppiaitten suuret, ulkomailla käyvät

purjelaivat olivat talvehtimassa, asteli iltahämärässä yksinäinen

mies. Hän oli kaupungin suutari, Jaakko Heikinpoika, joka oli

vahtivuoroaan suorittamassa ja asteli peitsi olallaan edes ja

takaisin porttiaukon suulla tömistellen jalkojaan pysytelläkseen

lämpimänä. Jos hän olisi ollut rikas, olisi hän maksanut vuotuisen

vahtiveron ja olisi siten, äveriäitten porvarien tavoin, ollut vapaa

tästä toimesta. Mutta kun hän oli vain käsityöläinen, ei kuulunut

siihen ruotsalaiseen ja saksalaiseen kansanainekseen, joka Viipurissa

oli anastanut kaiken vallan käsiinsä, kun hänellä ei ollut suurta

kauppaliikettä, ei kivitaloa "Linnoituksen" sisäpuolella, ei muuta

kuin oma kurja ammattinsa ja mökkipahanen niinsanotussa "Vallissa"

kaupungin itäpuolella, niin hän sai pakkaspäivinä lähteä lämpimästä

suojastaan vartioimaan, jotta kukaan ei päässyt tuomaan kaupunkiin

tullaamatonta tavaraa tai muuten harjoittamaan pahuutta ja koiruutta.

Oli aivan hiljaista. Vahti kuuli, kuinka lähellä olevan tuomiokirkon

tornin kello löi. Tunnit eivät aina olleet tasaisia, sillä

kellonsoittaja, ukko Trajanus, useinkin istahti juttelemaan

tuttaviensa seuraan aivan liian pitkäksi aikaa ja unohti virkansa,

josta seurauksena oli ollut se, että eräänä päivänä mäellä, tornin

lähellä olevan kimnaasin pojat suuttuneina tällaisesta muutamien

tuntien liiallisesta venyttämisestä olivat antaneet ukolle kelpo

selkäsaunan. Haakonin tornista kuului silloin tällöin kahleitten

kilinää, kun vangit kylmissä tyrmissään koettivat pysytellä lämpiminä

liikkumalla kopissaan sinne ja tänne. Vahti tiesi varsin hyvin, että

tornissa istui tällä hetkellä muutamia ammattilaisia, jotka olivat

rikkoneet ammattikuntien säännöt ja odottivat rangaistustaan: "kalun

päällä istumista". Vahtia värisytti ajatellessaan, että hänkin

jostain syystä voisi joutua tuohon piinaan ja kidutukseen, saisi

tuntikausia torilla istua puisen, teräväselkäisen hevosen selässä

raskaat painot kummassakin jalassaan.

Nämä hänen mietteensä katkaisi keskikaupungilta päin kuuluva melu

ja huuto. Ensi alussa vahti tarttui tukevasti peitseensä ollakseen

valmiina puolustautumaan ja asettui portin vieressä olevan, muuriin

kiinnitetyn kellon viereen, jonka avulla hän saattoi kutsua torin

varrella olevasta päävahdista apua. Mutta pian hän jälleen alkoikin

astella entiseen tapaansa, sillä hän tunsi varsin hyvin, mistä

tällaiset huudot saivat alkunsa. Kaupungin nuoret miehet siellä vain

ajoivat "grassatim" pitkin katuja huutaen ja räyhäten niin, että

ihmiset ja jumalat sellaisesta saattoivat suuttua.

Ja huuto läheni. Karjaportinkadulta päin se tuli, sitten varmaankin

kääntyi Piispankadulle ja siitä Kuningattarenkatua pitkin torille.

Olihan tie avara ja mukava tällaista hurjaa ajoa varten, sillä näillä

kaduilla oli jo pantu toimeen Pietari Brahen määräämä järjestely,

kadut tehty suoriksi ja rakennuksia muuteltu niin, että ne tulivat

olemaan suorassa viivassa kadun kanssa.

Nyt ajajat kääntyivät sille kapealle kujalle, joka torilta vei

Haakonin portille päin. Vahti asettui aivan seinän viereen ja seisoi

siinä pää etukumarana tarkastaakseen, keitä nämä ajajat olivat,

voidakseen sitten heitä syyttää luvattomasta meluamisesta. Jo pujahti

kadunkaan teestä reki huimaa vauhtia porttia kohden. Reessä istui

joukko nuoria miehiä ja tyttöjä. Miehet painoivat karvalakkinsa

syvälle silmilleen, ja naiset vetivät huiviaan alemmaksi, jotta vahti

ei heitä tuntisi. Ja reki kiisi portista jäälle vahdin kiroillessa

sitä, ettei ollut sulkenut porttia, siten pidättääkseen ajajat.

Jäällä reki hurjaa kyytiä kierteli sinne ja tänne, kiisi Tervaniemen

kärkeen asti, kaupungin tervamakasiinien luo, kääntyi ja ajoi

Haakonin portin sekä purjelaivojen ohi linnaa kohden, pujahti korkean

Turun sillan alitse ja katosi kokonaan vahdin näkyvistä. Huudoista

saattoi vahti, joka oli kivisillalle tullut katselemaan tätä hurjaa

menoa, päättää, että ajajat palasivat kaupunkiin Revonhännän puolelta

Vesiportin kautta.

-- Ja naisiakin siinä oli, sanoi suutari reen hävittyä. Koreita

tyttöjä tässä kaupungissa on, ja uljaita ovat rouvatkin järjestään,

mutta kova halu niillä on huutaa ja pitää pahaa elämää. Mistähän

sellainenkin villitys naisiin tulee?

