Joulun edellisenä sunnuntaina oli määrä saattaa Katrina hautaan, eikä
sellaisena pyhänä tavallisesti keräydy paljon väkeä kirkolle, sillä
kaikki tahtovat säästää kirkkomatkansa suuriksi juhlapäiviksi.
Mutta kun pieni saattojoukko Askedalista ajoi mäntymäkeä ylös kirkon ja
pitäjäntuvan välitse, nolostuivat he hiukan. Sillä niin suurta joukkoa,
kuin tänä päivänä, oli kirkolla ollut tuskin silloinkaan, kun vanha
Bron rovasti toimitti saarnavuoroaan Svartsjössä kerta vuodessa tai kun
papinvaalia pidettiin.
Olihan itsestään selvää, ettei mies talosta ollut lähtenyt vanhaa
Katrinaa saattamaan, vaan jotakin muuta täytyi olla tekeillä. Ehkäpä
odotettiin jotakuta suurmiestä kirkolle tai ehkäpä jonkun muun kuin
tavallisen papin oli määrä saarnata. Hehän asuivat niin syrjässä
Askedalissa, että paljonkin saattoi pitäjällä tapahtua heidän saamatta
siitä vihiä.
Ruumissaatto pysähtyi niinkuin tavallisesti pitäjäntuvan taakse
ja saattajat laskeutuivat maahan. Sielläkin oli väkeä yhtä paljon
kun mäntymäellä, mutta muuta ihmeellistä ei näyttänyt olevan.
Askedalilaiset alkoivat yhä enemmän ihmetellä, mutta he eivät tahtoneet
kysyä mitään. Saattojoukonhan pitää pysytellä erillään muista eikä
ruveta keskusteluihin niiden kanssa, jotka eivät ota osaa suruun.
Arkku nostettiin alas laverirattailta, joilla se oli kuljetettu
kirkolle, ja laskettiin mustille pukeille, jotka jo edeltäkäsin
olivat pystytetyt pitäjäntuvan edustalle. Siinä piti nyt sen sekä
kaikkien niiden, jotka kuuluivat siihen, seisoa ja odottaa, kunnes
kellot alkaisivat soida ja pappi ja lukkari olisivat valmiit lähtemään
hautausmaalle.
Oikea herran ilma oli kaiken aikaa. Satoi rankasti niin että
sadepisarat ratisivat vasten arkun kantta. Se vain oli varmaa: tuo
ihmisjoukko ei ollut saapunut kirkolle kauniin ilman vuoksi, olkoon syy
heidän tuloonsa mikä hyvänsä.
Mutta näyttipä siltä, kuin ei kukaan olisi välittänyt sateesta eikä
tuulesta tänä päivänä. Väki seisoi hiljaa ja kärsivällisesti taivasalla
etsimättäkään suojaa kirkosta tai pitäjäntuvalta.
Kantajat sekä muutkin, jotka olivat kerääntyneet Katrinan arkun
ympärille, huomasivat, että toisetkin pukit olivat asetetut ulos
paitsi niitä, joilla Katrinan arkku lepäsi. Toinenkin ruumis oli siis
siunattava. Siitäkään he eivät olleet kuulleet mitään. Eikä mitään
ruumissaattoakaan näyttänyt olevan tulossa. Aika oli muuten jo niin
pitkälle kulunut, että sen olisi pitänyt olla paikalla.
Kun kello oli kymmenen minuuttia vailla kymmenen, ja lähtö hautuumaalle
saattoi tapahtua milloin tahansa, huomasivat askedalilaiset, että
kaikki lähestyivät Nolin taloa, joka sijaitsi vain parin minuutin
matkan päässä kirkolta.
He näkivät nyt, vaikkeivät he tähän asti olleet sitä huomanneetkaan,
että pitäjäntuvalta oli siroitettu kuusenhakoja aina talon
päärakennuksen eteen saakka, ja oven molemmin puolin oli pystytetty
kuusia. Siellä oli siis ruumis talossa. Mutta sittenkään he
eivät voineet käsittää, miten he eivät olleet kuulleet mitään
kuolemantapauksesta sellaisessa talossa. Eikä ikkunoissa myöskään ollut
hursteja, niinkuin tulee olla, kun kuolema käy talossa.
Nyt eteisen ovet avattiin selkosen selälleen ja ulos tuli sittenkin
ruumissaatto. Nolin August astui ensimäisenä surusauva kädessä, ja
hänen jäljessään kantajat arkkuineen.
Saattoon yhtyi sitten koko ihmisjoukko, joka oli odottanut kirkon
edustalla. Tämän vainajan vuoksi he siis olivat saapuneet kirkolle.
He kantoivat arkun pitäjäntuvan edustalle ja laskivat sen toisen arkun
oikealle puolelle. Nolin August siirsi pukkeja, niin että molemmat
arkut joutuivat aivan rinnakkain.
