Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi
savuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi
siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy
sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva
tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet
kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa
näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset
tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului
vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen
pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä
suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto
oli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten
aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin
tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi
olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. --
Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden
kanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin
ihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat
sekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset,
toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa
silmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät
hikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei
sada... voih, kun ei jo sada...
Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran
vuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista
elämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä
talossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan
hiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja
ainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä
kuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta
naurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa
aaveiden asunnolla.
Ja syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa ei
suinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannut
kuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoa
enemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttava
erään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvoin
todellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttää
itseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavalta
kuumuudelta...
Niin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa,
vaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkealle
pullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi ja
laskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä ja
sähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottava
omansa.
Siitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.
Mutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorin
kymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsä
kotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana ja
tavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoin
isäntärengiksi seudun suurimpaan taloon Sorsalaan. Kokonaista kymmenen
vuotta palveli hän tässä talossa yhtä isäntää ja säästi sillä välin
tarkkuudellaan ja ahkeruudellaan pienoisen omaisuuden. Joka vuosi
keyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, mutta hän
ei huroitellut rahojansa niinkuin muut rengit "riiviikon" ajalla --
eipä hän monasti riiviikkoa pitänytkään --, vaan osti niillä lehmiä,
jotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa
voi-arentia vastaan eläkkeelle. Kun hän siis kymmenentenä keyripäivänä
riisui talon vaatteet yltänsä ja pukeusi omiinsa, saattoi hän kehumatta
kohottaa rintansa korkeammalle kuin tavalliset rengit, sillä hänen
rintansa pullotti ulospäin, ja tämän pullottamisen vaikutti täysi
kukkaro.
Tosin löytyi suomalaisia panettelijoita jo silloinkin. He kuiskivat
keskenänsä, että Jeremias Jormanaisen rinnan pullistukseen oli
kokonaan toiset syyt kuin ne joita hän itse sanoi. Ja varsinkin
hänen palveluksensa viimeisinä vuosina, kun Sorsalan isäntä kuoli ja
tämän leski taloutta isännöi, arvelivat nämä panettelijat Jeremias
Jormanaisen rinnan päässeen oikein kohoamaan. Hän oli leskelle kaikki
kaikessa. Hän peri saamiset, maksoi maksut, mittasi elot, myi ja osti,
oli yhdellä sanalla niinkuin isäntä ainakin talossa. Kävihän hänen
siis povitaskuansa paksuntaminen, varsinkin kun tiedettiin siihen
halua olevan. Vieläpä kertoivat ne, jotka luulivat salaisimmat asiat
tietävänsä, että Jeremias Jormanaisen hallussa hänen kymmenentenä
keyrinänsä oli Sorsalan isäntävainajan vanha kissannahka; että hän oli
sen saanut huostaansa isäntävainaan pesijäisissä, hän kun oli hangelle
vienyt sen olkipulsterin, jolle isäntä kuoli ja jossa tämän tiedettiin
rahakissaansa säilyttäneen; ja että itse Sorsalan emäntä oli tämän
asian tähden jo monta kertaa itkenytkin...
Näin puhuivat panettelijat, vaan olihan tuota jo ennen sitäkin
paneteltu ihmisiä.
Pää-asia oli kuitenkin se, että palveluksesta erottuansa Jeremias
Jormanainen osti keskolaisen maatilan, nai emännän ja alkoi elää
niinkuin muutkin konnulliset. Hänelle syntyi naimisensa ensi vuosina
kaksi poikaa, joista vanhempi -- vaikk'ei ollutkaan ruskea ja karvainen
-- rupesi peltomieheksi, vaan nuoremmasta päätti isä tehdä papin.
Muita lapsia ei heille syntynytkään siitä luonnollisesta syystä, että
äiti kuoli nuoremman pojan lapsivuoteesen. Lopun ikänsä eli Jeremias
Jormanainen leskenä.
Kun nyt siis Jeremias Jormanainen aikoi lähteä pois tästä matoisesta
maailmasta ja itse muuttua madoiksi, kutsui hän molemmat poikansa,
Jeremiaan ja Eenokin, kuolinvuoteelleen, lausuaksensa heille viimeiset
jäähyväisensä ja antaaksensa heille isällisen siunauksensa. Kammarista,
jossa isännän sairasvuode oli, käskettiin siksi aikaa muu talonväki
poistumaan.
Pojat tulivat isänsä sairashuoneesen. He olivat molemmat jo
täysikasvuisia ja Jeremiaalla sitä paitsi vaimo sekä yksi lapsi.
Eenokki oli viime kevänä päässyt lukion toiselle luokalle, jolle
päästäksensä hänen oli täytynyt käydä koulua yksitoista vuotta.
"Kuulehan sinä Jeremias", -- lausui sairas murtuneella, vapisevalla
äänellä, -- "tulehan tänne lähemmäksi".
Jeremias astui isänsä vuoteen viereen ja sairas jatkoi:
"Kun minun nyt näkyy täytyvän, niinkuin muinoin kuningas Taavetin,
'mennä kaiken maailman tietä', ai'on vielä ennen kuolemaani antaa
sinulle muutamia neuvoja".