Hän olisi varmaankin jatkanut näitä mietteitään naisten

turmeluksesta, ellei hänen palatessaan tornin portin suojaan

huomionsa olisi kääntynyt lähellä olevaan Pietari Frese vainajan

taloon. Talon ovi näet aukeni, ja turkkiviittaan verhottu nuori mies

läksi astelemaan toria kohden.

-- Taitaa olla nuori Jokkim Frese, ajatteli suutari. Hänhän on

äskettäin ulkovalloista tullut kotiaan. Aikookohan tuo ottaa

isävainajansa kauppaliikkeen huostaansa, se kun on ollut vieraitten

käsissä? Mutta mitä hän suotta niskaansa väsyttäisi tilikirjojen

ääressä ja tavaroita punnitsemalla, kun on niin rikas, että voi vain

elää lellottaa. Minnekähän hänkin nyt on menossa? Kapakkaan kai

lämmittämään vatsaansa tai tyttöjen luo lämmittämään sieluaan.

Ja kateellisena alkoi suutari ajatella Frese-suvun rikkautta, ja

huokaus nousi rinnasta hänen muistellessaan nähneensä, kuinka

Pietari Fresen kuoltua hänen leskensä Katarina Lehusen kerran maksoi

velkansa, viisisataa taaleria, ja neliskulmaisia plootuja heitettiin

talon kellarista kadulle aivan kuin halkoja.

Jokkim Freseksi nimitetty nuori mies kietoi viittansa tiukempaan

ympärilleen ja alkoi astella kujaa pitkin torille päin. Hän sivuutti

Mumsin lesken suuren talon, jonka oven pielissä oli renkaat soihtujen

pitämistä varten ja jonka tammiovi oli suurilla, taotusta kuparista

tehdyillä koristuksilla kaunistettu. Talon vieressä oli kauppakojuja,

joissa rikas "Mumska" markkinoiden aikana itse seisoi usein

kaupittelemassa ja nosti jumalattoman mellakan, jos tarkastusmiehet,

epäillen jonkun kangaspakan tulleen kaupunkiin tullin kautta

käymättä, etsivät valtion leimaa siitä, eikä muori silloin säästänyt

suutaan eikä käsiäänkään, vaan tillikka saattoi helposti paukahtaa

tungettelevan tarkastajan korvalle. Nuoren miehen vasemmalle

puolelle jäi Vogelin kivikartano. Hänen oikealla puolellaan siinä,

missä Kuningattarenkatu päättyi torille, oli Barthold Ruuthin

talo. Täällä nuori mies usein oleskeli, sillä nuoruudessaan paljon

suomalaisuuden puolesta rettelöineen ja riehuneen kauppiaan vaimo oli

hänen äitinsä, Katarina Lehusen oli nimittäin Pietari Fresen kuoltua

mennyt uusiin naimisiin kovasti velkaantuneen piispa Bjuggin kanssa

ja sitten, haudattuaan toisen miehensä, iskenyt Barthold Ruuthiin,

ja kerrottiinpa, että mies sen jälkeen oli kovasti kesyttynyt. Mutta

kiivaitta otteluitta ei tämä ollut tapahtunut, vaan kuului usein

kadulle asti pahaa metakkaa ja kiukkuisia sanoja.

Tähän taloon nuori mies aikoi poiketa ja tarttuikin jo

ovenkolkuttimeen, kun muutti mieltään ja astui kadun toiselle

puolelle, jossa Kuningattarenkadun ja torin kulmauksessa oli

kaupungin puoliksi valmis raatihuone. Talo oli kaksikerroksinen,

ja useat yläkerran ikkuna-aukot olivat tiilillä suljetut ja vain

harvassa kohdassa oli ikkunoita. Mutta alakerta oli sen sijaan aivan

kunnossa, sillä siellä oli kaupungin kellari, josta kuului laulua

ja puheen sorinaa torille. Mutta nuori mies ei poikennut sinne. Hän

vilkaisi vasemmalle puolelleen torin laidassa olevaan päävahtiin,

"korttikaariin" päin, jonka edessä paloi lyhty. Kaupungin muurissa

oleva portti oli auki, ja talvista tähtitaivasta vastaan kohosi

muurin takaa linnan korkea Olavin torni.

Jokkim Frese sivuutti torin keskellä olevan kaakinpuun ja meni

vastapäätä päävahtia olevaa, Hollannista aikoinaan muuttaneen

Antonius Borchardtin upeaa kivitaloa kohden. Rakennuksen

lasimaalauksilla koristetuista ikkunoista loisti valo, varmaankin

kauppiaan toisella puolisolla Gertrud Tavastilla oli luonaan

kaupungin rouvia vieraissa. Nuori mies ei kuitenkaan lähestynyt

porttia, josta päästiin pääovelle, vaan pujahti sisään kauppiaan

krouviin, kellarikerroksessa, kauppavarastojen vieressä olevaan

kapakkaan, jonka oven avatessaan lämpimän ilman ja tupakan sauhun

löyhkä tuli häntä vastaan.

Oven suussa hän hetkisen epäröi, sitten hän kysäisi lähinnä olevalta

mieheltä:

-- Onko kauppiaan kirjuri Paul Moij täällä?

Mies kääntyi kysyjään ja vastasi:

-- Paul herra istuu tavallisesti kauppiaan toisessa kapakassa,

Piispankadun varrella.

