Kun Klara Gulla astui Skrolyckan pieneen tupaan, makasi Katrina
vuoteessaan, kalman kalpeana ja silmät ummessa. Näyttipä siltä, kuin
loppu jo olisi lähestynyt.
Mutta niin pian kuin Klara Gulla seisoi hänen vieressään ja siveli
hänen kättään, katsoi hän eteensä ja alkoi heti puhua.
»Janne kutsuu minua luokseen», sai hän suurella vaivalla sanotuksi.
»Hän ei kanna minulle kaunaa sen johdosta, että läksin hänen luotaan.»
Klara Gulla säpsähti. Hän alkoi käsittää, miksi äiti kuoli. Hän,
joka oli ollut uskollinen kokonaisen elämän ajan, oli surrut aivan
kuollakseen sitä, että hän lopuksi oli pettänyt Jannen.
»Ei teidän sen vuoksi tarvitse olla levottomalla mielellä!» sanoi Klara
Gulla. »Minähän teitä pakotin lähtemään.»
»Sitä on joka tapauksessa ollut niin vaikea ajatella», sanoi Katrina.
»Mutta nyt on taas kaikki hyvin meidän välillämme.»
Katrina sulki jälleen silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Vähäinen onnen
välähdys levisi hänen kuihtuneille kasvoilleen.
Mutta hän alkoi pian taas puhua. Oli sellaista, jota hänen täytyi
saada sanotuksi. Muuten hän ei saisi rauhaa. »Älä ole niin vihoissasi
Jannelle, vaikka hän juoksi sinun jäljissäsi! Hän tarkoitti vain hyvää.
Sinun ei ollut hyvä olla sen jälkeen, kun te jouduitte eroon. Sen hän
tiesi. Eikä hänenkään. Te kuljitte harhaan kumpikin omalla tavallanne.»
Klara Gulla oli tiennyt, että äiti tulisi sanomaan jotakin
senkaltaista, ja hän oli edeltäpäin karaissut mieltään. Mutta äidin
sanat liikuttivat häntä sittenkin enemmän kuin hän olisi voinut uskoa,
ja hän koetti vastata hänelle ystävällisesti.
»Minä koetan ajatella isää sellaisena kuin hän oli ennen», sanoi hän.
»Muistattehan te kuinka hyvät ystävät me siihen aikaan olimme?»
Katrina näytti tyytyvän tähän vastaukseen, sillä hän rauhoittui
jälleen. Hän ei suinkaan ollut aikonut sanoa sen enempää, mutta äkkiä
hän alkoi hymyillä tyttärelleen ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta
hellyyttä.
»Minä olen niin iloinen, Klara Gulla», sanoi hän, »että olet tullut
jälleen kauniiksi.»
Nuo sanat ja tuo hymyily mursivat Klara Gullan itsehillitsemisen
kokonaan. Hän laskeutui polvilleen matalan vuoteen ääreen ja alkoi
itkeä. Ensi kertaa kotiin tultuaan hän purskahti oikeaan itkuun.
»En tiedä, miten te voitte olla niin hyvä minulle, äiti. Minun syyni
on, että te kuolette nyt, ja isänkin kuolemaan olen minä syypää.»
Katrina hymyili edelleen ja koetti hiukan hyväillä kädellään.
»Te olette niin hyvä, äiti, te olette niin hyvä minulle», sanoi Klara
Gulla kesken itkuaan ja nyyhkytyksiään.
Katrina tarttui lujasti tyttären käteen ja kohosi istualleen
vuoteessaan voidakseen antaa vielä viimeisen todistuksensa. »Kaiken sen
hyvän mikä minussa on», sanoi hän, »olen oppinut Jannelta.»
Tämän jälkeen hän vajosi takaisin päänalukselleen eikä sanonut enää
mitään tajuttavaa. Kuolonkamppailu alkoi, ja hän kuoli seuraavana
aamuna.
Mutta kuolonkamppailun kestäessä makasi Klara Gulla itkien vuoteen
ääressä. Hän makasi siinä ja itki pois kaiken tuskansa, kuumehoureensa,
velkakuormansa. Hänen kyyneleillään ei ollut loppua.