"Antakaa vaan, hyvä isä".
"Ja tehdä muutamia määräyksiä jälkeeni jäävästä omaisuudesta
kirjallisesti".
"Tehkää vaan, rakas isä",
Eenokki, joka tähän asti oli seisonut edempänä ikkunan vieressä
sormillansa soitellen pölyisiä ruutuja, astui nyt esiin.
"Kaikki kirjalliset määräykset, isä rakas, ovat Jeremiaan ja minun
välillä tarpeettomat", -- lausui hän. "Sellaisista saisivat vaan
kylällä juoruamisen aihetta. Tehkää määräyksenne tässä meidän kuullen,
niin me lupaamme niitä rehellisesti noudattaa ja sillä hyvä. Olemmehan
me veljeksiä, vai mitä Jeremias?"
Ja Eenokki laski kätensä Jeremiaan olkapäälle, hymyili rehellisesti ja
katsoi häntä silmiin.
"Mutta jos toinen, kumpi tahansa teistä, jälkeenpäin hyvinkin ei
tahtoisi muistaa nykyisiä puheita?" -- kysyi sairas.
"Kyllä me muistamme", -- ehätti Eenokki vastaamaan. "Ja jos tahdotte,
niin teemme tässä teidän kuolinvuoteenne edessä kalliin valan siitä,
että päätöksenne tulevat noudatetuiksi".
"Mitäs Jeremias siihen sanoo?"
"Eikös tuo liene samantekevää", -- vastasi tämä haukotellen ja päätänsä
raapien.
"No... olkoon sitte menneeksi", -- lausui isä.
Ja vähän levähdettyänsä jatkoi hän puhettansa:
"Niinkuin tiedätte rakkaat lapseni, ovat minun vähäiset säästöni
menneet kaikki Eenokkia kouluuttaessa. Mutta ei sillä hyvä,
onpa täytynyt tehdä jo muutama tuhat markkaa velkaakin Saarelan
isännälle. Sen vuoksi -- ja varsinkin kun Eenokki ei näyttänyt olevan
hyväpäinenkään -- ai'oin jo lopettaa tuon turhan rahankulutuksen (näitä
sanoja kuullessaan vaaleni Eenokki). Mutta kun toisaalta katsoen olisi
sääli jo niinkin suuria kulutuksia hukkaan heittää ja kun Eenokkikin
jo nyt on siksi mielistynyt, että luultavasti rupeaa omin taiten
lukemaan (Eenokin muoto alkoi kirkastua) --, ja kun vielä lisäksi
tämä maatilakin menisi olovahkon pieneksi kahdelle eläjälle -- lienee
parasta, että Eenokki lukee papiksi asti".
"Niin papiksi... papiksi, kallis isäni!" teroitti Eenokki väliin.
"Mutta kun tämä talo ei jaksa sinua papiksi asti kouluttaa", -- jatkoi
sairas, -- "niin olen päättänyt, että Jeremiaan tulee kuitenkin vielä
sittekin takauksellaan olla sinulle avullisena rahojen hankinnassa aina
siihen asti kun olet papiksi vihitty. Mutta pankaa mieleenne, että tämä
talo on kaikkine kampsuineen jääpä yksin Jeremiaalle, kun hän vaan
on Eenokin yli yliopistoon asti koul... kouluut... tanut... Ymmär...
rät... tekö?"
Näin pitkästä puheesta oli sairas niin väsynyt, että viimeiset sanat
tulivat katkonaisina ulos.
"Kyllä, kyliä rakas isä ymmärrämme!" -- vastasi Eenokki ja molemmilla
pojilla kiilsi kirkkaat kyyneleet silmissä.
"Ja lupaatteko pitää, mitä... mitä olen puhu... puhunut?"
"Lu... lupaamme!" -- vastasivat veljekset yhdestä suusta nyyhkytellen.
"Van... vannokaa sen pääl... päälle."
"Me vannomme!" -- lausui Jeremias vakavasti.
"Eiköhän se ole tarpeetonta ja -- alentavaa?" -- ehdoitti Eenokki.
"Ha'e, Jeremias, koulumestari-Aapo kirjan tekoon, koska Eenokki ei
vanno", -- käski kuoleva isä.
"Kyllä, kyllä minä vannon!" -- sanoi Eenokki hätäisesti.
"No ruvetkaa sitte polvillenne lap... lapseni".
Pojat tottelivat.
"Ot... ottakaa tois... toisianne kädestä ja antakaa kä... kätenne
tänne".
Niin tehtiin. Molemmat pojat ottivat toisiansa kädestä ja isä puristi
yhdistetyt kädet omain vapisevain käsiensä väliin rintaansa vasten.
"Lu... lukekaa mi... minun jälestäni".