Ja kun hän otaksui tulijan muukalaiseksi, lisäsi hän:

-- Heti kun herra kääntyy Kuningattarenkadulta vasemmalle päin pitkin

Piispankatua, niin on se toinen talo täältä mennessä vasemmalla

puolella, piispan talon vastapäätä, Hannu Schmidtin ja Croellin

talojen välissä. Kyllä sen helposti löytää.

Jokkim Frese kumarsi ja palasi torille, sivuutti raatihuoneen ja

poikkesi Piispankadulle.

Helposti hän huomasi, missä kapakan ovi oli, sillä sen ovesta tuli ja

meni väkeä.

Kellaritupa, jonne hän saapui, oli ahdinkoon asti väkeä täynnä.

Paljon oli siellä linnan varusväen upseereita, mutta runsaasti

oli siellä kaupunkiin tulleita talonpoikiakin, jotka vietyään

hevosensa joko "Vallin" puolella olevaan majataloon tai, noudattaen

yleistä "maimeseri-tapaa", tuttujen kauppiaitten pihalle olivat

saapuneet tänne iltaansa viettämään. Hiukan syrjemmässä istui joukko

käsityöläisiä, jotka olivat tänne saapuneet korttia pelaamaan, arpaa

heittämään, tupakkaa polttamaan ja ryyppäämään. Tämä joukko puhui

monta eri kieltä, suomea, ruotsia, saksaa, jopa hollantiakin, sillä

olihan moni kaupunkiin muuttaneista suvuista hollantilainen, ja

kun näihin kuuluvat miehet kohtasivat toisensa, niin he mielellään

käyttivät puheessaan pehmeästi sointuvaa äidinkieltään.

Krouvia hoiti muuan saksalainen, kauan Viipurissa oleskellut Nikolai

Schaaf, jota kaikki yleensä kutsuivat Nike mestariksi. Nähdessään

nuoren, komeapukuisen miehen viivyttelevän oven suussa riensi hän

tätä vastaan ja sanoi syvään ja matelevasti kumartaen:

-- Mikä tuottaa kapakalleni sen kunnian, että armollinen herra Jokkim

Frese sinne astuu jalallaan?

Sanat koettivat olla ystävällisiä, mutta niiden takana piili hieno

iva, jonka Jokkimin terävä korva kyllä huomasi.

-- Tunnettehan Antonius Borchardtin kirjurin Paul Moijin? kysyi

Jokkim.

-- Totta kai minä hänet tunnen. Hänhän on tämän kaupungin iloisin

mies, vastasi Nike. Ja niin kauan kuin hän kapakassani viipyy, tiedän

jokaisen istuttavan paikan olevan miestä täynnä, sillä hän osaa

kertoa hupaisia juttuja enemmän kuin kukaan muu. Ja missä juttuja

kerrotaan, siellä juomatavaratkin menevät kaupaksi.

-- Onko hän täällä? kysyi Jokkim koettaen tupakan sauhusta samean

ilman läpi nähdä, keitä kapakassa oli.

-- Ei vielä, vastasi krouvari. Kolmessa paikassa Paul herra oleksii,

isäntänsä kauppahuoneessa tilikirjojensa ääressä, tässä kapakassa

viinituopin takana ja kaupungin naitujen tai naimattomien naisten

kammioissa heidän vieressään.

-- Niin, niin, kyllä tiedän, sanoi Jokkim Frese nauraen, että hän

ainakin viimeksimainituissa paikoissa oleksii paljon.

-- Mutta aina hän lopulta kuitenkin eksyy tänne, sanoi Nike, sillä

hän on isäntänsä erikoisessa suosiossa ja saa juoda täällä ilmaiseksi

niin paljon kuin nahkansa kestää.

-- Kyllä Paul herra kohta tulee, hän sanoi sen minulle, kuului

kapakan isännän vierestä pojan ääni.

Jokkim katsahti puhujaan ja näki kahdentoistavuotiaan,

pienikasvuisen, vilkassilmäisen ja kalpean pojan. Jokainen kapakkaan

poikennut tunsi erinomaisen hyvin Niken pojan, mutta Jokkimille, joka

ensi kertaa jalallaan oli astunut krouviin, oli hän vieras.

-- Mitä poikani Napukka, joksi kaikki häntä täällä nimittävät,

Paul herrasta ilmoittaa, on totta, sillä hän on tämän herran suuri

ihailija ja tuntee ja tietää tarkoin hänen matkansa. Niin, niin,

olen ollut huomaavinani, että Paul herra usein käyttää tätä poikaa

rakkauskirjeitten kuljettajana, sillä olen tuon naskalin käsissä

usein nähnyt makeita leivoksia, joita valmistetaan vain kaupungin

rikkaimmissa kodeissa.

Ja nauraen taputti Nike poikaansa olalle.

-- Jään siis odottamaan, sanoi Jokkim. Voitteko hankkia minulle

sopivan istuinpaikan?

-- Se on tuossa tuokiossa toimitettu, sanoi Nike rientäen kellarin

perälle.

Hän ajoi kellarin perällä, korkealla laudoituksella varustetun seinän

vierestä, muista erillään olevan pienen pöydän luota pois pari miestä

ja viittasi Jokkimia tulemaan istumaan sinne.

-- Istukaa tähän, armollinen herra, sanoi krouvari syvään kumartaen.

Tuon teille maistettavaksi syksyllä saapunutta parasta hispanialaista.