Myöhempi arkku ei ollut yhtä uusi ja kiiltävä kuin Katrinan. Se oli
varmaan saanut monta sadekuuroa kestää jo ennen tätä päivää. Sitä oli
varomattomasti käsitelty, niin että se oli saanut naarmuja ja kolauksia.
Kaikki askedalilaiset vetivät syvältä henkeään, sillä nyt he alkoivat
ymmärtää. Tuossa arkussa ei maannut ketään Nolin Augustin sukulaista.
Ei minkään suurmiehen vuoksi noin paljon ihmisiä ollut saapunut
kirkolle.
Nyt kaikkien katseet kulkivat Klara Gullaan, nähdäkseen ymmärsikö
hänkin, mistä oli kysymys. Ja hänestä saattoikin selvästi huomata, että
hänkin sen ymmärsi.
Hän oli seisonut kalpeana ja itkettyneenä kaiken aikaa äitinsä arkun
vieressä, ja kun hän nyt tunsi toisen arkun, jota he kantoivat Nolin
talosta, näytti tämä iloinen yllätys saattavan hänet aivan pois
suunniltaan, niinkuin voi käydä, kun vihdoin saa sen, mitä kauan on
odottanut. Mutta hän rauhoittui pian. Hän hymyili surun voittoisesti
ja siveli pari kertaa hiljaa arkun kantta. »Nyt sinun on oikein hyvä
olla», näytti hän aikovan sanoa kuolleelle äidillensä.
Nolin August astui Klara Gullan luo ja otti häntä kädestä.
»Ei suinkaan Klara Gullalla ole mitään sitä vastaan, että järjestimme
asiat täten», sanoi hän. »Me löysimme hänet vasta perjantaina. Arvelin,
että se täten olisi Klara Gullalle helpompi.»
Klara Gulla vastasi vain pari sanaa. Ja huulet vapisivat, niin että
niitä tuskin saattoi kuulla.
»Kiitos! Hyvähän se on. Tiedänhän, ettei hän tule minun, vaan äidin
luokse.»
»Hän tulee teidän kummankin luo, sen Klara Gulla saa nähdä», sanoi
Nolin August.
Fallan vanha emäntä, joka oli kahdeksankymmenen vuoden vanha ja monien
surujen murtama, oli myös tullut kirkolle kunnioittamaan Katrinaa,
joka niin kauan oli palvellut häntä uskollisesti ja ollut hänen hyvä
ystävänsä. Hän oli ottanut mukaansa keisarikepin ja hatun, jotka olivat
annetut hänelle takaisin. Hän aikoi laskea ne hautaan Katrinan viereen.
Hän arveli, että Katrina kernaasti tahtoisi saada läheisyyteensä
jotain, mikä muistutti Jannea.
Nyt Klara Gulla astui hänen luokseen ja pyysi saada keisarikalut, ja
sitten hän asetti pitkän kepin pystyyn Jannen arkkua vasten ja hatun
sen päähän. Väki ymmärsi hänen ajattelevan sitä, ettei hän ollut
antanut Jannen kulkea keisarikoreudessaan palattuansa kotiin. Hän
tahtoi hyvittää sen verran kuin hän saattoi. Paljon ei kuolleen hyväksi
voi tehdä.
Tuskin oli keppi pystytetty arkun viereen, kun kirkon kellot alkoivat
soida, ja samalla tulivat pappi ja lukkari ja suntio sakaristosta ja
asettuivat saaton etunenään.
Sade virtasi kuurottain sinä päivänä, ja kaikeksi onneksi se piti
hiukan väliä, kun seurakunta järjestyi riviin, ensin miehet ja sitten
vaimoväki, ja valmistui saattamaan näitä kahta vanhusta hautaan.
Ne, jotka asettuivat saattoon, näyttivät ikäänkuin itsekin ihmettelevän
sitä, että olivat täällä mukana. Sillä eivät he juuri mitään
surua tunteneet, eivätkä liioin tahtoneet osoittaa kunnioitustaan
kummallekaan vainajalle. Asian laita oli vain sellainen, että kun
tieto oli levinnyt pitkin pitäjää, että Skrolyckan Janne oli löytynyt
juuri sopivaan aikaan, jotta hänet voitaisiin haudata yhteen hautaan
kuin Katrinakin, oli siinä kaikkien mielestä ollut jotain kaunista ja
ihmeellistä, ja he olivat halunneet nähdä, miten kuolema yhdistäisi
jälleen nuo vanhat aviopuolisot.
Eihän kukaan voinut aavistaa, että niin monet ajattelisivat aivan
samoin. Nyt oli nostettu melkein liiaksi melua kahdesta niin köyhästä
ja alhaisesta ihmisestä. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja olivat hiukan
häpeissänsä, mutta kun he nyt kerran olivat siellä, niin oli myös pakko
lähteä hautausmaalle.
Täytyihän heidän itsekseen hiukan hymyilläkin koko asialle, kun he
tulivat ajatelleeksi, että tämä olisi Portugallian keisarille ollutkin
hyvin mieleen. Kahta surusauvaa, sillä toinen oli seurannut Askedalista
mukana, kannettiin hänen ja Katrinan arkun edellä ja melkein koko
pitäjä seurasi mukana saattojoukossa. Sen paremmin ei olisi voinut
käydä, vaikka hän itse olisi saanut olla mukana järjestämässä.