Ja siinä luettiin silloin, isä edellä pojat jälestä, seuraava vala,
joka kuitenkin sairaan heikkouden tähden tuon tuostakin keskeytyi:
"Me Jeremias ja Eenokki Jormanaiset lu... lupaamme ja van... vannomme
tässä is... isämme kuo... kuolinvuoteen ääressä, että tämä talo
on... on jääpä Jere... Jeremiaalle koko... nansa, sitte kun hän...
hän on minut Ee... Eenokin yli... yliop... ylioppilaaksi asti kou...
kouluuttanut, eikä Eeno... Eenokilla ole sit sitte siihen mi... mitään
os... osaa, niin... totta... Jum... Jumala meitä aut... autta... koon
ruu... ruumiin ja sielun puo... puolesta... amen!"
Viimeiset sanat oli sairas lausunut ainoastaan kuiskuttamalla ja kun
valan loppuun päästiin, ummisti hän silmänsä eikä niitä enää avannut.
Rinnalle yhteen puristetut kädet aukesivat itsestänsä ja muutamia
kertoja raskaasti huoahdettuansa, oli vanhemman Jeremias Jormanaisen
sielu eronnut ruumiista ja lähtenyt matkustamaan sinne, josta ei
takaisin pääse...
* * * * *
Ja sitte pidettiin ukko Jormanaisen hautajaiset.
Maantavan mukaan tulivat vieraat hautajaistaloon jo hautaustoimituksen
edellisenä iltana "yön istujaisiin". Heitä kestitettiin kahvilla ja
ruo'alla parhaan mukaan eikä kuokkavieraitakaan tyhjin suin laskettu
pois. Uunipaistia ja ryynivelliä, verestä kaalia ja ryynimakkaraa
riitti kerjäläisillekin kylliksi. Eikä ne muuten ukko Jormanaisen
hautajaiset olisi olleetkaan... Ja ahkerasti kuljeskeli nuori isäntä,
Jeremias, isävainajansa iso taskumatti povella ja vanha hopeapikari
kourassa, miesvieraiden keskellä, Tuon tuostakin veti hän matin
näkyviin, laski siitä pikarin kukkuralleen ja ojensi sen asianomaiselle
lausuen: "Kipsooppas pois!" Ja "kipsattiinhan" siinä, kuinkas muuten!
Sen todistivat selvästi sekä nuo jo ennen syöntiänsä sinne tänne
nurkkiin nukkua kumpsahdelleet naapuri-isännät, kuin myöskin, vaikka
vähemmässä määrässä, heidän vielä ruokapöydissä istuvat vellirintaiset
ja rasvanaamaiset kumppalinsa. Ja mitenkäs se muuten olisi käynyt
laatuunkaan. Eihän ne ilman olisi ukko Jormanaisen hautajaiset
olleetkaan...
Seuraavana aamuna anivarhaisen aamiaisen syötyä lähdettiin ruumista
kirkolle kuljettamaan. Ja tulipa sitä saattoväkeäkin koko joukko.
Mitä lienee pariinkymmeneen hevoiseen ollut. Kirkolla sitte vainajan
ruumiilliset jäännökset "koulun" ja kahden papin kanssa erikoishautaan
laskettiin. Sillä eihän miten sopinut ukko Jormanaista yhteishautaan
panna, eihän toki... Pitipä rovasti vielä korean ruumissaarnankin.
Sitä kuunnellessa tipahteli vaimoväeltä tuon tuostakin katkeria
vesipisaroita valkoisille neliskolkkaisiksi taitetuille nenäliinoille,
miltä silmistä miltä -- nenästä. Ja oikeinhan se olikin. Tokkopas niitä
muuten olisi ukko Jormanaisen hautajaisiksi tiennytkään...
Mutta näissä hengellisissä toimissa oli päivä jo puolitiehen
kulunut ja itsekunkin ajatukset alkoivat kääntyä yhä enemmän ja
enemmän maallisiin asioihin. Naisten hiukan kostuneet nenäliinat
pistettiin siis avariin hameen taskuihin, miesten hatut painettiin
lujasti päihin ja sitte ajettiin täyttä karkua lähinnä hautausmaata
olevaan suntion taloon. Siellä sitte vielä kerran yhdessä pappien
ja lukkarin kanssa vainajan muistoksi ryypättiin ja syötiin läski-
ja matikkakukkoja. Ruokailun asianmukaiseksi päätökseksi piti
seurakunnan kappalainen tässä tilaisuudessa pitkän... pitkän ja
ylevän puheen "edesmenneen ristiveljemme" kerrassaan verrattomista
ansioista, jonka puheen kestäessä tietysti jokainen läsnä-olija oli
velvollinen vuodattamaan kaikkein katkerimpia kaipauksen kyyneleitä.
Ja kun sitte vihoviimeiseksi ukko Jormanais'-vainaan oma poika, nuori
Eenokkimaisteri, oikein sulavilla sanoilla kiitteli ei ainoastaan
kirkkoherroja ja muita virkamiehiä, vaan vielä lopulta yhteisesti
kaikkia muitakin vieraita, siitä muka suuresta kunniasta, jota nämä
hautajaisiin tulollaan olivat hänen isävainajalleen osoittaneet,
niin ihme olisi ollut, jos ei jokainen olisi ymmärtänyt, että nyt ne
pidettiin ne ukko Jormanais'-vainaan hautajaiset...