Nuoren Jokkim Fresen tulo herätti huomiota, ja kellarissa vallinnut

hälinä oli laannut kaikkien kääntäessä katseensa häneen. Olihan

hän kaupungin varakkaimpia miehiä hänen isänsä oli ollut kaupungin

sotaväen kapteenina ja tuomiokirkon esimiehenä, hänen äitinsä taas,

tuo kovista kouristaan ja suuresta suustaan tunnettu Katarina

rouva, oli kaikkien kisällien kauhistus, hän kun tahtoi kaiken

työn tehtäväksi melkein ilmaiseksi ja aina oli suoritettuun työhön

tyytymätön. Hänen astuessaan kellarin toiseen päähän oli aivan

hiljaista, mutta pian alkoi jälleen puheen läpinä ja laulun renkutus.

Jokkim heitti turkki viittansa hartioiltaan, ja silloin näkyi hänen

hollantilaiseen kuosiin valmistettu musta samettipukunsa, jonka

arvokkaisuutta lisäsi leveä, brysseliläisistä pitseistä valmistettu

kaulus. Hän erosi tämän samalla yksinkertaisen, mutta aistikkaan

asunsa kautta kaikista muista huoneessa-olijoista, joiden puvuissa

oli noudatettu saksalaista kirjavuutta.

Nike palasi tuoden suuren hopeatuopillisen viiniä ja laskiessaan sen

pöydälle sanoi:

-- Jos armollinen herra aikansa kuluksi tahtoo saada sopivaa seuraa,

niin pyydän tänne tulemaan herra Vitus Besolduksen. Kai hänestä on

kuultu, sillä hänhän tässä kaupungissa ajaa asioita oikeudessa.

Hän opettaa pojalleni viisauden alkeita ja senvuoksi saakin täällä

ilmaiseksi juoda. Olutta kyllä, mutta aivan ilmaiseksi. Katsokaahan,

minäkin tahdon tehdä pojastani oppineen herran, aivan samanlaisen

kuin armollinen herrakin on. Kovasti Vitus herra soimaa poikani päätä

kovaksi ja sanoo, että hänen opettamisensa on oikeata Herkuleen

työtä, ja väittää, ettei sellaista lusikkaa eikä Nyrenbergin

rattia ole, jolla voisi hänen päähänsä tietoa ammentaa. Napukka on

viisas poika, mutta laiska, kovin laiska. Kun armollinen herra ja

Vitus herra pääsisivät keskustelemaan, niin kyllä siitä viisautta

irtaantuisi meidän tyhmempienkin varalta.

-- Olen mieluummin yksin, sanoi Jokkim.

-- Niinkuin armollinen herra itse tahtoo, sanoi Nike ja meni syvään

kumarrellen pois.

Kun krouvari joukon läpi pujotteli pois, niin muuan tummatukkainen

ja pitkäviiksinen mies, joka puvustaan päättäen oli linnan varusväen

upseeri, viittasi hänet luokseen, ja Jokkimiin suunnatuista katseista

saattoi tämä päättää hänestä keskusteltavan.

Huonetta valaisi talikynttilät, joiden niistäminen oli kapakan

isännän pojan, Napukan, tehtävänä. Hän toi vähän ajan päästä Jokkimin

pöydälle jalustan, jossa paloi kaksi kynttilää.

-- Luuletko Paul Moijin vielä kauankin viipyvän? kysyi Jokkim häneltä.

-- Hänen pitäisi jo olla täällä, sillä minulla olisi tärkeitä tietoja

hänelle annettavana ja hän odottaa niitä hartaasti, vastasi poika.

Hän odotti vieraan vielä kyselevän jotain, mutta kun tämä ainoastaan

levottomana tömisteli jalallaan kellarin kivipermantoon, väistyi

Napukka kellarin toiseen päähän, mutta joka kerta, kun Jokkim sattui

suuntaamaan katseensa sinnepäin, näki hän pojan kirkkaitten silmien

tarkastavan häntä.

-- Tein varmaankin ajattelemattomasti tullessani tänne, mutisi

nuori Frese itsekseen, sillä olenhan herättänyt aivan liian suurta

huomiota, ja sitähän minun tällä hetkellä tulisi ennenkaikkea

välttää. Mutta kun kerran olen tullut, niin täytyy minun jäädäkin,

sillä lähtöni herättäisi vieläkin suurempaa huomiota, ja minun on

ehdottomasti tänä iltana saatava puhutella Paul Moijia.

Pian oli kapakassa oleva joukko unohtanut huoneen nurkassa istuvan

nuoren miehen, pitkäviiksinen upseeri vain silloin tällöin loi

tutkivan katseen häneen.

Vähän ajan päästä Jokkim näki upseerin nousevan paikaltaan ja

lähestyvän häntä. Tultuaan Fresen pöydän luo hän kohteliaasti nosti

leveäreunaista ja sulkatöyhtöistä hattuaan, kumarsi syvään ja sanoi:

-- Nuori Jokkim Frese ei varmaankaan enää tunne minua? sanoi upseeri.

Nimeni on Didrik König. Sallitte varmaankin minun hetkiseksi istua

seuraanne.

-- Ei minulla ole mitään sitä vastaan odottaessani toista, sanoi

Jokkim jäykästi.