Ja kukapa tietää, vaikka se olisi ollutkin hänen tointaan. Hän oli
tullut niin kummalliseksi kuolemansa jälkeen, tuo vanha keisari. Hän
oli varmaan jotain sillä tarkoittanut, että oli antanut tyttären niin
kauan odottaa itseänsä, ja aivan varmasti oli joku tarkoitus siinäkin,
että hän oli tullut syvyydestä esiin juuri parhaaseen aikaan.
Kun he kaikki olivat saapuneet leveän haudan partaalle ja arkut olivat
lasketut maan poveen, alkoi lukkari laulaa: »Ma kuljen kohti kuolemaa ‒
‒ ‒»
Lukkari Svartling oli tähän aikaan vanha mies. Hänen laulunsa toi Klara
Gullan mieleen toisen vanhan miehen, jonka laulua hän ei ollut tahtonut
kuunnella.
Tuo ajatus tuotti hänelle suurta tuskaa. Hän puristi kädet sydäntään
vastaan ja sulki silmänsä, jotta ne eivät ilmaisisi, miten syvästi hän
kärsi.
Hänen seisoessaan siinä silmät ummessa hän näki edessään isänsä kasvot,
sellaisina kuin ne Klara Gullan nuorena ollessa olivat olleet ja
jolloin isä ja tytär olivat niin hyviä ystäviä.
Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat eräänä aamuna kovan lumituiskun
jälkeen, jolloin tiet olivat ummessa ja isän oli täytynyt kantaa hänet
kirkkoon.
Hän näki ne edessään sellaisina, kuin ne olivat sinä päivänä, jolloin
Klara Gulla meni kirkolle punaisessa leningissään. Ei kukaan ollut
näyttänyt niin onnelliselta ja hyvältä kuin Janne sillä kertaa. Sitten
Jannen onni oli sammunut, eikä Klara Gullakaan ollut enää oikein
tyytyväinen.
Klara Gulla koetti pysyttää silmiensä edessä nämä kasvot. Ne tekivät
hänelle niin hyvää. Katsellessaan niitä nousi voimakas hellyyden aalto
hänen rinnastansa.
Nuo kasvot tahtoivat hänelle vain hyvää. Niitä ei tarvinnut lainkaan
pelätä.
Sehän oli vain vanha, kiltti Skrolyckan Janne. Ei hän tahtonut tuomita
Klara Gullaa, ei hän tahtonut saattaa onnettomuutta ja rangaistusta
ainoalle lapselleen.
Klara Gulla tuli niin ihmeellisen rauhalliseksi. Hän oli tullut
keskelle rakkauden maailmaa, nyt kun hän saattoi nähdä isänsä
sellaisena kuin hän oli ollut ennen. Mitenkä hän saattoi olettaa, että
isä vihaisi häntä? Hän tahtoi vain antaa anteeksi.
Minne ikänä Klara Gulla meni ja mitä ikänä hän teki, siellä isäkin
tahtoi olla ja suojella häntä. Ei hän pyytänyt mitään muuta.
Vieläkin kerran Klara Gulla tunsi suuren hellyydentunteen kohoavan
sydämestään kuin valtavan aallon ja täyttävän koko hänen olentonsa.
Ja samalla hän tiesi, että kaikki oli hyvin. Nyt hän ja isä olivat
yksi, niinkuin ennenkin. Nyt, kun Klara Gulla rakasti häntä, ei mitään
sovitettavaa enää ollut.
Klara Gulla heräsi ikäänkuin unesta. Hänen katsellessaan isänsä hyviä
kasvoja oli pappi suorittanut hautauksen. Ja nyt hän lausui pari sanaa
kokoontuneelle kansalle. Hän kiitti heitä, että he olivat tulleet
niin lukuisin joukoin näihin hautajaisiin. Mies, joka täällä oli
vihitty lepoon, ei ollut suuri eikä ylhäinen, mutta ei kellään koko
paikkakunnalla ollut niin lämmintä ja rikasta sydäntä kuin hänellä.
Sitten hän lausui myös pari sanaa Klara Gullalle. Hän oli saanut
osakseen suurempaa rakkautta vanhemmiltaan kuin kukaan muu hänen
tietääksensä, ja sellaisen rakkauden täytyi kääntyä siunaukseksi.
Kun pappi sanoi sen, käänsivät kaikki katseensa Klara Gullaan ja he
ihmettelivät sitä näkyä, mikä heitä nyt kohtasi.
Siinä Skrolyckan Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse
auringon mukaan, seisoi vanhempiensa haudalla ja hänen kasvonsa
loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet kirkastuneet.
Hän oli yhtä kaunis kuin sinä sunnuntaina, jolloin hän tuli kirkolle
punaisessa leningissään, jollei vielä paljoa kauniimpikin.