Kuultuaan nuoren miehen nimen hän muisti juuri vähää ennen ulkomaille

menoaan tämän saman saaneen aikaan rettelöitä perheessä, jossa hän,

Jokkim, paljon oleskeli. Raatimies Pietari Ruuthin leski, Sigrid,

Viipurin entisen linnanherran Henrik Caréelin tytär, oli ollut

iloinen nainen ja oli ihastunut Didrik Königiin. Alussa heidän

välinsä lienevät olleet sangen hellät, mutta sitten Sigrid kyllästyi

ihailijaansa, ja kun asessori Johannes Vassenius Turusta, jouduttuaan

leskeksi, tuli häntä kosimaan, niin Sigrid suostui menemään hänen

vaimokseen. Mutta silloin Didrik nosti mellakan ja väitti, että

hänellä oli aikaisemmat oikeudet tähän naiseen. Koko kaupunki puhui

tästä asiasta, ja juoruämmillä oli runsaasti keskustelun aihetta.

Lopun lopuksi Sigrid meni Turkuun vieden mukanaan edellisestä

avioliitostaan saamansa lapset, Henrikin, Jakobin ja Barbaran.

Usein oli Jokkim kaipauksella muistellut kaunista Barbaraa, joka

Viipurista lähtiessään oli vielä hento tyttö, mutta nyt jo varmaankin

niinä kolmena vuotena, jotka hän oli ollut Viipurista poissa, oli

neidoksi kehittynyt. Muistellessaan tätä kaikkea tunsi Jokkim

vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan.

-- Tarvitsette häntä varmaankin lemmenasioissa? sanoi König nauraen.

-- Minulla ei ole mitään lemmenasioita, sanoi Jokkim niin tiukasti,

ettei upseeri tohtinut enää jatkaa keskustelua tähän suuntaan.

-- Paul Moij lainaa myöskin rahoja jokseenkin suurta hyvitystä

vastaan, jatkoi Didrik. Mutta eihän rikkaan Fresen tarvitse

sellaisissa asioissa kääntyä hänen puoleensa.

Tämä kuulustelu ja tiedusteleminen tuntui Jokkimista niin

vastenmieliseltä, että hän varmaankin olisi jättänyt miehen ja

lähtenyt, ellei samassa olisi huoneen toisesta päästä kuulunut

riemuhuutoa.

Paul Moij oli astunut kapakkaan.

Hän oli keikarimaisesti puettu, vaaleatukkainen nuori mies. Hän

tervehti iloisesti hymyillen kapakassa-olijoita ja aikoi mennä erään

pöydän ääreen istumaan, kun Nike riensi hänen luokseen ja viittasi

kapakan perällä olevaan pöytään päin.

Paul heitti päällys takkinsa Napukalle, joka oli rientänyt häntä

vastaanottamaan, ja astui huoneen poikki Jokkim Fresen luo.

Tämän nähdessään Didrik König kohteliaasti kumartaen väistyi ja meni

puhuttelemaan krouvaria.

-- Olettehan Paul Moij? kysyi Jokkim.

-- Olen, vastasi Paul sirosti taivuttaen päätään.

-- Nimeni on Jokkim Frese ja olen teitä levottomana odotellut.

Istukaamme puhelemaan.

Paul vetäisi hienosta sinisestä verasta tehdyn takkinsa liepeestä,

saadakseen pukunsa siten kiinteämmin mukautumaan hartioihinsa, ja

istahti vastapäätä Jokkimia, ensin korjattuaan kädellään valetukkansa

vasemman korvan juuressa olevaa nauhalla sidottua kähärää; sen

tehtyään hän sormillaan hiukan levitti leveitä punaisenruskeita

samettihousujaan ja kysyi:

-- Miten voin armollista herraa palvella?

-- Tulollanne jo teitte minulle palveluksen, vastasi Jokkim.

-- Mitenkä se oli mahdollista?

-- Vapautitte minut vastenmielisestä seurasta.

Tarkoitatte Didrik Königiä, sanoi Paul. Toivon että kaikessa olemme

yhtä paljon samaa mieltä kuin tässäkin, sillä tuo mies on mielestäni

ilettävä.

-- Samaa toivon minäkin, lausui Jokkim, sillä minulla on tärkeitä

asioita teille kerrottavana.

-- Sallikaa minun sitä ennen pyytää itselleni malja viiniä, sillä

ulkona on kylmä ilma ja ruumiini kaipaa lämmikettä, sanoi Paul.

Hän viittasi luokseen Napukan, joka lähestyi kantaen hänen

päällystakkiaan käsivarrellaan. Poika laski päällystakin penkille

Paulin viereen ja juoksi noutamaan viiniä. Pian hän palasi tuoden

hopeisen tuopin.

-- Voinko puhua täällä kenenkään kuulematta? kysyi Jokkim.

-- Voitte. Tämän turvallisempaa paikkaa ette olisi voinut etsiä,

vaikkapa salaliiton tekemistä varten. Kapakka on täynnä väkeä, olemme

aivan huoneen nurkassa, kukaan ei voi meitä kuunnella.

Jokkim nyökkäsi, vilkaisi ympärilleen ja sanoi sitten:

-- Tiedän teidät kuninkaalle ja hallitukselle uskolliseksi mieheksi.

-- Siinä olette oikeassa, sanoi Paul. Mutta vielä oikeammin

sanoisitte, jos lisäisitte: tälle maalle ja kansalle. Vaikka äitini

kautta olenkin syntyäni hollantilainen, niin isäni kautta olen

suomalainen ja olen tänne tultuani kokonaan kiintynyt tähän maahan,

rakastan sitä koko sydämelläni, vaikka en ole sokea tämän kansan

vioillekaan. Niin, olen hollantilainen. Isäni purjehti Amsterdamiin

täältä Suomesta ja aikansa kuluksi rakastui erääseen hollantilaiseen

tyttöön. Minä olen tuon iltahetken viettämisen tulos.

-- Olen kuullut, että isäntänne, Antonius Borchardt, lainasi viime

sodan aikana kuninkaalle suuret määrät rahaa, ja että hän silloin

käytti teitä, aivan nuorta miestä, välittäjänä. Onko se totta? kysyi

Jokkim.

-- Vein muutaman nelikollisen plootuja Tukholmaan, vastasi Paul. Tein

sen mielelläni, sillä olen aina halusta sekaantunut suuriin asioihin.

-- Voin siis täydellisesti luottaa teihin?

-- Ehdottomasti, kaikessa siinä, mikä koskee tätä maata ja kansaa.

Ja, lisäsi hän hymyillen, mitä rakkausjuttuihin tulee, niin olen

niissä aivan verraton opastaja, sillä jollain tapaa olen ollut

tekemisissä jokaisen tämän kaupungin kauniin naisen kanssa.

-- Siinä suhteessa en apua kaipaa. Tarvitsen luotettavan henkilön

seuraamaan minua ainakin Turkuun, ellei Tukholmaan asti, miehen,

jonka seurassa aivan kenenkään huomiota herättämättä voin poistua

kaupungista. Voitteko hankkia minulle sellaisen?

-- Sattuma, joka niin usein leikkii meidän onneksemme, on tuonut

tänne juuri sellaisen miehen kuin tarvitsette. Hän voi aivan

turvallisesti saattaa teidät vaikka Turkuun asti. Hän odottaa tässä

huoneessa minua, vaikka en vielä ole ennättänyt häntä huomata.

-- Luotatteko häneen täydellisesti? kysyi Jokkim.

-- Aivan kuin omaan itseeni. Hän on oikea suomalainen talonpoika,

sanoissa hidas, mutta teoissa nopea.

-- Kummastelette varmaan, sanoi Jokkim, miksi en ota ketään oman

taloni väestä. Olen vasta aivan lyhyen ajan oleillut Viipurissa enkä

tunne ketään niin hyvin, että voisin häneen täydellisesti luottaa.

-- Mutta ettehän tunne minuakaan? sanoi Paul.

-- Tukholmassa sain teistä tiedot, joiden perustuksella luotan teihin

täydellisesti.

Tätä sanoessaan Jokkim aivan kuin sattumalta laski oikean kätensä

pöydälle siten, että muu käsi oli nyrkissä, paitsi etu- ja

keskisormi, jotka olivat ojennettuina suoraan eteenpäin.

Tämä pieni liike teki Pauliin odottamattoman vaikutuksen; hänen

kasvoilleen levisi ilon puna, ja hän tarttui Jokkimin käteen ja

pusersi sitä lujasti.

-- Siis tekin kuulutte liittoon! sanoi hän säteilevin silmin. Ja

olemme olleet samassa kaupungissa tietämättä toisistamme mitään!

-- Te ette minusta tietänyt mitään, sanoi nuori Frese, mutta minä

kyllä teistä. Tukholmassa sain teistä tiedot, mutta en katsonut

tarpeelliseksi mitenkään lähestyä teitä, jotta emme herättäisi

huomiota.

-- Luulin olevani yksinäni täällä kuninkaan soturina, sanoi Paul, ja

nyt onkin minulla toveri ja liittolainen!

-- Viipuri on monessa suhteessa epäluotettava kaupunki, sanoi Jokkim.

Tänne ei voi eksyä montakaan meidän kaltaistamme miestä. Siksi

täytyykin meidän sitä voimakkaammin toimia yhdessä. Viipurissa on

hyvin voimakas saksalainen kansanaines, ja se on melkein enemmän

tekemisissä ulkomaiden kuin muun Suomen kanssa, täällä on siis voitu

kylvää tuota turmiollista oppia, jonka tarkoituksena on Ruotsin jäsen

ohella Suomenkin onnen paneminen vaaraan.

-- Tarkoitatte herttua Adolf Johanin vehkeilyjä, joilla hän tahtoo

saada Ruotsin kruunun itselleen ja syrjäyttää nuoren kuninkaamme.

Molemmat nuoret miehet, jotka tähän asti olivat olleet aivan

ventovieraita toisilleen, olivat tulleet äkkiä hyviksi ystäviksi

sen kautta, että heidän molempien ajatukset olivat kohdistuneet

niihin suuriin valtiollisiin vehkeilyihin, joita Tukholmassa

harjoitettiin. Kun kuningas Kaarle X kuoli, niin hän määräsi

seuraajakseen poikansa ja asetti valtakunnan asioita hoitamaan

holhoojahallituksen, johon kuului monen ylhäisen ruotsalaisen herran

ohella leskikuningatar ja kuninkaan veli. Kuningattaren sallivat

ruotsalaiset istua tässä hallituksessa, mutta kaikilla oli suuri

vastenmielisyys juonittelevaa herttua Adolf Johania vastaan. Säädyt

kokoontuivat heti kuninkaan kuoltua ja päättivät syrjäyttää hänet.

Tätä herttua ei koskaan antanut anteeksi ruotsalaisille. Ainoa mies,

jota hän todella pelkäsi Tukholmassa, oli hänen vaimovainajansa isä,

Pietari Brahe. Kun herttua meni uusiin naimisiin Pietari Brahen

veljentyttären kanssa, niin hän sai tästä naisesta aviopuolison,

joka alkoi yllyttää miestään vallan anastamiseen. Kaikki, mitä

naisellinen viekkaus ja salakähmäisyys voi saada aikaan, ilmaantui

silloin. Maassa vallitsi suuri tyytymättömyys holhoojahallitusta

kohtaan, jonka aikana maa oli tavattoman suuressa määrässä köyhtynyt.

Yleensä toivottiin holhoojahallituksen kukistumista, ja suuri

liitto, johon kuului jäseniä kaikista kansankerroksista säätyjen

mielipiteen valmistamiseksi, toimi siihen suuntaan, että nuori

kuningas, joka läheni viidettätoista ikävuottaan, julistettaisiin

täysi-ikäiseksi. Jos maassa vallitsi kaksi puoluetta, toinen

kannattaen holhoojahallitusta, toinen sotien sitä vastaan, niin oli

vielä kolmas ja vaarallisin, herttuan puolue, joka kaikkialta osasi

värvätä itselleen puoluelaisia, luvaten heille suuria etuja siinä

tapauksessa, että hän pääsee valtaan, ensin holhoojaksi ja sitten

sitä tietä pitemmällekin.

-- Ja oletteko saanut tietää jotain erikoista tässä kaupungissa,

kysyi Paul, koska olette minua etsinyt?

-- Sain Tukholmassa määräyksen pitää silmällä Viipurin maaherraa

Konrad Gyllenstjernaa, vastasi nuori Frese.

-- Minä en koskaan ole luottanut tuohon tummaan herraan, sanoi Paul.

Hänessä ei ole mitään muuta hyvää ja miellyttävää minun mielestäni

kuin hänen kaunis nuori rouvansa. Mutta jättäkäämme naiset tällä

kertaa. Tiedättekö siis jotain varmaa hänestä?

-- Sattuma, joka usein saa suurta aikaan, on leikkinyt maaherran

turmioksi, sanoi Jokkim. Muuan ajomieheni, joka toi ulkokartanostani

halkoja, kohtasi tiellä lähettisotilaan, jonka hevonen oli

kompastunut ja siinä nyrjäyttänyt jalkansa, ja mies senvuoksi pyysi

päästä Viipuriin ajomieheni kuorman päällä. Tämä tapahtui tänään

iltapäivällä, ehkä noin kaksi tuntia sitten. Ajomieheni on jokseenkin

paljon väkeviin menevä, hänellä oli taskussaan "miehenvirkistäjä",

ja yhdessä he lämpimikseen alkoivat kallistella sitä. Seurauksena

siitä oli, että lähetti tullessaan linnan luo oli niin pehmoinen,

että unohti rekeen laukkunsa, jonka ajomies toi minulle. Avasin sen,

koska minua oli käsketty pitämään maaherraa silmällä, ja silloin

löysin muutamia kirjeitä, jotka aivan selvästi osoittavat hänen

vehkeilynsä herttuan hyväksi. Nyt nämä kirjeet ovat heti saatavat

Tukholmaan Pietari Brahelle, joka on kuninkaan puolella. Minun täytyy

oitis lähteä täältä. Jotta matkani pysyisi salassa, en voi turvautua

sukulaisiini, sillä en ole heidän mielipiteistään aivan selvillä.

Teidän nimenne sain kuulla Tukholmassa, siksi turvaudun teihin.

Mainitsitte luottavanne erääseen mieheen, joka voi seurata minua

matkallani. Mikä on hänen nimensä?

-- Mikko Heikinpoika.

-- Talonpoikako?

-- Niin.

-- Mistä?

-- Vihdin pitäjästä, Kaukolan Ylitalosta.

-- Ja miksi tuo mies on täällä?

-- Hän on hyvin erikoinen vanhus, jäntevä kuin tervaskanto,

harvapuheinen, mutta paljon ajatteleva. Hän on viime vuonna

luovuttanut tilansa pojalleen ja tämän apelle ja on siis nyt vapaa

kulkemaan missä mielii. Hän on tuonut kaupunkiin jotain lännestä päin

tulleita matkustajia, sillä hänen talonsa on jo kauan ollut tunnettu

siitä, että se on jonkinmoisena kestikievarina. Ukko ei pelkää pitkiä

matkoja ja käy mielellään suurissa kaupungeissa.

-- Hän on juuri sellainen mies kuin tarvitsenkin, sanoi Jokkim. Hän

voi viedä minut nopeasti ja varmasti Turkuun.

-- Hänen seurassaan olette aivan turvassa, sillä Mikko on varovainen

ja viisas eikä tee mitään tarkoin punnitsematta. Sitäpaitsi on hän

iästään huolimatta ja lyhyestä vartalostaan välittämättä niin väkevä,

että voi vääntää hevosenkengän suoraksi.

-- Voiko hän siinä tapauksessa, että vastustajani jollain tavoin

tekevät matkani jatkamisen mahdottomaksi, yksinään mennä Tukholmaan

Pietari Brahen luo?

-- Mikko ei pelkää mitään, hän menee minne häntä käskee, jos hän

nimittäin vain pitää ajamaansa asiaa oikeana, sanoi Paul. Mutta kun

matkanne voi todellakin olla vaarallinen, niin enkö minä saa seurata

teitä? Ilmoitan isännälleni jonkun tekosyyn, kauppa-asioissahan on

nyt hiljainen aika, hän päästää minut varmasti.

-- Teidän lähtönne herättäisi heti huomiota, sanoi Jokkim. Minä

olen niin vähän aikaa ollut kaupungissa, että minun poistumistani

ei huomatakaan. Sitäpaitsi voi jokainen olettaa minun palanneen

Tukholmaan, jossa viimeksi olen ollut. Kutsukaa tuo mies tänne!

Paul vilkaisi kapakassa-olijoihin ja viittasi eräälle

lyhytkasvuiselle, sileäksi ajellulle, teräväsilmäiselle

talonpoikaisvanhukselle, joka heti lähti liikkeelle, lähestyi nuoria

miehiä ja jäi heidän viereensä seisomaan.

-- Tämä herra on Jokkim Frese ja tarvitsee sinun apuasi, Mikko, sanoi

Paul.

Mikko nyökkäsi ja katsoi harmailla, terävillä silmillään tutkivasti

Jokkimiin.

-- Asia koskee maata ja kansaa, sanoi Jokkim hiljaa ja vakavasti.

Mikko ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä lujasti.

-- Panen teidät ehkä vaaraan, sanoi Jokkim.

-- Ei se tee mitään, kyllä mies kaikesta suoriutuu, sanoi Mikko

hymähtäen.

-- Jos matkalla minun jotenkin käy huonosti, niin täytyy teidän voida

jatkaa yksinänne Tukholmaan, sanoi Jokkim.

-- Kyllä mennään, vastasi Matti.

-- Voimme siis lähteä, sanoi Jokkim ja nousi.

Paul ojensi kätensä nuorelle Freselle ja sanoi, äänensä hiukan

värähdellessä:

-- Olette tänä iltana saanut minusta ystävän, joka on puolestanne

valmis panemaan kaikki alttiiksi.

-- Lähdetään sitten, mitä tässä suotta viivytellään, jos kiire on,

sanoi Mikko.

-- Jotta mitään epäilyksiä ei syntyisi, sillä en luota hitustakaan

tämän kapakan isäntään, sanoi Paul, saa Mikko lähteä edeltäpäin

Siikaniemen puolelle ja odottaa uuden kirkon luona siksi, kunnes tämä

herra saapuu.

-- Se on viisaasti ajateltu, sanoi Jokkim. Kun nähdään minun yksinäni

ajavan kaupungin portista, niin ei kukaan epäile mitään. Onhan nyt

kuutamo ja jäällä ajelijoita paljon, äskenkin vähää ennen tänne

tuloani ajoi muuan joukkio asuntoni ohitse. Voidaan luulla minun

menevän armastani tapaamaan.

Jokkim oli iloisella tuulella ja nauroi.

-- Minä siis menen, ja tunnin päästä tavataan Siikaniemen kirkon

luona, sanoi Matti ja läksi astelemaan ovea kohden.

Jokkim istui jälleen pöydän ääreen, mutta juuri kun Mikko oli

kadonnut ovesta, hän aivan kuin näytti muistavan jotain ja riensi

hänen jälestään. Vähän ajan päästä hän palasi. Hän istui Paulin

seuraan juttuamaan, ja jokainen sivullinen olisi voinut luulla heidän

puhelevan kaikenlaisista hupaisista asioista, niinkuin nuorten

miesten tapana on.

Jonkun ajan kuluttua Jokkim otti taskustaan nyrnbergiläisen,

munanmuotoisen taskukellon ja sanoi:

-- Kaupungin portit suljetaan kello yhdeksältä, minun täytyy sitä

ennen poiketa kotiani järjestämään hieman asioitani.

Molemmat kättelivät toisiaan ja Jokkim poistui. Lähtiessään hän

silmillään etsi kapakan isäntää maksaakseen hänelle juomansa viinin.

Nikeä ei näkynyt missään, mutta kun Jokkim tuli eteishuoneeseen,

niin tuli krouvari eräästä sivuovesta, josta epäilemättä mentiin

varastokellareihin, ja lähestyi syvään kumarrellen Jokkimia:

-- Joko armollinen herra nyt lähtee? kysyi hän.

-- Olen jo toimittanut asiani, sanoi Jokkim. Tässä on maksu viinistä.

Hän ojensi Nikelle hopearahan. Kapakan isäntä saattoi häntä kadulle

asti ja seurasi katseillaan, miten Jokkim viittaansa kiedottuna

kiirein askelin kulki pitkin Piispankatua Kuningattarenkadun poikki

ja tuomiokirkon ohitse omaa taloaan kohden Haakonin portin luo.

Niken palatessa kapakkaan oli Paul jo keskellä permantoa kertomassa

kaskuja suurella riemulla kuuntelevalle joukolle.

Paul huomasi kesken kaikkea, miten Nike viittasi Didrik Königille.

Tämä kiirehti krouvarin luo, ja he puhuivat hiljaa kiihkeästi

jonkun aikaa keskenään. Sitten upseeri nopeasti poistui kapakasta.

Paul ihmetteli hänen äkkinäistä lähtöään, sillä aina oli tuo mies

istunut kapakassa siihen asti, kunnes se raadin määräyksen mukaan oli

suljettava.

Paul huomasi myös Napukan viittaavan jotain hänelle, mutta kun

Paul tuli häntä kohden, niin Nike karjaisi jotain pojalleen, joka

kiireimmän kautta riensi ovesta ulos.

Hieman levottomana palasi Paul entiselle paikalleen kaskuja kertomaan.